Metropoliitta Ambrosiuksen artikkeli ortodoksisesta jumalanpalveluselämästä.

Kirkko on aidossa ja syvässä mielessä yhteisö, joka jumalanpalveluksen kautta toteuttaa kutsumustaan Jumalan kansana. Jo kirkon historian varhaisista ajoista lähtien on ymmärretty, että kirkon usko ilmenee nimenomaan yhteisessä rukouksessa.

Kun katsomme nykyistä ortodoksista jumalanpalveluselämää, näemme siinä useita juuria. Esimerkiksi psalmilaulu on peräisin synagogapalveluksesta ja siten tunnistamme palvelustemme juutalais-kristillisen taustan. Marttyyrikirkon ajalla jumalanpalveluksiin tuli enemmän monimuotoisuutta. 300-luvulla alkanut valtiokirkon aika johti vähitellen ns. bysanttilaiseen synteesiin. Tämä merkitsi jumalanpalvelusten rakenteen ja sisällön yhdenmukaistamista eri puolilla keisarikuntaa.

Liturgisen elämän tutkimus katolisessa kirkossa 1900-luvulla sekä Pariisiin emigroituneiden venäläisten tutkijoiden ja myöhemmin professori Alexander Schmemannin näkemykset ovat tuoneet lisääntyvää valoa jumalanpalveluselämän historian ja sisällön ymmärtämiseen.

Liturgisen elämän historia ei ole yksiviivaista. Raamatuntekstit sekä yhteinen rukous- ja musiikkiperinne vakiintuivat jo suhteellisen varhain, mutta niiden käytössä on ollut paljon paikallista vaihtelua.

Suomessa keskustelu liturgiikasta kärjistyi 1980-luvulla keskusteluun siitä, luetaanko liturgian ns. salaiset rukoukset ääneen vai ei. Kuitenkaan joko-tai -asetelmalla ei päästy sen ytimeen. Oleellista on pohtia, millainen käytäntö tekee oikeutta liturgian historialle ja sisällölle sekä niiden välittymiselle nykyajan kristityille mielekkäällä tavalla.

Kyse on elävästä perinteestä. Jumalanpalveluselämää koskevat ohjeet on koottu typikon -nimiseksi ohjeistoksi. Kreikan sana typikon tarkoittaa esimerkkiä ja mallia. Typikon kirjana on siis mallien, esimerkkien, suunnitelmien kirja. Liturgisen elämän tuntija Mihail Skaballanovitsh korosti vuonna 1910 selitysteoksessaan Tolkovyi tipikon tietyissä rajoissa palveluksen toimittajien vapautta.

On luonnollista, että jumalanpalvelusten toteutuksessa on osin eri tapoja luostareissa ja seurakunnissa, samoin kuin suuressa katedraalissa tai pienessä tsasounassa. Olosuhteet sekä käytettävissä olevat henkiset voimavarat ja järkevä ajankäyttökin on otettava huomioon. Palvelus saattaa ulkoisessa mielessä eri tilanteissa näyttää erilaiselta, mutta on ytimeltään aina sama.

Yksi ortodoksisen kirkon jumalanpalveluselämän erityispiirteistä on paasto- ja juhla-aikojen tuoma vaihtelu. Kirkkovuoden suuria juhlia vietetään esi- ja jälkijuhlineen. Meillä on keskusteltu keskellä työviikkoa olevista juhlista. Hämeenlinnassa ja Tapiolassa onkin piispan siunauksella vietetty näitä juhlia aattoiltana toimitettavalla suurella ehtoopalveluksella ja siihen liittyvällä liturgialla.
Kirkon työntekijöiden on opetettava ja välitettävä kirkon perinnettä. Samalla on annettava nykypäivään sovellettavia malleja. Tämä koskee esimerkiksi paastonajan soveltamista ortodoksikristityn työpaikkaruokailuun. Paasto-ohjeet tulee ymmärtää tavoitteina, ohjeistona, jota sovelletaan kulloisenkin tilanteen ja voimien mukaan. Ja kuitenkin paastoperinne yritetään pitää elävänä.

Liian usein paastoa tulkitaan moraalisesta näkökulmasta: paastotaanko vai ei, ollaanko hyviä ihmisiä vai ei. Paastoon sisältyy oleellisesti valmistautuminen, siirtyminen Jumalan valtakunnan todellisuuteen. Juhlapäivä, prazdnik, merkitsee myös lepopäivää (kr. argia).

Luostareissa asuville tämä on merkinnyt hengähdystaukoa kuuliaisuustehtävien osalta ja mahdollisuutta keskittyä pitkiin palveluksiin. Tällaisia juhlan tuomia ”ikkunoita” arjen keskelle tarvitaan. Kirkon perinteen puitteissa on tilaa ihmisten elämää koskeville kysymyksille ja hengelliselle kaipaukselle.

Perinnettä on osattava tulkita nykyihmisille ymmärrettävällä kielellä ja tavalla. Silloin ihmiset voivat löytää sen hengellisen täyttymyksen, mitä he ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksista etsivät.

Metropoliitta Ambrosius