Museonjohtaja Teresa Leskisen puheenvuoro ”Museums and Faith” –konferenssissa Luxembourgissa 14–16.5.2009.

Kun katsot peiliin, mitä näet? Näetkö sen mitä haluat, minkä haluaisit nähdä vai pelkät kehykset ilman kuvaa? Tuo kysymys on hyvä esittää aika ajoin - itselle. Se on toimiva heijastuspinta ja ajatusten herättäjä myös museossa. Mitä, miten, miksi ja kenelle -kysymyssanoihin olemme yrittäneet löytää vastauksia myös Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa. (Käytän myöhemmin museostamme nimeä ortodoksinen kirkkomuseo tai kirkkomuseo.) Kysymykset ja vastaukset ovat erityisen ajankohtaisia tänään suunnitellessamme uutta perusnäyttelyä. Olemassa oleva on ollut stabiilina viimeiset 40 vuotta.

Kulttuuria ei voi ymmärtää ellei tunne eri uskontoja. Uskonto on kietoutunut tiukasti ihmisen ajatteluun, kieleen ja kulttuurin rakenteisiin. Monikulttuurisuus, kuten me hyvin tiedämme, tarkoittaa montaa kulttuuria rinnakkain. Kaikki ovat erilaisia ja jokainen selkeästi omanlaisensa. Ortodoksinen kirkko opettaa suvaitsevaisuutta, ja suomalaiskansallisessa historiassa se on omakohtaisesti joutunut puolustamaan olemassaoloaan. Elämäniloinen uskonnollisuus on hälventänyt ennakkoluuloja, ja kulttuurinen rikkaus tarjonnut rajapintoja yhteistyölle.

Jokainen aika luo oman museonsa. Ortodoksinen kirkkomuseo perustettiin 1957 kotiseutunsa menettäneiden karjalaisten kotouttamiseksi. Ortodoksievakkojen kohdalla puhuttiin maassa muutosta, muutosta maan rajojen si¬sällä. Silti he saivat osakseen muukalaisen – vieraan – leiman. Kirkkomuseosta haettiin sitä, mikä oli menetetty: säännöllinen jumalanpalveluselämä kotikylän kirkkoineen ja rukoushuoneineen, ikoninurkan ikoneista puhumattakaan. Kirkkomuseo toimi henkisenä siltana menetettyyn paikkaan ja aikaan. Esineet vitriineissä monistivat yhteistä tarinaa ja muistia.

”Museo on muutakin kuin pelkkä kokoelma esineitä lasivitriinissä”. Näin todettiin jo parikymmentä vuotta sitten ortodoksisen kirkkomuseon tavoiteohjelmassa. Mielestäni tuo yksinkertainen lause viestii paitsi aikaa, myös ideaa tulevaisuuden museosta. Toteamus on käyttökelpoinen ajassamme, ja seuraavaksi työstänkin aihettani ja ideaa uudistettavasta perusnäyttelystämme em. sitaatin kautta.

”Kokoelma esineitä lasivitriinissä”. Museoiden perimmäinen voima on esineissä ja ihmisessä. Näyttelyesineet ovat mykkiä ja vaativat puhuakseen katsojan ja kokijan. Museokävijän kulttuuriset lähtökohdat määrittävät, miten hän näkee, kuulee ja ymmärtää kokemansa. Elämysten välittäminen ja kokemusten monistaminen on museomme haaste. Jokaiselle museokävijälle tulee tarjota jotakin. Tulkinta muodostuu reaktioista ja päättelyistä, joista syntyy assosiaatioketju. Tulkinta ei ole koskaan valmis, vaan alati muuttuvaa. Lisäksi muuttuva maailmankuva vaatii ja edellyttää meiltä kriittistä esinekategorisointia.

Asiantuntijuus ja ainutlaatuiset kokoelmat ovat valttikorttimme. Ortodoksisen kirkkomuseon kokoelmien perusta luotiin 1911 Valamon luostarisaaren muinaismuistokokoelmassa. Ajan hengen mukaisesti huoneet olivat kukkuroittain täynnä erityyppisiä esineitä. Miltei sata vuotta myöhemmin kokoelmamme käsittävät sakraaliesineitä, ikoneita sekä liturgisesti ja taidehistoriallisesti arvokkaita tekstiilejä. Mukana on myös erikoisuuksia, harvinaisuuksia ja kummallisuuksia, kuriositeetteja. Kokoelmillemme on yhteistä sodan kokemus, selviytyminen, jopa pelastustarinat.

