Lintulan luostarin johtajan igumenia Marinan artikkeli.

Kirkkokunnan historiaan liittyy saumattomasti myös Lintulan Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostari Heinäveden Palokissa. Kirkkomme on kokenut monenlaisia vaiheita historiansa aikana, ja niin on Lintulakin. Monet sodat ovat koskettaneet maatamme ja myös kirkkoamme ja sen mukana myös luostareita, joiden kohtalo on joskus häilynyt aivan kuin vaakalaudalla.

Jo Lintulan luostarin perustamisessa oli monia vaikeuksia. Luostari ei syntynyt spontaanisti jonkun kokeneen vanhuksen ympärille kerääntyneistä kilvoittelijoista, niin kuin Suomen ortodoksiset munkkiluostarit syntyivät pyhittäjien Sergei ja Herman Valamolaisten ja Arseni Konevitsalaisen ympärille. Lintulan luostarin perustivat viime vuosisadan puolella yksityiset lahjoittajat, salaneuvos Feodor Neronov ja hänen vaimonsa Larissa, jotka lahjoittivat 150 hehtaarin maa-alan Kivennavan Lintulan kylässä tarkoituksenaan luoda naisyhteisö tai turva- ja koulukoti kodittomille tytöille. Pinta-ala kasvoi lahjoitusten ja luostarin omien ostojen kautta myöhemmin 300 hehtaariin.

Venäjällä tapahtui 1890-luvulla paha junaonnettomuus, jossa oli mukana myös keisari Aleksanteri III. Onnettomuutta pidettiin attentaattina Aleksanteria vastaan. Syytetyksi tuli rautateiden korkea johtava virkamies Neronov eikä onnettomuuden todellinen aiheuttaja. Siihen aikaan oli mahdollista hyvittää rike jollakin hyvällä teolla. Neronov vältti kuolemantuomion tuolla 150 hehtaarin lahjoituksella ja lupaamalla perustaa hyväntekeväisyysyhteisön naisille. Neronov joutui luopumaan korkeasta asemastaan. Näinhän tapahtuu vielä meidänkin päivinämme. Vastuussa oleva henkilö joutuu kantamaan jonkun alaisensa aiheuttaman virheen tai laiminlyönnin seuraukset joskus jopa virkansa menettäen.

Luostarista käytettiin alun alkaen nimitystä "Lintulan Pyhän Kolminaisuuden naisyhdyskunta Suomessa". Suomi oli tuolloin osa Venäjän valtakuntaa, mutta Suomessa olivat voimassa Ruotsin vallan aikaiset vuonna 1781 vahvistetut perustuslait. Niihin kuuluivat myös mm. uskontolait, jotka oli säädetty uskonpuhdistuksen hengessä. Protestanttisessa maailmassa luostarit koettiin symboleina, joita vastaan uskonpuhdistus oli noussut. Niinpä uskontunnustusten toimintaa säätelevissä suvaitsevaisuussäädöksissä kiellettiin munkki- ja nunnaluostarit sekä yleensä luostarilaitos. Kun Suomessa astuivat v. 1888 voimaan uudet ns. eriuskoisuussäädökset, niin aikaisempia suvaitsevaisuussäädöksiä ei kumottu, vaan luostarien perustaminen maassamme oli edelleenkin kielletty. Jo toiminnassa olevaa Valamon luostaria ei kuitenkaan uskallettu lakkauttaa, sillä silloisen koko kreikkalaiskatolisen kirkon päänä oli itse Venäjän tsaari.

Kaikki Venäjän hallitsijat vuorollaan julistivat hallitsijan vakuutuksissaan pitävänsä muuttumattomina voimassa nämä uskontolait. Muutokset oli tehtävä perustuslakien säätämässä järjestyksessä. Valtiopäivät olivat muutoksista päättämässä.

