Metropoliitta Ambrosiuksen Ortodoksiviestissä julkaistu artikkeli.

Naiset ovat kristillisen kirkon suuri voimavara. Mitä olisimme ilman Jumalansynnyttäjää, Neitsyt Mariaa? Olisiko kirkkomme ilman mirhantuojanaisten todistusta sellainen kuin se on tänä päivänä? Mitä olisi oman aikamme Venäjän kirkko ilman miljoonia mummoja, jotka kommunismin sortoa uhaten rukoilivat ja toivat lapsenlapsensa salaa kasteelle? Mitäpä olisi oma elämämme ilman äidin rakkautta ja esirukousta?

Seurakunnan elämässä naisilla on monella tavoin keskeisin rooli. He rukoilevat, laulavat, osallistuvat opintopiiriin, tiistaiseuraan, kahvin keittoon ja piirakoiden tekoon. Kaiken kaikkiaan naisten lukumäärä niistä seurakuntien jäsenistä, jotka aktiivisesti osallistuvat jumalanpalveluselämään ja muuhun toimintaan, on merkittävästi suurempi kuin miesten.

Tätä kautta naisten ponnistelut ovat seurakunnan ytimessä. Tietysti naiset ja miehet ovat yhtälailla seurakunnan jäseniä, koska ovat saaneet kasteen ja mirhallavoitelun kautta Pyhän Hengen lahjan. Tämä on syvin kutsumus kirkon hengellisessä todellisuudessa.

Tämä tosiasia ei saa hämärtyä, vaikka teologit vuosisatojen ajan ovat yksipuolisesti pohtineet naisen ja miehen erilaista asemaa seurakunnassa virkateologiasta käsin. Onneksi nykyisin taas aletaan ymmärtää ja muistaa, että esimerkiksi kutsumus pappeuteen nousee seurakunnan keskeltä ja sen tarpeesta käsin. Se ei tee miehestä naista fiksumpaa.

Jos sitten katsoo naisten roolia hiippakuntien ja seurakuntien hallinnossa, se on tunnustettu ja selkeä Suomen ortodoksisessa kirkossa sen eri tasoilla.

Naiset ovat aktiivisesti mukana myös kirkolliskokouksessa ja kirkollishallituksen kollegiossa. Muut ortodoksiset kirkot Euroopassa ja Lähi-idässä voisivat ottaa tästä oppia.

Silti meilläkin on jäljellä runsaasti tarpeetonta arkista sovinismia. Kirkollisissa tavoissa se tulee esiin vaikkapa siinä, että miehet (ja papit) ovat etunenässä menossa kahvipöytään tai nauttimaan ehtoollista. Naisten toisinaan yhäkin oletetaan tulevan kirkkoon huivi päässä. Miehet ja naiset rukoilevat kirkossa kukin omalla puolellaan.

Myös kirkollinen kieli kaipaa uudistamista. Miksi puhumme "pyhistä isistä", kun tarkoitamme pyhiä isiä ja äitejä? Miksi epistolan edellä sanomme "veljet", kun pitäisi sanoa "veljet ja sisaret"?

Pyhien kalenterissa on runsaasti naisia, jotka marttyyriuden kokeneina tai pitkän kilvoittelun jälkeen ovat siirtyneet ajan rajan tuolle puolen. Tämä on usein vaarassa unohtua. Tuskin montakaan pyhäkköä on omistettu naispyhille, ja heidän ikoneitaan saa hakemalla hakea kirkkorakennuksista.

Yksi myönteinen poikkeus on Tapiolan Pyhän Herman Alaskalaisen kirkon ikonostaasista löytyvä diakoni Foibe, pyhän apostoli Paavalin apuri, joka matkasi Paavalin mukana apostolin matkoilla eri seurakunnissa.

Lähihistoriassamme meillä on kuitenkin esimerkiksi pyhä marttyyri Maria Pariisilainen, joka toisen maailmansodan Ranskassa auttoi köyhiä, sotavankeja ja juutalaisia, lopulta antaen henkensä erään perheenäidin puolesta. Hänet kanonisoitiin pyhäksi 2004. Heidän uhrautuvaisuutensa ja omistautumisensa voivat olla esimerkkeinä meille tänäkin päivänä.

Pyhät äidit ja sisaret, rukoilkaa Jumalaa puolestamme!

Metropoliitta Ambrosius