Arkkipiispa Leon kolumni Analogi-lehteen 6. toukokuuta 2009.

Menneisyyden varjot leijuvat edelleen Euroopan yllä. Ottomaani-imperiumin ja totalitarismin varjojen vuoksi merkittävä osa eurooppalaista kulttuuriperintöä on jäänyt EU-Euroopassa lähes vaille huomiota. Unescon maailmanperintölistalle kuuluvat kirkot ja luostarit ovat Kosovossa tuhoamisuhan alla. Turkissa puolestaan rapistuvat sadat keskiaikaiset kirkot. Niiden restauroimista Turkin hallitus ei halua itse tukea, mutta ei myöskään salli kirkkojen korjaamista ulkopuolisella rahoituksella.

Ottomaani-imperiumia edeltänyt Itä-Rooma eli Bysantti oli myös globaalin ortodoksisen kirkon alkukoti. Ortodoksisen kirkon kannalta Bysantti ei kuitenkaan ollut taivas maan päällä, vaan keskiaikainen valtio puutteineen ja rikkauksineen.

Ortodoksinen kulttuuri oli Bysantin tärkein vientituote. Bysantin ja sen perillisten kautta ortodoksisuus alkoi levitä ensin Balkanille ja Mustanmeren alueelle, sitten Pohjois- ja Itä-Eurooppaan ja lopulta Amerikkoihin ja Australiaan asti.

Bysantin arvo ortodoksiselta kannalta on siinä, että se pystyi siirtämään alkukirkon autenttisen perinnön ilman miekkaa uusien kansojen ja kulttuurien muokattavaksi. Tämä on ortodoksisen kirkon lähetysnäky edelleen.

Euroopan tulisi olla Bysantin ortodoksisuuden lähetystyön ydinaluetta, jossa alkukirkollinen perinne käy rohkeasti vuoropuhelua uusien aatteiden kanssa. Avointa dialogia ortodoksisuuden ja EU-Euroopan kanssa vaikeuttavat Ottomaani-imperiumin varjossa syntyneet kansalliset kirkot, jotka ovat julistuksessaan kansallisten intressiensä vankeja.

Kansallisen perinteen jännite nousi esille pari kuukautta sitten Yhdysvalloissa, jossa käytiin keskustelua ortodoksisen kirkon tulevaisuudesta. Yhdysvaltain ortodoksit elävät jakaantuneena kansallisiin kirkkoihin: kreikkalaisiin, antiokialaisiin, venäläisiin, ukrainalaisiin. Mantereella toimii myös Amerikan ortodoksinen kirkko (Orthodox Church of America, OCA), joka ei kuitenkaan ole onnistunut nousemaan 40 vuoden olemassaoloaikanaan kaikkien tunnustamaksi ja kaikki Pohjois-Amerikan ortodoksit kokoavaksi kirkoksi.

Ortodoksien hajaannus Yhdysvalloissa on hyvä esimerkki siitä, miten kansallisvaltioiden rajat ovat hämärryttäneet ortodoksisen kirkon lähetysnäkyä. Voidaan kärjistäen jopa todeta, että lännestä on tullut idän ja lännen kulttuurien kohtauspaikan sijasta ortodoksisuuden vankila.

Ortodoksisuuden tulevaisuuden kannalta lännessä toimivat pienet ortodoksiset vähemmistökirkot ovat erittäin tärkeitä. Ne voivat toimia paitsi sillanrakentajina myös Itä-Rooman jakamattoman kirkon perinteen promoottoreina lännessä.

Suomen ortodoksisen kirkon täytyy seurata tarkasti suurten patriarkaattien kuten Konstantinopolin ja Moskovan linjauksia.

Tarvittaessa meidän on myös kuitenkin osattava sanoa tiukastikin kantamme, jos isot patriarkaatit luisuvat pois Bysantin monikulttuurisuuteen ja globaalin ortodoksisuuden arvoihin viitoittamalta tieltä.