Lintulan luostarin perustamisasia nousi esille senaatissa vuonna 1894, jolloin sinne tuli käsiteltäväksi Neronovien lahjoitukseen pohjautuva esitys ortodoksisen naisluostarin perustamisesta Lintula-joen varrella olevalle tilalle. Senaatti asettui jyrkästi vastustamaan suunnitelmaa vuoden 1781 lakiin nojautuen. Senaatti pelkäsi, että mantereella toimiva luostari voisi tehdä käännytystyötä helpommin kuin Laatokan vanhat kilvoituskeskukset. Pelkoa lisäsi sekin, että Lintulassa oli tarkoitus käynnistää myös tyttöjen turvakoti ja koulu. Kenraalikuvernööri (Feodor Heiden) ja Suomen Pietarissa toimiva ministerivaltiosihteeri (Waldemar von Daehn) puolustivat kuitenkin suunnitelmaa, ehtona oli silti, että yhdyskunnan toiminnan tuli tapahtua yksinomaan kreikkalaiskatolisen väestön piirissä eikä Suomen valtiolta pitänyt vaatia avustusta laitoksen ylläpitoon. Keisari Nikolai II pani omakätisesti nimensä lupakirjaan elokuun 12. päivänä 1895. Tämä vuosiluku otettiin pohjaksi, kun vuonna 1995 vietettiin Lintulan luostarin 100-vuotisjuhlia.

Suomen ensimmäiseksi arkkipiispaksi vuonna 1892 määrätyllä arkkipiispa Antonilla oli ratkaiseva osa luostarin syntyvaiheissa. Hän korosti hyväntekeväisyyden välttämättömyyttä ja halusi lisätä luostareiden sosiaalista toimintaa ja toivoi yhdyskunnan kehittyvän ennen kaikkea nuorille kodittomille tytöille tarkoitetuksi turva- ja koululaitokseksi. Arkkipiispa Antoni vihki luostarin ensimmäisen kirkon vuonna 1895, ja paikalla oli myös kuuluisa isä Kronstadtin Johannes, joka on julistettu pyhäksi ja jonka käyttämä epitrakiili on Lintulan nykyisessä kirkossa sisarten kalliina aarteena.

Arkkipiispa Antonin jälkeen piispoiksi tulivat suomalaisia kohtaan suvaitsemattomammat piispat Nikolai, Sergei ja Serafim. Tätä aikaa kirkkomme historiassa kutsutaan venäläistyttämisajaksi. Pyhäin Sergein ja Hermanin Veljeskunnan toiminta tyrehtyi ja kirkkokunnan lehti Aamun Koitto lakkasi ilmestymästä v. 1908. Tämänhetkinen tutkimus on kiinnittänyt erityisesti huomiota kiistanalaiseen apulaispiispaan Kyprianiin, jota sanotaan pahimmaksi venäläistyttäjäksi. Hän perusti ympäri Karjalaa venäläisiä kouluja, jollaiseksi Lintulan luostarin koulukin perustettiin vuonna 1911. Venäläisen koulun perustaminen Lintulaan oli luonnollista, tulihan sisaristo Venäjältä eivätkä sisaret osanneet puhua suomea. Tämä koulurakennus muutettiin vuonna 1920 matkailumajaksi.

Kypriano halusi perustaa nunnaluostarin Salmiin, ja tätä silmälläpitäen - ja myös venäläisten koulujen opettajien kouluttamiseksi - nuoria tyttöjä lähetettiin Laatokan Karjalasta lähellä Puolan rajaa olleeseen Grodnoon ja sieltä Krasnostokiin luostarikouluun. Tämä asia on itseäni lähellä, sillä yksi kahdeksasta lähetetystä, jotka matkasivat Valamon luostarin kustantamina Valamo-laivalla Pietariin ja sieltä edelleen junalla, oli orvoksi jäänyt 12-vuotias äitini. Hän kävi tätä koulua neljä vuotta ensin Krasnostokissa ja sitten Moskovassa kolme vuotta, jonne koulu siirtyi maailmansodan sytyttyä.

Äidilläni oli erittäin myönteinen kuva piispa Kyprianosta, olkoonkin se sitten vain nuoren tytön saamaa vaikutelmaa. Hänen mielestään Kyprianon toimet oli tarkoitettu nimenomaan ortodoksisen uskonnon säilymiseksi eikä Karjalan venäläistyttämiseksi. Vaikea sanoa, olisiko Salmiin suunniteltu luostari toteutunut ja olisivatko Krasnostokin oppilaat sinne siirtyneet, sillä Kypriano kuoli kesken työsarkansa v. 1916. Jossakin vaiheessa Lintulassakin puuhattiin joidenkin nunnien lähettämistä käsityöoppiin Krasnostokiin tai sieltä opettajan kutsumista Lintulaan.

