Arkkipiispa Leo: Kolme muistoa arkkipiispa Paavalista – avauspuheenvuoro Arkkipiispa Paavalin persoonaa ja elämäntyötä käsittelevässä seminaarissa Valamossa 28. marraskuuta 2008.

2. joulukuuta tulee kuluneeksi 20 vuotta aina muistettavan edeltäjäni, Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavalin kuolemasta. Nyt aloittamamme Munkki ja esipaimen –seminaari käsittelee laajasti esipaimen Paavalin persoonaa ja elämäntyötä.

Minua on pyydetty kertomaan seminaarin aluksi joitakin henkilökohtaisia muistoja kohtaamisista ja yhteisestä työstä arkkipiispa Paavalin kanssa.

Haluaisin aluksi kertoa ensimmäisistä kohtaamisistani arkkipiispa Paavalin kanssa. Opiskelin 40 vuotta sitten pappisseminaarissa. Muistan hyvin tuolloin sen, että arkkipiispa Paavali oli opiskelijoiden arvostama esipaimen mutta myös jossain määrin etäinen persoona.

Toimiessani pappisseminaari oppilasyhdistyksen puheenjohtajana, olin monien muiden opiskelijoiden tavoin normaali nuori, eli radikaali. Pidin kerran oppilasyhdistyksen puheenjohtajan ominaisuudessa puheen, joka sisälsi myös pappisseminaarin toiminnan arvostelua. Paikalla ollut arkkipiispa Paavali kuunteli kriittisen puheeni tyynenä, mutta kasvoille kohonnut puna osoitti, ettei hän ollut kanssani samaa mieltä. Arkkipiispa Paavali ei korottanut juuri koskaan ääntään vaan säilytti hyvin malttinsa. Suuttumus näkyi tavallisesti vain kasvoille kohoavana punana. Kriittiset huomioni Paavali kuitenkin tuolloin rekisteröi ja minusta tuntui, ettei hän tuon puheen jälkeen asettanut minuun toiveita.

Jumala käänsi elämäni suunnan ollessani matkapappina Turussa. Jäin leskeksi ja yksinhuoltajaksi. Osallistuin aktiivisesti Ortodoksisten Pappien Liiton toimintaan ja olin sen vuoksi myös syyskuussa 1978 papiston päivillä Kuopiossa. Tuolloin elettiin niin sanottua autokefalia-kriisiä ja pidin papiston päivillä puheenvuoron, jota oli tullut kuulemaan myös arkkipiispa Paavali. Tällä kertaa Paavali ei punastunut, vaan tervehti ilolla esittämiäni näkemyksiä. Yhteydenpitomme tiivistyi, koska arkkipiispa halusi minut mukaan prosessiin, joka johti kolmannen hiippakunnan perustamiseen ja piispaksi vihkimiseen.

Ennätin palvella arkkipiispa Paavalin apulaispiispana vain yhdeksän kuukautta. Muistan kuitenkin monta yhdessä palvelemaamme jumalanpalvelusta ja yhteisiä matkoja. Mieleeni on jäänyt muun muassa yhteinen automatkamme Lappeenrantaan, jonne matkustimme katsomaan Andrei Tarkovskin Andrei Rublev –elokuvan ensi-iltaa.

Arkkipiispa Paavali antoi minulle vapaat kädet kehittää Oulun hiippakuntaa parhaaksi katsomallani tavalla. Muistan että hän antoi minulle kerran tunnustusta hiippakunnan hoidosta toteamalla, että Oulun hiippakunta toimii niin, kuin se olisi ollut olemassa aina. Yhteistyömme oli tiivistä senkin vuoksi, että jaoimme yhdessä näkemyksen liturgian rukousten lukemisesta ääneen.

Liturgian rukousten lukeminen ääneen oli arkkipiispa Paavalille iso periaatteellinen kysymys. Kun asiasta tuli erimielisyyttä Suomen kirkon eri hiippakuntien välille, neuvoi Paavali minua pitämään kiinni omaksumastamme tavasta. Kysyin kerran, mitä minun pitää tehdä, jos esimerkiksi patriarkaattimme kieltäisi meiltä niin kutsuttujen salaisten rukousten ääneen lukemisen. Paavali sanoi minulle, että ”vaikka enkeli taivaasta laskeutuisi ja käskisi luopumaan tuosta käytännöstä, ei sinun siihen tarvitse suostua”.

Tuota arkkipiispa Paavalin antamaa ohjetta liturgian rukousten ääneen lukemisesta olen noudattanut ja kannustan myös muita niin tekemään. Juuri liturgisen elämän syvyyden ja ymmärrettävyyden vahvistaminen on sitä arkkipiispa Paavalin perintöä, jonka vaalimista pidän edelleen kirkkomme keskeisenä missiona.

Hyvät ystävät. Näillä muutamilla ajatuksilla haluan tervehtiä teitä ja avata tämän esipaimen Paavalin persoonaa ja elämäntyötä käsittelevän seminaarin.