Arkkipiispa Leon tervehdys koltta-asutuksen 60-vuotisjuhlassa Sevettijärvellä 29. elokuuta 2009.

Arvoisa presidentti, korkeasti pyhitetty esipaimen, hyvät isät, veljet ja sisaret.

Kolttasaamelaisten asettuminen sodan jälkeen näille Itä-Lapin alueille oli osa isoa evakkojen jälleenasutusoperaatiota. Näin jälkeenpäin voidaan todeta, että kolttien asuttaminen ja uuden elämän alku ei tapahtunut helposti sen paremmin koltilla kuin karjalaisillakaan. Asuttamisen jälkeen kulttuurin puolustamisen työ jatkuu edelleen.

Koltat ovat osa maamme kielivähemmistöjä. Tiedämme, että vähemmistökieltä puhuvan kansalaisen ei ole yhtä helppo vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin kun maan valtakieltä puhuvan henkilön.

On yleisesti tunnettua, että esimerkiksi työmarkkinoilla suomen kieltä taitamattoman ei ole ollut helppo saada töitä. Tämän ovat saaneet kokea erityisesti maahanmuuttajat, joista liian monet eivät ole pystyneet assimiloitumaan maahamme toivomallamme tavalla.

Maamme on tällä hetkellä virallisesti kaksikielinen, suomen- ja ruotsinkielinen. Myös muut maamme kielivähemmistöt saavat harjoittaa äidinkieltään, mutta samaa asemaa suomen ja ruotsin kanssa niillä ei ole.

Kielivähemmistöjemme syntymiseen liittyy sekä tuhansien vuosien pituisia historiallisia sidoksia että valtion rajojen vetämisen seurauksena syntyneitä kulttuurilinjoja. Myös rajan kansat – kuten koltat tai karjalaiset – ovat saaneet kokea lukemattomia kertoja sen, miten elämä voi olla kovaa suurten valtojen tekemien rajasiirtojen puristuksissa.

Äidinkieli on joustava kommunikointiväline, joka elää ihmisten tarpeiden ja elämäntilanteiden mukaan. Tämän ovat saaneet huomata myös koltat, joiden halu vaalia omaa kieliperintöään on kulkenut tiiviissä yhteydessä valtakulttuurin suvaitsevaisuuspolitiikan kanssa.

Esimerkiksi Ruotsin ja Venäjän suhtautumiseen vähemmistöjään kohtaan on vaikuttanut historian eri aikoina eri intressit. Kun tarvittiin työvoimaa tai podettiin työvoimapulaa, vähemmistöjä suvaittiin. Jos taas maata vaivasi työttömyys ja muuttoliikettä valvottiin, suhtauduttiin vähemmistöihin usein lähtökohtaisen kielteisesti.

On tunnettua, että valtakulttuuri pyrkii sulauttamaan vähemmistöjä itseensä silloin, kun pienemmät koetaan uhkaksi. Me olemme päässeet Suomessa onneksi jo kauas tilanteesta, jossa enemmistökielet harjoittavat suhteessa vähemmistöihin sulauttamispolitiikkaa.

Monikulttuurisuus on parhaimmillaan silloin, kun enemmistö- ja vähemmistöryhmät hyväksyvät toisensa ja kulttuuriensa erilaisuuden. Vieraasta kulttuurista tulleille ohjenuoraksi sopii se, että yhteiskunnan tapoja ja kieltä on omaksuttava riittävästi tullakseen toimeen.

Vaikka valtakulttuuri antaisi vähemmistöille mahdollisuuden ylläpitää omaa kieltä ja kulttuuriaan, on vähemmistöryhmien suhtauduttava myös itse vakavasti äidinkielensä säilyttämiseen. Tässä suhteessa kolttien aktiivisuus on ollut kiitettävää. Raamatun ja ortodoksisen liturgisen kirjallisuuden käännöstyö koltan kielelle on ollut keskeinen osa kolttien henkisen identiteetin vahvistamista.

Kolttien ohella myös karjalaisten herääminen oman kielensä vaalimiseen on hyvä esimerkki tavasta, jolla vähemmistökulttuurin tulee toimia. Kielen säännönmukaisuuden kehittäminen sekä kielen käytön laajentaminen tuo kielen käyttöä lähemmäksi niitä, jotka haluavat perehtyä kielen välityksellä avautuvaan kulttuurin rikkauteen.

Kulttuurin vaaliminen voi olla tulevaisuudessa myös vientituote. Näkisin haasteena niin koltan kuin karjalan kielenkin vähemmistökieliaseman vahvistamisen Suomen ohessa myös luovutetuilla alueilla Itä-Lapissa ja Karjalan tasavallassa. Konkreettinen askel eteenpäin olisi, jos koltan- tai karjalankielinen voisi tulevaisuudessa asioida Venäjän puolella viranomaisten kanssa omalla kielellään.

Arvoisat juhlavieraat. Vielä joitakin vuosia sitten puheita ilmaston lämpenemisestä ja luonnon sietokyvyn täyttymisestä pidettiin turhina. Ne olivat kehitystä ja kasvua haittaavia maailmanlopun profetioita. Nyt todisteet ilmaston lämpenemisestä ovat kiistattomia. Ilmaston lämpenemisen ja maapallon saastumisen voi jokainen kaiken lisäksi todeta nyt omin silmin. 

Ortodoksinen kirkko ei korosta ekologisessa ajattelussaan uskoa jatkuvaan kehitykseen, vaan ihmisen kykyä kasvaa vastuulliseen käytökseen. Kolttakulttuuri on elänyt vuosituhansia harmoniassa luonnon kanssa. Koltat ovat muiden alkuperäiskansojen kanssa huolehtineet elinympäristönsä hyväkuntoisuudesta myös tulevia sukupolvia varten.

Ortodoksisen kirkon mukaan ekologiset arvot ovat osa yksilön alkuperäisen identiteetin löytämistä, jossa askeettisuus, jakaminen ja kohtuus nähdään luovuttamattomina arvoina. Kolttakansa on tässäkin suhteessa esimerkkinä maailmalle. 

Suomen ortodoksisen kirkon puolesta esitän kolttakansalle ja juhlaan kokoontuneille kunnioittavan tervehdykseni ja Jumalan runsaan siunauksen toivotukset.

(Tervehdys koltta-asutuksen 60-vuotisjuhlassa Sevettijärvellä 29. elokuuta 2009)