Lintulan luostari sijaitsi vain 12 kilometrin päässä kuuluisasta kesänviettopaikasta Terijoesta. Uudenkaupungin rauhan jälkeen vuonna 1721 oli suurin osa Kivennavan pitäjästä annettu lahjoitusmaana venäläisille aatelisille. Kun Pietarin-Viipurin rautatie valmistui 1870, yli 600 000 asukkaan keisarikaupungista pääsi muutamassa tunnissa Karjalan kannakselle eli melkein kuin ulkomaille. Nevan seudun kosteisiin ja epäterveellisiin tasankoihin verrattuna Kannaksen kuivat harjut ja järvimaisemat olivat paratiisillisia. Radan rakentaminen oli alkuna huvila-asutukselle, ja varakkaat pietarilaiset ottivat tavan matkustaa kesäksi Kannaksen kartanoihin asumaan tai käymään sukulaisissa. Monet huvilat olivat sekä kooltaan että ulkonäöltään harvinaisuuksia suomalaisessa maisemassa.

Rakentajat olivat olleet varakkaita. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Kannaksen kesävieraiden lukumäärä nousi 50 000 henkeen kesää kohti. Monet huvilat kuitenkin nopeasti ränsistyivät, kun asukkaat eivät enää palanneetkaan, ja ne muuttuivat loistokautensa muistomerkeiksi. Vallankumouksen jälkeen oli tuhansia huviloita, joiden omistajista ei ollut tietoa. Säädettiin laki, että Suomen valtio sai hallita ja lopulta omistaa ulkomaalaisilta jääneet hoitamattomat kiinteistöt. Vuoteen 1936 mennessä oli valtion haltuun siirtynyt noin 5 000 kiinteistöä. Osa rakennuksista huutokaupattiin ympäri maata, ja joskus matkailija on kiinnittänyt huomiota niihin tien varressa.

Yksi lahjoitusmaiden ja huvilanomistajista jo mainitun Neronovin lisäksi oli ruhtinas Ivan Saltykov, jonka nimi liittyy Lintulan historiaan. Hän rakennutti Perkjärven rannalle nelikerroksisen kesähuvilan, jossa oli monta kymmentä huonetta, marmoriuunit ja vesijohdot. Jopa huvilan veneen hankaimet oli tehty kullasta. Ensimmäinen maailmansota ja kuvankauniin nuoren vaimon kuolema keskeyttivät kaiken. Vainaja balsamoitiin ja laskettiin Saltykovin vuonna 1919 Lintulalle rakennuttaman kirkon hautakappeliin. Luostarin edellinen kirkko oli tuhoutunut vuonna 1916 pitkänäperjantaina tulipalossa. Myöhemmin Saltykovin huvila purettiin ja tiilet myytiin Äyräpään kunnalle, joka rakensi niistä itselleen kirkon. Tämän purki vuorostaan sotatalvi 1940.

Huvila-asutuksen leviäminen vuosisadan vaihteen kummallakin puolella herätti viranomaisissa huomiota. Sekä venäläiseltä että suomalaiselta puolen katsoen rajavyöhykkeen venäläistyminen oli huolestuttavaa. Noin kolmasosa rajapitäjästä oli siirtynyt venäläisten omistukseen. Kivennavalla ja siihen kuuluvalla Terijoella oli palstatiloja vuonna 1907 yli 3 600 ja niiden kokonaispinta-ala lähes 10 000 hehtaaria. Pietarista käsin huvila-asutusta katsottiin myös suurpolitiikan näkökulmasta: ilmiön taustalla oli samoihin aikoihin tappioon päättynyt Venäjän-Japanin -sota, suurlakko Suomessa ja Bobrikovin murha, Siperian karkotukset ja lopuksi Leninin pyrkimyksiä palvelevat maanalaiset yhteydet rajan poikki. Lintulassa oli Japanin-Venäjän -sodan aikana sotilassairaala.

Terijoen kuuluisuus toi matkustavaisia Lintulaan myös sen jälkeen, kun Suomi itsenäistyi ja raja Venäjälle sulkeutui. Luostarin voi sanoa eläneen 1930-luvulla parasta kauttaan. Lintulan nunnat myivät Terijoen torilla omenoita ja kananmunia. Viipuriin myytiin vihanneksia ja viljaa ja erityisen kysyttyjä olivat luostarin koivuhalot. Venäläiseen luostariin oli saatu jo muutama suomalainenkin.

