Ortodoksisen kirkon kanoneista

Kanonien lähtökohtana pidetään Uudessa Testamentissa olevia ”ohjeita” (Gal. 6:16), ”mittapuita” (2.Kor. 10:13) ja ”esimerkkejä” (Fil. 3:16) kristillisestä elämäntavasta.

Samoja elämänohjeita käsittelivät lähetyskirjeissään apostoleista seuraavan sukupolven kristilliset opettajat Kleemens Roomalainen, Ignatios Antiokialainen ja Polykarpos Smyrnalainen.

200-400 –luvuilla ohjeita kirkon jäsenille tulkitsivat suuret kirkkoisät kuten Athanasios Suuri, Basileios Suuri, Gregorios Nyssalainen ja Gregorios Teologi.

Tuolloin vakiintui käyttöön myös termi ”kanoni”.

Kirkkoisien kanoneja käsiteltiin ja tulkittiin Lähi-idän ja Vähän-Aasian kaupungeissa pidetyissä paikallisissa kirkolliskokouksissa ja myöhemmin koko kirkkoa käsittävissä seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa.

Niistä ensimmäinen pidettiin vuonna 325 Nikean kaupungissa ja viimeinen vuonna 787 myös Nikeassa.

Kanonikokoelmat

Ensimmäisen kokoelman (Collectio canonum) kirkon kanoneja toimitti Konstantinopolin arkkipiispa Fotios Suuri (810–893).

Myös roomalaiskatolinen kirkko tukeutuu kanoneihin. Rooman kirkon kanonikokoelmaan (Corpus juris canonici) kuuluu ortodoksisten kanonien ohella myös vuoden 787 jälkeen pidettyjen latinalaisten kirkolliskokousten päätöksiä ja paavien kiertokirjeitä.

Kanonien tulkitsijat eli kanonistit kuten Teodoros Balsamon (k. 1195), Konstantinos Harmenopoulos (k. 1380) ja Milash Nikodim (k. 1914) ovat kautta koko historian korostaneet sitä, että kanonit eivät ole lakikokoelma, vaan muodostavat historiallisen ja hengellisen siteen alkukirkon ja kirkkoisien ajan ajatteluun.

Tähän periaatteeseen nojaavat ortodoksinen ja katolinen kirkko elävät tyystin erilaisessa arvomaailmassa kuin protestanttiset kirkot.

Kanonien ja maallisen lainsäädännön suhde muotoutui 300-luvulla. Jo tuolloin korostettiin sitä, että maallinen lainsäädäntö on yhteiskuntaa varten ja kanonit kirkon oma ohjekokoelma.

Näin ortodoksisen käsityksen mukaan kanonien tulkintakin on kirkon sisäinen asia.

Itä-Rooman aikana ei esimerkiksi keisarillakaan ollut oikeutta muuttaa kanoneissa olevaa päätöksentekojärjestystä.

Kanonien tulkinta

Kanoneja tulkitaan lakien tavoin suhteessa aikaan ja kulttuuriympäristöön.

Kanonisen oikeuden tutkimuksessa ortodoksinen kirkko puhuu ”kanonisesta hengestä”.

Se merkitsee kanoneissa olevien arvojen kriittistä vertaamista niiden syntymisajan yhteiskunnallisiin oloihin ja arvoihin.

Osa ortodoksisen kirkon piirissä vaikuttavista kanonisen oikeuden tutkijoista, esimerkiksi yhdysvaltalainen professori John Meyendorff (k. 1992) on korostanut juuri kanonisen hengen löytämisen tärkeyttä.

Suomen ortodoksisen kirkon emeritusarkkipiispa Johannes puhuu puolestaan ”luovasta kuuliaisuudesta” suhteessa kanoneihin.

Modernin länsimaisen ihmisen näkökulmasta ainakin eräät kanoneista näyttävät auttamattomasti vanhentuneilta.

Myös ortodoksisen kirkon piirissä osaan kanoneissa olevista määräyksistä sovelletaan niin kutsuttua ekonomia-ajattelua. Tuo taloudenhoitoa kreikan kielellä tarkoittava ekonomia ei pyri sivuuttamaan kanonin merkitystä, vaan tarjoamaan tulkintaan joustavuutta ja kohtuutta.

Kanonien tutkimuksen tehtävänä on auttaa näkemään sääntöjen logiikkaa ja ymmärtää kanonien syntytausta.

Näin kanonien tavoitteiden toteuttaminen on tärkeämpää kuin niiden kirjaimellinen noudattaminen.

Yksi kanonisen ekonomian esimerkkejä on kirkosta erottaminen.

Se oli kirkon alkuvuosisatoina yleinen rangaistus, mutta ei enää juurikaan käytössä. Myös paastoamista koskevia kanoneja tulkitaan kulttuurista riippuen eri tavalla.

Kanonit ja papisto

Papistoon vihittävien eettisiä ja moraalisia vaatimuksia koskevia kanoneja pidetään ortodoksisessa kirkossa edelleen pätevinä.

Kanonien mukaan pappi ei tule tehtävään omasta halustaan vaan kirkon kutsusta. Näin ollen papiksi vihityltä edellytetään riviseurakuntalaiseen verrattuna monin verroin tiukempia kriteerejä.

Tässä suhteessa ortodoksinen pappeuskäsitys poikkeaa merkittävästi esimerkiksi protestanttisten kirkkojen pappeudesta.

Ortodoksinen kirkko ei tunne pappisoikeuksia, vaan ainoastaan pappisvelvollisuudet. Niiden perustana on luottamus kirkon 2000 vuotta kestäneeseen järjestykseen, kirkon autonomiaan tulkita kanoneja sekä papin kuuliaisuuteen piispoja kohtaan.

Suomen ortodoksinen kirkko on suhteessa kanoniseen perintöön osa 300 miljoonaa jäsentä käsittävää maailmanlaajuista kirkkoperhettä.

Kirkko on hyväksynyt kanonit yhdessä ja vain yhdessä niitä voidaan myös päivittää. Tämä prosessi on käynnissä ja kanonien asemaa ortodoksisessa kirkossa on pohdittu muun muassa Sveitsin Chambesyssä koko ortodoksista maailmaa koskevan kirkolliskokouksen valmistelukokouksessa.

Kirkkojen välinen kanoninen side

Modernissa nopean tiedonvälityksen maailmassa ortodoksiset kirkot ovat huomattavasti lähempänä toisiaan kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten.

Näin myös Suomen ortodoksisen kirkon linjaukset yhteistä kanonista perintöä kohtaan huomioidaan eri puolilla ortodoksista maailmaa.

Ortodoksinen kirkko ei ole kanoneineen jäännös pimeältä keskiajalta vaan historiaa tekevä elävä kirkko.

Suomen kirkon kunnioitus koko ortodoksisen maailman yhteistä perintöä kohtaan merkitsee erityisesti sitä, että kirkko ei ymmärrä itseään ensisijaisesti valtionhallinnon jatkeena, vaan itsenäisenä ja poliittista arvomaailmaa haastavana vastavoimana.

Kirkolla ja valtiolla on omat tehtävänsä. Tälle periaatteelle on Suomen ortodoksisen kirkon mielestä rakennettava myös modernin eurooppalaisen yhteiskuntapolitiikan tulevaisuutta.

1.6.2009