Metropoliitta Ambrosiuksen kirjoitus Suomen koululaitoksesta.

Koululaitos on Suomessa omalta osaltaan tehnyt maailmanlaajuisestikin merkittävän kasvatustyön. Olemme tiedollisesti ja taidollisesti maailman eturivissä. Enää koulussa ei tavoitteena ole oppia yksittäisiä tiedonmurusia, vaan oppia etsimään ja käsittelemään tietoa sekä ymmärtämään kokonaisuuksia.

Tämä kehitys on oikeansuuntaista, mutta usein varsin yksipuolista. Tieto nähdään liian usein pelkästään fakta- tai menetelmätietona. Hiljaisen ja henkisen tiedon ja ymmärryksen, todellisen viisauden etsiminen unohtuu.

Myös perinteiset kristilliset kirkot ovat olleet yleensä varsin pessimistisiä ihmisen henkisen ja hengellisen kasvun suhteen. Silloinkin kun sitä on ollut, ihmisen omiin mahdollisuuksiin ei juuri ole uskottu, vaan tämä on kokonaan jätetty Jumalan armovoiman varaan. Sen sijaan ihmisen heikkoutta, lankeemusta ja syntiä on ylikorostettu siinä määrin varsinkin herätyskristillisyydessä, että monet ovat sanoutuneet kokonaan irti jäsenyydestä kirkossa.

Idän kirkolla on valoisa ihmiskuva. Siihen sisältyy näkemys ihmisestä Jumalan kuvana. Perisyntiä ei ole. Sen sijaan ihmisen tehtävänä on kasvaa Jumalan kaltaisuuteen Jumalan yhteydessä ja tämä kehitys on avoin edessäpäin vielä kuoleman tuolla puolen.

Elämän syvän tarkoituksen löytämistä tekee jokainen tavallaan. Tätä yhteyttä on mahdollista etsiä hiljentymisestä ja Jumalan yhteyden hakemisesta sisältämme rukouksessa, ikonin edessä, näkymättömän ja näkyväisen rajalla.

Tarvitaan rohkeutta pysähtyä, hiljentyä ja kuunnella omantuntonsa ääntä. Rukouksessa on mahdollisuus saavuttaa yhteys näkymättömään, saada vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin ja saada sielulleen rauha ja saavuttaa henkinen tasapaino.

Henkinen edistyminen ja kasvu on hidasta, mutta jatkuva mielen harjoittaminen ja aktiivinen toiminta tuottavat vääjäämättä tuloksia. Selkeät arvot ja maailmankuva parantavat myös yhteiskuntaelämässä ihmisen kykyä kohdata ongelmat ja haasteet, tulivatpa ne yhteisön sisä- tai ulkopuolelta, ja kääntää ne voitoksi.

Ihmisten välinen moniääninen vuoropuhelu, rakkaus yhteisön sisällä, on aivan toisenlainen lähtökohta huomisen uskonnolle kuin paksut dogmatiikan oppikirjat tai pelkistetty moraalijärjestelmä. Se pääsee syvätasolle, Jumalan ja ihmisen väliseen dialogiin, jossa Jumala tulee vastaan toisissa ihmisissä ja koko elämänympäristössä.

Eläminen merkitsee vuorovaikutusta, rakkautta suhteessa toiseen, syvintä vapautta. Se on yhteyttä, jossa näkymätön Kolmas on. Se merkitsee myös sitä, ettei totuus ole valmis paketti, vaan prosessi. Tämä tekee ymmärrettäväksi Jeesuksen sanat: Minä olen tie, totuus ja elämä.

Teologisen ajattelun kielellä puhutaan siitä, miten ”lähimmäisessä kohtaat Kristuksen”. Toisen ihmisen - on hän esimies, työtoveri tai alainen - kohtaaminen itse asiassa testaa meidän olemuksessamme syvyysulottuvuutta.

Se, että pyrimme irti omistamisesta, irti vallasta toisiin ihmisiin ja vallasta materiaaliseen ja henkiseen todellisuuteen, asettaa meidät maailmaan uudella tavalla. Siitä käsin maailma avautuu lahjana ja ihmeenä. Kaikki hyvä, mikä maailmasta löytyy, kasvaa jakamisen kautta eikä suinkaan vähene.

Harjoittamalla eri tavoin toisen huomioon ottamista ja lähimmäisen auttamista testaamme myös omantuntomme elävyyttä ja herkkyyttä. Tässä on ihmisyytemme testi. Ovatko toiset ihmiset, eläimet ja luonto meille välineitä vai ovatko ne elävässä vuorovaikutuksessa meidän kanssamme viemässä elämää eteenpäin globaalissa maailmassa, joka on avautumassa vieläpä laajempaan maailmankaikkeuteen.

Metropoliitta Ambrosius