Luostari jäi silti melko vieraaksi ja tuntemattomaksi. Vielä kesäkuussa 1928 Suomen Kuvalehti kertoo Itsenäisyyden liiton ja Karjalan kannaksen kuntien edustajiston yhteisestä matkasta seuraavasti: "Omituinen jäte vanhoilta ajoilta Kannaksella on Lintulan naisluostari, joka otti retkeläiset kunnioittavasti ja ystävällisesti vastaan. Nunnakuoro lauloi presidentille, ministereille ja meille pitkää ikää. Luostarin ruokalasssa meille tarjottiin rusinakakkua voin ja hunajan kanssa, kahvia ja teetä. Aikoinaan hyvinvoipa luostari elelee nykyisin nunnien ahkerasta maatyöstä. Neljä nunnista osasi suomea."

Tässä välillä on hyvä tarkastella hieman eräitä lakien tuomia rajoituksia luostareille.

Luostareista on Suomen laeissa ja asetuksissa ollut hyvinkin yksityiskohtaisia luostarien elämää sääteleviä kieltoja, ja esimerkiksi edellämainittu laki, joka kielsi luostarien perustamisen, lakkautettiin vasta vuonna 1969 / (12.12.1969 /767) eli 29 vuotta sitten. Aika on muuttunut, ja nyt luterilainen luostarikaan ei ole harvinaisuus.

Yksi uskonnonvapauslain säädös (11 § 3) kielsi ottamasta muita kuin Suomen kansalaisia luostarin jäseniksi. Tämä ehdoton ja poikkeukseton kielto oli ulotettu koskemaan jopa noviisiksi ja kokelaaksi ottamista. Myös maassa jo olevaa luostaria ei saanut siirtää uuteen paikkaan ilman valtioneuvoston lupaa. Tämä laki kumottiin vasta vuonna 1983 (4.11.1983/831). Lintulan luostarissa oli juuri noina aikoina ollut seitsemän harrastajaa Ranskasta oppimassa vuorotellen kilvoituselämää aina vuodesta neljään vuoteen, mutta heidän oli palattava takaisin omaan maahansa.

Myös opetusministeriö valvoi tarkkaan luostarien toimintaa. Pienenä yksityiskohtana voidaan mainita, että kun Lintulassa vuosina 1924, 1926 ja 1930 myytiin metsää, mikä oli silloin luostarin päätulolähde, opetusministeriö asetti ehdoiksi, että saadut varat oli säilytettävä vakavaraisessa suomalaisessa pankkilaitoksessa. Talletusten korkoja saatiin käyttää talouden ylläpitoon, mutta pääomaa vain kirkollishallituksen luvalla sillä ehdolla, että puhtaasta tuotosta siirretään 25 % kirkkokunnan yleiseen rahastoon. Tällä hetkellä viimeinen ehto on vielä käytössä, prosenttiluku on vain 15.

Vuonna 1950 säädettiin laki (20.1.1950/26) Suomen kreikkalaiskatolisen kirkkokunnan jälleenrakentamisesta. Valtion varoilla rakennettiin 13 kirkkoa ja 44 rukoushuonetta. Tämän lain ulkopuolelle jätettiin luostarit. Lintulalle oli tästä seurauksena se, että luostari sai ajanmukaisen asuntolan vuonna 1966 ja kirkon vasta vuonna 1973, senkin pääasiassa eri lähteistä saatujen avustusten turvin. Valtion avustus oli tuolloin 150.000 markkaa. Valamon luostari sai kirkkonsa vasta 1977. Kaikkiaan on Lintulan luostari 100-vuotisen historiansa aikana ollut ilman varsinaista kirkkorakennusta 37 vuotta.

Kirkkokunnasta 8.8.1969 annetun lain 121 § 3 kieltää seurakuntien ja luostarin kiinteän omaisuuden myymisen ilman kirkolliskokouksen lupaa. Tämä lakipykälä aiheuttaa hankaluuksia luostarille, kun se saa esim. testamentilla vaatimattoman kiinteistön. Kirkolliskokous kokoontuu joka kolmas vuosi ja sen ylimääräinen koollekutsuminen saattaa tällöin tulla kalliimmaksi kuin koko kiinteistön myyntiarvo. Seuraavan kirkolliskokouksen lupaa odotettaessa kiinteistön hoitaminen taas aiheuttaa kohtuuttomia lisämenoja. 