Ammattilaisina tiedämme, että lasivitriinit suojaavat. Samalla myös tiedostamme, että nuo läpinäkyvät lasikot eristävät kokemasta. Ortodoksisen kirkkomuseon riviin järjestellyt vitriinit ovat keskenään ikonisia, samankaltaisia ja tasapäistävät ainutlaatuiset kokoelmat. Lisäksi valtava esineiden määrä häkellyttää, ehtoollisastiastoa ehtoollisastiaston perään. Museon yleisilmeen runsaus saa katsomaan tilaa pikemminkin kokonaisuutena. Näyttelyvierailun aikana valintoja on pakko suorittaa, koska yksittäisen esineen tutkiminen on lähes mahdotonta.

Kaikille esineiden sisältämille merkityksille ei ole tilaa, ei fyysistä eikä henkistä. Miltä sakraaliesineen tulisi näyttää profaanissa museossa? Tulisiko sen puhua hengellisyyden kautta? Käyttötarkoituksestaan irrotettuina esineinä mm. ehtoollisastiaston osat ovat näkyviä merkkejä näkymättömästä. Museonäyttelyssä paino siirtyy asiakkaille rakentamiimme merkityksiin. Tässä vuorovaikutuksessa näyttelysuunnittelu ja materiaan liittyvät tarinat ovat ensiarvoisia.

Mikäli museotila on ripustettu väljästi, se mahdollistaa hedelmällisen ajelehtimisen. Silloin kokijalla on mahdollisuus aistia ja nauttia – pitää hän esillä olevasta tai ei. Tilan merkitys on ratkaiseva myös siinä, miten esineet ymmärretään ja tulkitaan. Muistin, tilan ja vallan suhteet kietoutuvat helposti yhteen. Kokonaisvaltaisessa visuaalisuudessa näyttely on suunniteltu käytettävissä olevaan tilaan ja tilassa liikkumiseen.

Mielestäni ortodoksisen kirkkomuseon vahvuutena on arkkitehtuuri ja sijainti. Neljäkymmentä vuotta valmistumisensa jälkeen (1969) rakennus on edelleenkin modernin arkkitehtuurin luomus Itä-Suomen johtavassa kaupungissa. Kaupungissa, joka on myös Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollinen ja hengellinen keskus, kuin Vatikaani Roomassa. Fyysinen laajentuminen on mahdollista rakentamalla, olemassa olevia näyttelytiloja avartamalla sekä tuomalla näkyviksi suljettuja säilytystiloja. Tärkeimpänä ajatuksena uudistuksessa pitäisin kuitenkin liikkeessä olevan museon aikaansaamista. Museon, joka yllättää, ei paljasta kaikkea kerralla ja on mukana muutoksessa. Näyttelysuunnittelun on siten oltava analyyttista, pohdiskelevaa ja sisällöt hallitsevaa. Kenen pöydälle annamme työn tehtäväksi? Arkkitehdin, sisustussuunnittelijan, lavastajan vai muotoilijan? 

Mikäli haluamme olla museona jotain muuta kuin ne esineet vitriinissä – kuten sitaatti kuului – mitä olemme? Olemme muutoksen tielle lähtevä valtakunnallisesti merkittävä erikoismuseo, ainutlaatuinen koko läntisessä Euroopassa.

Museot ovat identiteetin rakentajia. Identiteetti vahvistuu samaistumisesta. Se muodostuu myös käsityksistä, mitä en ole tai mihin en kuulu. Museot kokoelmineen toimivat siten sielun peilinä. Museoammattilaisina meidän täytyy omata tuntosarvet, mitä voimme tehdä, mitä esittää ja miten olla. Kirkkomuseon ovista sisään astuminen ei ole itsestään selvää, ja syyt ovat moninaiset. Kirkkomuseon toimintaperiaatteena ei ole kuitenkaan ”Raamatulla päähän”, eikä museossa nostateta henkeä. Haluamme kertoa tuhatvuotisesta elävästä perinteestä, ja samalla antaa kyytiä ennakkoluuloille. Katsomme maailmaan avarasti ja otamme rohkeita askeleita fyysiseen ja henkiseen saavutettavuuteen. Peilaamalla, samaistumalla, vastakohdilla.  

