Metropoliitta Ambrosiuksen artikkeli Idän ja lännen kristillisestä perinteestä Suomessa.

Idän kirkkoa on perinteisesti pidetty kuvien – ikonien – kirkkona. Mieleeni on Uuden Valamon ajaltani 1970-luvun lopulta jäänyt erityisesti yksi ikoni. Tämä ikoni kuvaa pyhää apostolienvertaista Aleksanteri Nevskiä, Novgorodin ruhtinasta (1220- 1263).

Luterilaisessa Suomessa häntä on katsottu läntisestä näkökulmasta. Kun muistelen omaa historian oppikirjaani 50 vuoden takaa, tuolloin suomalaiset historiankirjat Jalmari Jaakkolan hengessä loivat mielikuvaa Aleksanterista roistona, joka pysäytti roomalaiskatolisen Tuomas-piispan joukot Neva-joella 1240. Tuomas-piispa oli englantilaissyntyinen lähetyspiispa, joka läntisen poliittisen ja uskonnollisen vallan edustajana oli ristiretkellä levittääkseen Ruotsin vaikutusta itään. Neva-joella käydyssä taistelussa Aleksanteri Nevskin joukot tuhosivat Tuomas-piispan perin pohjin.

Tuomas-piispan tappio oli lännen levittäytymisen pysähtymistä ainakin joksikin aikaa Karjalassa. Piispa itse joutui pian luopumaan tehtävästään Suomen piispana. Kirjailija Johannes Salminen näkee hänet yhtenä ”idänpolitiikkamme ensimmäisistä aktivisteista”. Tosin uusimman historiantutkimuksen valossa on epävarmaa, oliko hän henkilökohtaisesti mukana ristiretkellä.

Aleksanteri Nevski oli ortodoksisen Karjalan suojelija ja pelastaja aikana, jolloin rajaa ensi kerran vedettiin Karjalassa idän ja lännen välillä. Ruotsalaiset ristiretkeläisjoukot vuonna 1240 sekä saksalainen ritarikunta vuonna 1242 kohtasivat Aleksanterissa voittajansa. Professori Dimitri Obolensky sanoo, että tuolloin ensimmäistä kertaa länsi, joka pyrki viemään itään päin kaksinkertaista uhkaa – alueellista valloitusta ja asevoimin levittäytyvää roomalaiskatolisuutta – kohtasi Venäjän, ei enää yhteistyökumppanina vaan vihollisvoimana.

Pian sen jälkeen paavi Innokentius yritti kirjeitse houkutella Aleksanteria katoliseen kirkkoon mongolihyökkäyksen uhatessa. Siihen hän ei kuitenkaan suostunut.

Kun ensimmäinen virallinen raja vedettiin Ruotsin ja Venäjän välille vuonna 1323, siitä muodostui myös, ei vain poliittinen, vaan myös uskonnollinen raja. Ortodoksit jäivät rajan itäpuolelle. Emme tuskin koskaan voi yliarvioida tuon tapahtuman merkitystä ortodoksisen uskon ja kulttuurin myöhemmälle historialliselle kokemukselle ja perinnölle tässä maassa.

Aleksanteri Nevskistä lähtien 700 vuoden ajan ortodoksisen väestönosan kohtalot ovat olleet sidoksissa Karjalan alueen vaiheisiin. Rajalla elämisen kirot on kirjaimellisesti koettu omissa nahoissa sodan ja vainon aikana. Rajalla olemisen siunaus on rauhanomaisen rinnakkaiselon aikana puolestaan merkinnyt monipuolisen aineellisen ja henkisen kulttuurin vaikutusta.

Ortodoksinen kirkko kunnioittaa Aleksanteri Nevskiä apostolien vertaisena, oikeauskoisen kirkon suojelijana. Voimme täydellä syyllä pohtia, olisiko ilman häntä ortodoksista Karjalaa säilynyt? Uudesssa Valamossa vieraillut Gorbatshovin perestroika-ajan korkea-arvoinen venäläinen virkamies totesi: ”Tuskin myöskään Venäjän ortodoksisuutta.”

Aleksanteri Nevskistä näihin päiviin halki historian vuosisatojen karjalaiset ortodoksit ovat perinteisesti rakentaneet hengellisiä yhteyksiään ensisijaisesti itään ja etelään. Sieltä he ovat etsineet uskonnollisia vaikutteita, sieltä he ovat saaneet kulttuurivaikutteita, sieltä he ovat etsineet turvaa, sinne he ovat joskus paenneet. Vasta talvisodan aikana 1940 Karjalan ortodoksit pakenivat ensi kertaa länteen. Silloin Karjalan kohdalla historian pyörä oli äkkiä kääntynyt toiseen suuntaan.

Vielä vuonna 1611 esimerkiksi Laatokan Valamosta paettiin etelään, Staraja-Ladogaan, sadaksi vuodeksi, kun ruotsalaiset joukot hävittivät luostarin toistamiseen maan tasalle. Mutta vuonna 1940 Laatokan Valamosta lähdettiin evakkoon tänne länteen, keskelle Suomea, luterilaisen väestön keskuuteen. Sama koski Karjalan alueen muitakin ortodokseja.

Nyt, 70 vuotta myöhemmin, maailma on toinen. Kommunismin romahtamisen jälkeen olemme poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti uudelta tasavertaiselta pohjalta rakentamassa mutkattomia yhteyksiä idän ja lännen välille. Tämä koskee aidosti myös Venäjää ja Suomea. Raja, joka ennen erotti, nyt yhdistää. Sitä ei enää voi pitää itäisen ja läntisen sivilisaation rajana, kuten varhaisempi suomalaiskansallinen historiankirjoitus mielellään teki.

Eturintamassa tässä ponnistelussa ja vuorovaikutuksessa ovat kristilliset kirkot, sekä luterilainen että ortodoksinen kirkko. Olemme eri kirkoissa kummallakin puolen rajaa puhdistaneet mieltämme historian painolastista, vaikka se välillä ei suinkaan ole ollut helppoa. Tässä kuitenkin on onnistuttu.

Ristiretket, pakkokäännytys, suostuminen valtapolitiikan välikappaleiksi historian eri vaiheissa ovat olleet virheitä, joista on maksettu kova hinta. Jumalalle kiitos, että tänä päivänä sekä ortodoksinen ja luterilainen kirkkomme Venäjällä ja Suomessa antavat syvällisemmän yhteisen todistuksen uskostaan ja toivostaan kuin koskaan ennen. Tehtävää tässä on myös tuleville vuosille.

Metropoliitta Ambrosius