Lain edessä ortodoksiset luostarit ovat Suomessa samanarvoiset kuin seurakunnat, ja niihin sovelletaan samoja velvoitteita ja vaatimuksia. Luostarien asema virallistettiin osaksi suomalaista yhteiskuntajärjestystä, kun yllämainitun lain 4 §:ään lisättiin lause: "Kirkkokuntaan kuuluu luostareita.

Mutta palatkaamme jälleen luostarin vaiheisiin.

Talvisota katkaisi luostarin alkaneen kukoistuskauden. Luostari oli neljällä eri paikkakunnalla evakossa kuusi vuotta. Vuonna 1946 se asettui Heinäveden kunnan Palokin kylään Hackmannilta ostamalleen maatilalle. Valamo oli löytänyt uuden asuinpaikkansa jo aikaisemmin vuonna 1939. Kumpikin luostari eli säästöliekillä, ja Lintulassa vallitsi jopa suoranainen puute. Koko omaisuus oli jäänyt rajan taakse.

Luostareiden kohtalo näyttikin olevan vaakalaudalla ja pelättiin, että luostarit vähitellen kuihtuvat jäsenistön vähetessä. Luostarien kanta-asujamisto oli venäjänkielistä, jumalanpalvelukset olivat slaavinkielisiä ja uusien suomalaisten noviisien oli vaikea päästä sisälle vieraaseen kulttuuriin.

Jo 1930-luvulla oli perustettu komitea pohtimaan, mitä olisi tehtävissä luostareiden säilyttämiseksi. Tämä pohdinta jatkui nyt kiivaana. Jumalalla oli kuitenkin toisia suunnitelmia - ja yllättäen taivas kirkastui ja luostariyhteisöt saivat tuulta siipiensä alle. Toivoa saatiin lisää, kun muutama suomalainen noviisi pyrki luostariin ja juurtui sinne. Perustettiin myös Lintulan luostarin ystävät -yhdistys, ja yksityiset ja yhteisöt ryhtyivät tukemaan luostarin toimintaa. Myös kunnat ja valtio ja yleinen mielipide tulivat myötämielisiksi luostariaatteen säilyttämiselle Suomessa.

Arkkipiispa Johannes sanoo parhaillaan painossa olevan Lintulan historiakirjan esipuheessa sattuvasti: "Lintula on kerran toisensa jälkeen saanut kokea ihmeitä: edessä on aina ollut seinä, johon on sitten kuitenkin ilmaantunut ovi, jolloin suljetulta näyttänyt tie on jatkunut. Sisariston elämä on näin nähtynä ollut Jumalan rakkauden ja ylhäältä tulevan voiman varaan rakentamista."

Luostarit tulivat vähitellen hyvin suosituiksi käyntikohteiksi. Tämä on kaksitahoinen asia. Monet matkailijat pyrkivät luostarin rauhaan. Onko sitten kesällä enää aistittavissakaan tuota paljon puhuttua luostarin rauhaa, voi hyvällä syyllä kysyä, kun luostarissa käy tuhansia ihmisiä. Valamossa kävijöitä on jopa toistasataatuhatta, Lintulassa vajaa kolmekymmentätuhatta. Luostarin sisarille kaikki luostariin tulevat matkailijat ovat pyhiinvaeltajia, joita kohtaan pyritään osoittamaan rakkautta ja huolenpitoa. Toisaalta luostariin tuleviltakin odotetaan vastavuoroisesti määrätynlaista käyttäytymistä. Keski-Euroopassa asia opitaan jo lapsena. Luostarit ja kirkot ovat sellaisia paikkoja, joihin mennään kunnioittavasti.

Kysytään myöskin, eikö luostarin asukkailta katoa pois sisäinen rauha vilkkaan kesäkauden hälyn keskellä. Näin ei tapahdu, jos kilvoittelijalla itsellään on sydämessään sellainen rauha, jonka muutkin voivat aistia. Pyhät isät ovat sanoneet, että erämaassakin, jossa on täysi hiljaisuus ja rauha, voi heinäsirkan siritys alkaa häiritä. Esimerkiksi pyhä Serafim Sarovilainen on sanonut: "Hanki itsellesi mielenrauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat."