Taiteilijat ammentavat töihinsä kulttuureista ja uskonnoista. Taiteen – tapauksessamme kirkkotaiteen – kautta olemme työstäneet myös itselle vierasta. Maahanmuuttajalapsille suunnatut monikulttuurisuus-työpajamme ovat lähteneet tarpeesta samaistua; ollaan vieraalla maalla, jossa kaikki on uutta ja voimia vievää. Kirkkomuseo on koettu kotouttavana toimintaympäristönä sen edustaman dramaattisen historian takia. Museossa kävijät ovat voineet paikantaa itsensä aikaan ja paikkaan. Museon välittämän tiedon avulla he ovat pystyneet hahmottamaan myös menneisyyttään. Kuka itse asiassa olen, ja löydänkö itseni museosta? Jos en, niin mistä?

Kuva yhteisenä kielenä -työpajamme oli suunnattu juuri maahan muuttaneille nuorille. Kun suomenkielen alkeet olivat vasta hallussa, varsinaiseksi viestintävälineeksi nousi kirkkomuseon kokoelmien perusyksikkö, ikoni. Ikonin kautta jokainen lähti hahmottamaan projektin tavoitetta, oman kuvan työstämistä. Oma kuva kertoi itsestä – alkuperästä, uskonnosta, muistoista ja mieltymyksistä. Lapset tarkastelivat uteliaasti myös itselle vieraita arvoja. Hanke oli osa Valtion taidemuseon Kehittämisyksikön projektia ’Taide meille ja heti! ’

Museot kokoelmineen ovat siten myös sielun peilejä. Museokokemus on hyvä silloin, kun se aiheuttaa yllättävän henkilökohtaisen kokemuksen. Se kokemus ei välttämättä avaudu tekstipaneelin viidestä lauseesta, vaan rakentuu pikemminkin tunnemuistista. Karrikoidusti olen tämän useasti todennutkin: ”Minkä luen, sen unohdan. Minkä tunnen, sen muistan.” Hyvä museonäyttely antaa parhaimmillaan koskettavan elämyksen, josta riittää keskustelua ja pohdintaa. Monesti ruumiillisen elämyksen kautta oppiminen vaatii toteutuakseen eksymisen tilassa ja ajassa. Museossakin eksyminen on mahdollista.

Museo saa olla paikka, jossa kävijä pysähtyy, jopa hiljentyy. Samanaikaisesti museotila voisi olla sekä arkaainen, pyhä että keskeneräinen, liikkeessä. Keskeneräisyydellä tarkoitan mahdollisuutta syventyä johonkin tiettyyn aihealueeseen esim. taiteilijaohjelman kautta. Museoasiakkaana seuraisin mielelläni esim. perinteisen bysanttilaisen taidemuodon, mosaiikkitekniikan työstämistä ja valmistuvan teoksen rakentumista kirkkomuseoon.

Asiantuntijaorganisaationa ortodoksinen kirkkomuseo mahdollistaa identiteetin rakentamisen ja maailmankuvan jäsentämisen uskonnollisuuden ja uskonnollisten ilmiöiden kautta. Mielestäni kirkkomuseon tulee olla avoin oppimisympäristö eri uskontokuntia edustaville kävijöillemme. Tulevaisuudessa näkisinkin, että museomme olisi keskustelufoorumi uskontokuntien rajat ylittävälle kanssakäymiselle.

Monikansallinen ja -kulttuurinen maailma on ovellamme – meidän tehtävämme on ottaa se vastaan. Oven avaajina ja siitä sisälle ja ulosastujina olemme rakentamassa suomalaiskansallista identiteettiämme uudelleen. Identiteetin pohdinta on tärkeää nyt, jolloin omaamme monia erilaisia kehyksiä, joihin kuulua. Kuka peilistä katsoo, ja mitä sieltä viime kädessä näkyy? Luovana oppimisympäristönä, luovuuden temppelinä Suomen ortodoksinen kirkkomuseo haluaa vastata haasteisiin, joissa on pohjimmiltaan kysymys museon ideasta.

(Puheenvuoro ”Museums and Faith” –konferenssissa Luxembourgissa 14–16.5.2009).