Korkeasti siunattu Joensuun piispa Arseni, isät, veljet ja sisaret Kristuksessa, 

Kiitän alustajia, Jorma Ahoa, Anna-Maija Keurulaista ja Matti Tolvasta, puheenvuoroista sekä kaikkia muita vilkkaaseen keskusteluun osallistumisesta. 

Nostan esille muutamia näkökohtia, jotka hiippakunnan piispana koen keskeisiksi tarkastellessamme hallinnon kehittämistä Karjalan hiippakunnan näkökulmasta. 

Kirkkomme strategiassa vuosille 2010–2015 keskeisimmäksi tavoitteiksi määritellään elävä jumalanpalveluselämä ja sen ympärille rakentuva elämä seurakuntayhteisönä. Tämä ei tietysti sinällään ole uusi linjaus, vaan se nousee kirkon uskosta ja perinteestä, mutta jota on selvästi tarpeen painottaa tässä ajassa. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että kirkkomme hallinto, sen rakenteet ja käytännöt palvelevat seurakuntaelämää nimenomaan eukaristian ympärille kokoontuvana yhteisönä. 

Samalla meidän tulee muistaa, että niin kutsutun pyhäkkökeskeisyyden tavoite on vaativa. Jos jumalanpalvelus on kirkon toiminnan ydin, on meidän oltava valmiita siihen, että ainakin seurakuntiemme pääkirkot ovat auki useammin ja niissä myös toimitetaan päivittäin jumalanpalveluksia. Muualla ortodoksisessa maailmassa tämä tapa on sääntö, meillä edelleen poikkeus.

Kirkkorakennuksen ja jumalanpalveluksen tuominen kirkon työntekijöiden ja seurakuntalaisten elämän keskiöön vaatii hallinnollisen muutoksen ohella merkittävää asenteellista muutosta suhtautumisessamme elämään ortodoksikristittyinä. 

Muita strategiaan kirjattuja keskeisiä kohtia ovat kirkon kasvatus- ja koulutustehtävän sekä lähetystyön ja diakonian toteuttaminen. Näiden tavoitteiden menestyksekäs toteuttaminen vaatii yhteistyömahdollisuuksien tarkastelua päämäärätietoisesti. 

Pienenä ja yhä monikulttuurisempana kirkkona meidän on oltava valmiita nopeisiin muutoksiin. Kirkkomme hallinnon ja toiminnan on palveltava selkeämmin kirkkoon liittyviä ja maahanmuuttajia. On hyvä pitää mielessä se, että ortodoksisesta kirkostamme kiinnostuneet eivät toivo näkevänsä kirkossa enemmistökirkoille tyypillisiä raskaita rakenteita vaan ihmisen kokoisia ja moni-ilmeisiä yhteisöjä.  

Kirkolliskokous linjasi jo vuoden 2010 kokouksessa, että kirkkomme hiippakuntien lukumäärä säilyy kolmena. Vaikka kirkkomme väkimäärä on suhteellisen pieni, on alue maantieteellisesti niin laaja, että sen hengellinen johtaminen yhtenä tai kahtena hiippakunta olisi hyvin haasteellista. 

Kirkon rakennetta tarkasteltaessa on hyvä muistaa, että ortodoksisen kirkon perinne piispan asemasta kirkon ja hiippakunnan johdossa perustuu sekä teologisiin että kanonisiin argumentteihin. Piispa on kirkon alkuajoista lähtien ollut sekä eukaristisen yhteisön johtaja että kirkon hallinnon ylin valvoja. Molemmissa rooleissa piispa on operatiivinen toimija, ei toimintojen ulkopuolinen tarkkailija tai pelkästään ”hengellinen johtaja”. Näin ollen piispan hengellinen valvonta ja operatiivinen toiminta on ymmärrettävä yhtenä ja samana palvelutehtävänä. 