Tuhansien matkailijoiden ja pyhiinvaeltajien palveleminen voi olla jokapäiväisten jumalanpalvelusten lisäksi samaa rukousta, kun palvelutehtävä toimitetaan rukouksen mielellä, rakkauden hengessä ja ilolla. Kun pyritään tekemään jokainen työ tunnollisesti, ikään kuin Jumalan puoleen kääntyen, omat ajatukset syrjään jättäen, raskaskin työ tuntuu keveältä. Kaikki työhän on pohjimmaltaan uskonnollista toimintaa.

Luostarit ovat kukkia kirkon puussa, josta mehiläiset ne aina löytävät. Näin on kaikkialla maailmassa. Kreikan Athosvuori ja Meteora ovat hyviä esimerkkejä, vaikka molemmat ovat äärettömän vaikeasti lähestyttäviä paikkoja. Meteoran viidestä luostarista on yksi vuorollaan yhden päivän kiinni viikossa. Meidän oloissamme tämä ei ole mahdollista, sillä luostareita on vain yksi kumpaakin.

Monet meistä ovat käyneet Pyhällä Maalla ja aluksi järkyttyneet pyhillä paikoilla vallit-sevasta hälystä, markkinatunnelmasta. Mutta sittenkin kaiken pohjalta pian vaistoaa - niin Genessaretinjärven ja sen rantaseudut kuin Jerusaleminkin - pyhäksi paikaksi, jossa Jeesus on vaeltanut ja kulkenut kärsimystiensä. Hiljentyminen on aina kiinni omasta persoonasta.

Kilvoituspaikka on tärkeä, mutta se ei voi sinänsä estää hengellistä kehittymistä. Tiedetään 900-luvulla eläneestä Simeon Uudesta Teologista ja hänen opettajastaan Simeon Studiteksesta, miten he luostarissa, keskellä kansoitettua Konstantinopolia, kehittyivät sisäisesti ja loistivat hengellistä valoa. 1200-luvulla elänyt Gregorios Palamas opettaa - ei vain erakkoja vaan myös yhteiselämää viettäviä munkkeja - varjelemaan mielensä ja sydämensä sisäisen rukouksen avulla.

Luostarit saavat ulkomaailman taholta joskus ankaraa arvostelua rauhan kadottamisesta ja liiasta avoimuudesta. Luostariasukkaan pitäisi olla kuin kivipilari, johon mitkään iskut eivät tehoa. Silti esimerkiksi arvostelu kaupallisuudesta tuntuu joskus epäoikeudenmukaiselta. Arvostelijat eivät ajattele, että luostariveljet ja -sisaret ponnistelevat usein voimiensa äärirajoilla velkojensa ja toimeentulonsa vuoksi. Matkailijoiden palveleminen on yksi tällainen elinkeinon muoto. Rauha tulisi olla jokaisella omassa sydämessään. Ratkaisevaa on, millä mielin itse kukin astuu luostarin portista sisälle. Mielialasta riippuu myös se, tuleeko matkustavaisesta pyhiinvaeltaja ja lähteekö hän ulos luostarin portista luostarin siunaus mukanaan.

Luostarielämä perustuu vanhan kirkon kirkkoisien antamaan perustukseen. Sen hengellisen toiminnan selkärankana on Pyhän Basileios Suuren jo 300-luvulla säätämä ohjesääntö, jota seurataan kaikkialla ortodoksisessa maailmassa. Käytännön eroja on mm. paastojen ankaruudessa ja jumalanpalvelusten määrässä ja pituudessa. Kaiken perustana on kuuliaisuus, köyhyys ja puhtaus. Luostarisisaret antavat nunnaksivihkimisessään monet lupaukset. He opettelevat kuuliaisuutta joka päivä. Lintulan sisaretkin kestivät vaikeat kuusi evakkovuottaan monessa eri paikassa rukoillen ja nöyrinä Jumalan sallimukseen turvaten ja Hänelle annetut lupaukset pitäen. Ajanlaskuriidat olivat hyvin vaimeat Valamoon verrattuna. Lintula pysyi myös kuuliaisesti koko kirkon murrosvaiheen ajan uskollisena omalle Konstantinopolin patriarkalleen.

