Metropoliitta Ambrosiuksen kirjoitus jakamisesta.

Miten tämän päivänyhteiskunnallisen ja taloudellisen mullistuksen keskellä voisimme kirkkojen piirissä oppia uudella tavalla diakoniaa, jakamista, lähimmäisen rakkautta?

Nämä ovat erittäin merkittäviä kysymyksiä meille, kun meidän kristittyjen suosiossa eivät juuri ole askeesi ja niukkuus, kilvoitteleva mieli, nämä vanhat hengelliset aarteet. Kuitenkin esimerkiksi lama talouselämässä on toisinaan tarpeellinen muistutus rajoista ja askeesin merkityksestä.

Tämä itsensä antaminen, omastaan jakaminen, toinen toistemme taakkojen kantaminen ovat keskeisellä sijalla kristillisessä kokemusmaailmassa ja traditiossa. Meidät on kasteessa liitetty Jeesuksen kuolemaan, siihen että hän antoi itsensä maailman ja elämän edestä. Elämä on noussut ylös haudasta.

Halki kirkon historian ja meidänkin keskellämme hengelliset kilvoittelijat ”kuolevat” joka päivä totuuden puolesta. Kristitty on kutsuttu antamaan todistus elämällään, ei pelkästään opetuksellaan. Usko tekee työtä rakkaudessa (Gal. 5:6). Varhaiset kristityt jakoivat elämän, totuuden, rakkauden. Tällä kaikella on yhäkin oma velvoituksensa seurakuntayhteisössä ja myös seurakuntien kesken koko kirkossa.

Tehtävämme on elää rikasta liturgista elämää, sekä viedä sen uudistavat ja elämää antavat hedelmät jokapäiväiseen elämään. Pyhässä liturgiassa me olemme Jumalan kansa, joka Kristuksen ruumiina piispan tai papin johdolla ylistää ja murtaa leivän yhdessä. Siinä koetusta yhteisöllisyydestä tulisi olla suora linja keskinäiseen jakamiseen myös liturgian jälkeen.

Tästä ajatuksesta käsin kirkko on elävä organismi, uusi todellisuus, ihme ja rikkautta, joka kasvaa jakamalla ja antamalla pois. Siksi kristityt eivät kirkossa puhu elämästä, vaan heidän tehtävänsä on antaa se. ”Joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, ei voi olla minun opetuslapseni.” (Luuk 14:33)

Kirkon olemassaolo on juuri vakuuttumista, todistusta Jumalan rakkaudesta, osoitus hänen voimastaan ja johdatuksestaan, jotta maailma voisi oppia, tuntea, kokea sen. Jumalan kirkkaus tässä maailmassa ei ilmene Kaikkivaltiaan, Pantokratorin, muodossa, vaan se tulee meille todellisuudeksi siinä, että Jumala taivaallisena Isänä ilmaisee meille itsensä ja antaa Poikansa maailman elämän edestä.

Athos-vuoren isä Vasileos sanookin, että uhraaminen on kasvamista, itsensä tyhjentäminen on täyteyttä ja nöyryys suurta kirkkautta.

1970- ja 80-luvuilta alkaen kirkossamme jumalanpalveluselämän uudistus on tuonut eukaristian vieton korostetummin keskelle kirkkoa. Jumalan kansa on entistä aktiivisemmin osallistunut sitä kautta seurakunnan yhteiseen rukoukseen ja ylistykseen. 2000-luvulla myös tämän seurauksena tulisi näkyä enemmän keskinäistä jakamista sekä aineellisessa ja hengellisessä elämässä.

Kirkkomme hengellisen ja liturgisen elämän rikkaudesta ja siinä tapahtuvasta jakamisesta käsin meidän tulee kasvaa uudenlaiseen asenteeseen, uuteen sitoutumiseen seurakuntaan.

Niin kuin rukous on työtä, jossa pitää nähdä vaivaa ja saa väsyä, samoin meidän rakkautemme kirkkoa ja toinen toistamme kohtaan tulee näkyä myös kukkarossa.

Monet vapaat uskonnolliset suunnat ja lahkot keräävät Suomessa kirjaimellisesti kymmenykset seurakunnalle ja muihin hyviin tarkoituksiin.

Meidän kirkossammekaan ei enää puolentoista prosentin kirkollisvero tai jokin prosenttiliike riitä. Pitäisikö tavoitteeksi panna kymmenykset? Siitä riittäisi moniin hyviin tarkoituksiin, niin seurakunnan hengellisiin tarpeisiin, diakoniaan ja myös kehitysapuun.

Myöskään hallinto ei ortodoksisessa kirkossa ole itsetarkoitus. Sekin on alistettu aina Kristuksen evankeliumille ja koko kirkon pyhälle perinnölle.

Mitä enemmän opimme olemaan niille uskollisia, sitä paremmin kirkon rakenne ja toiminta voivat palvella myös kirkon syvintä tehtävää keskinäisessä jakamisessa ja rakkaudessa.

Ne ovat ainoita ”ehtymättömiä luonnonvaroja”, jotka kasvavat, kun niitä runsaasti käytetään.

Metropoliitta Ambrosius