Suomen ortodoksisen kirkon hallinto on kompromissi kirkon ensimmäisen vuosituhannen aikana syntynyttä kanonista järjestystä ja länsimaisen hallintokäytännön periaatteita. Jälkimmäisestä syystä ja valtiolta tulevasta rahoituksesta johtuen kirkossamme ei voida seurata kaikilta yksityiskohdilta kanonisen perinteen hiippakuntahallintoperiaatteita. Kolmiportaisen keskus-, hiippakunta- ja seurakuntahallinnon on toimittava tämän vuoksi sekä kanonisessa hengessä tarkoituksenmukaisesti että hyvän hallinnon periaatteita noudattaen kustannustehokkaasti.

Hiippakuntaneuvostot tulivat osaksi kirkon hallintoa vuonna 2007 käyttöön otetun lakimuutoksen yhteydessä. Kokemus niiden toimivuudesta on vielä niukkaa, eikä niiden lakkauttaminen tässä vaiheessa ole mielestäni perusteltua. Hiippakunnan piispan näkökulmasta hiippakuntaneuvostoon sisältyy paljon mahdollisuuksia, joita emme ole vielä osanneet hyödyntää. 

Karjalan hiippakunnassa iloitsen erityisesti siitä, että seurakunnat ovat lähteneet aktiivisesti kehittämään ”viitosten” ja ”kuutosten” välistä yhteistyötä. Keskinäinen tuki ja yhteiset aktiviteetit ovat tärkeitä, mutta on vielä useita työalueita joissa yhteistyötä voidaan toteuttaa ja syventää. Esimerkiksi lapsi-, nuoriso- ja maahanmuuttajatyössä yhteistyö on selkeä voimavara, mutta pienissä seurakunnissa myös ainoa mahdollisuus toiminnan mahdollistamiseksi.

Koen, että tarvitsemme kriittistä ja päämäärätietoista tarkastelua, että hiippakuntaneuvoston sekä viitosten ja kuutosten toiminta kokonaisuudessaan saadaan tavoitteitaan vastaavaksi. Siksi toivon, että mietinnössä esitetty hiippakunnallinen yhteistoimintaprojekti toteutetaan, sillä sen kautta avautuu mahdollisuus jämäköittää yhteistyötä sekä selkiyttämään tavoitteita ja eri toimijoiden vastuita Karjalan hiippakunnassa. 

Karjalan hiippakunnan väestöennusteeseen meidän on suhtauduttava realistisesti. Pienissä seurakunnissa nuorten aikuisten ja työssäkäyvien määrä vähenee, kun taas iäkkäämpien määrä kasvaa. Suurempien kaupunkien ympärillä olevissa kaupungeissa tilanne on sopusuhtaisempi. 

Haasteenamme on siis pienen ja hajallaan olevan väestön hengellisestä elämästä huolehtiminen, mutta myös elävän todistuksen antaminen Pohjois-Karjalan, Savon ja Keski-Suomen alueella.

Tulevaisuudessa meidän on tarkasteltava selkeämmin seurakuntien määrää ja niiden suhdetta kunnallisen kentän muutokseen. Tässä tarpeen on realismi ja luottamus siihen, että tavoitteenamme on säilyttää kirkon jäsenille tasa-arvoinen, mutta kestävä mahdollisuus osallistua eukaristisen yhteisön elämään. 

Kirkon tulevaisuuteen taloudellisesta näkökulmasta on myös löydettävä kestävä toimintamalli. Toivon, että hallinnon kehittämisen osana pystymme esimerkiksi löytämään kiinteistömassasta huolehtimiseen koko kirkon kattavan seurakuntia palvelevan ratkaisun. 

Lopuksi haluan muistuttaa, että muiden ortodoksisten kirkkojen toimintaa tutkimalla ymmärrämme varmasti, miten suuri siunaus kirkkomme hyvät aineelliset resurssit meille ovat. Missään Länsi-Euroopan tai Pohjois-Amerikan ortodoksisessa vähemmistökirkossa ei ole näin isoja organisaatioita seurakuntien perustoiminnan organisoimiseksi. Meidän pitää olla kiitollisia laajoista mahdollisuuksista, mutta samalla on syytä tarkasti katsoa, mitä muissa kirkoissa on saatu aikaan meitä huomattavasti vähemmillä resursseilla.

OT 1.11.2011