Luostarikuuliaisuus ei ole lainomaista kuria. Jokaisen ihmisyhteisön tai yhteiskunnan koko olemassaolo perustuu sen jäsenten yhteistoimintaan. Tähän päästään järjestyksen avulla. Sille on ominaista nuoremman alistuminen vanhemmalle tai enemmistölle. Tavallisesti tällainen alistuminen vaatii pakkoa ja lakeja. Luostarikuuliaisuus on luonteeltaan uskonnollista ja vapaaehtoista. Luostarissa kaikkeen työhön pyydetään siunaus, jotta työ saisi jumalallisen luonteen. Siunauksen voimasta koko elämä saa pyhitetyn luonteen, sillä vain se, mikä Herran nimessä tehdään, kirjoitetaan muistiin ikuisuudessa. Itse Kristus on sanonut: "Jokainen istutus, jota minun taivaallinen isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois." - Ryhtyessäni tähän tehtävään tein sen kuuliaisuudesta luostarimme korkeinta johtajaamme arkkipiispa Johannesta kohtaan, jolta myös pyysin siunauksen ennen puheeni alkua.

Luostarikilvoittelija lupaa elää köyhyydessä. Omaisuudesta luopumisessa on pääpaino pantu taistelulle rahan rakkautta ja tavaranhimoa vastaan. Ei luvata elää niinkään köyhyydessä kuin pyritään vapautumaan omistamisenhalusta. Aineellisen hyvinvoinnin kilpajuoksussa ihmiset ovat menettäneet hengellisen hyvinvoinnin. Omaisuuden rakastaminen karkottaa rakkauden Jumalaan ja lähimmäiseen. Pyhä Johannes Klimakos sanoo: "Se joka on vapaa omistamisen himosta, on maailman herra... mitään omistamaansa hän ei pidä minkään arvoisena." Ohjaajavanhus Siluan taas kirjoittaa: "Ja kun hän ei omista mitään, hän ei tule murheelliseksi, vaan elää edelleen kuin omistaisi."

Avainsana luostarissa ja myös maallisissa ammateissa on kutsumus. Mitä sitten on kutsumus? Kutsumus on jotain ihmisen syvällä piilossa olevaa ikävää ja kaipuuta parempaan ja onnellisempaan elämään. Se saattaa vallata ihmisen niin, ettei sitä voi olla kuulematta, tuntematta ja tottelematta. Ilman Jumalan kutsua ja lujaa vakaumusta olisi liian raskasta kantaa luostarisisaren tai -veljen mustaa kaapua tai maailmassa vaikkapa valkoista työtakkia. Kutsumuksen seuraaminen tuo iloa ja onnea elämään. Silti se on jotain sellaista, mikä on mahdotonta täydellisesti ilmaista ilman omakohtaista kokemusta.

Luostariin tulija kilvoittelee oman pelastuksensa hyväksi. Luostarissa tapahtuva kilvoittelu on henkilökohtainen asia, jonka käytännön muodot vain asianomainen itse tietää. Kaikessa rukous ja työ ovat erottamattomat. Joka päivä sisaret kokoontuvat kirkkoon ja kohottavat rukouksen koko maailman puolesta. Kaksi kertaa päivässä rukoilemme "valtakuntamme päämiehen ja koko esivallan puolesta". Rukoilemme suotuisia ilmoja ja maan hedelmiä, rauhallisia aikoja. Rukoilemme sairaiden, kärsivien ja vangittujen puolesta. Tämä on luostarisisarten ja -veljien arvokas työpanos suomalaiselle yhteiskunnalle. Matkustavaisten vastaanottaminen Kristuksen rakkaudella ja vieraanvaraisuudella myös auttaa yhteiskunnan vaikeuksissa ponnistelevaa lähimmäistämme. On hyvä tietää jo sekin, että on olemassa paikka, luostari, jonne on mahdollista mennä vaikkapa vain muutamaksi tunniksi katsomaan omaan sisimpään ja rauhoittamaan levotonta mieltä.

Ortodoksisten luostareiden nykytilannetta ja tulevaisuutta ajatellen menneisyys tarjoaa selkeitä malleja. Luostarikilvoitukseen kuuluvat erottamattomasti työ ja rukous, mietiskely, hiljaisuus ja yksinäisyys. Mutta siihen liittyy muitakin asioita: se voi olla osallistumista, palvelemista, toimintaa ihmisten keskellä, evankeliumin sanoman viemistä eteenpäin. Toimintamuodot eivät ole ratkaisevia, vaan päämäärä ja se hengellinen perusta, jonka varaan rakennetaan.