Metropoliitta Ambrosiuksen artikkeli uskontojen yhteisistä juurista.

Olemme juuri viettäneet joulua. Jumalan tuleminen Kristuksessa ihmiseksi antaa meille ihmisinä ja kansoina mahdollisuuden osallistua Jumalan pelastussuunnitelmaan. Yhtä hyvin se koskee koko maailmaa, aineellista ja henkistä. Siksi täydellä syyllä voimme sanoa, että kristillinen kirkko on maailman vanhin globaali instituutio.

Tämän maapalloistuneen olemuksensa on parhaiten säilyttänyt roomalaiskatolinen kirkko. Ortodoksiset ja protestanttiset kirkot ovat monesti eri tavoin käpertyneet alueelliseen, kansalliskiihkoiseen tai muuhun nurkkakuntaiseen puuhasteluun. Onneksi takaraivossa on silti aina haluttu säilyttää tietoisuus Kristuksesta, joka ylittää kaikki raja-aidat.

Kristuksen tuleminen ja läsnäolo maailmassa on meille lahja ja tehtävä jatkuvasti. Se velvoittaa meitäkin rakkauden kulttuuriin. Se kannustaa meitä olemaan avoimin silmin, avoimella sydämellä, osallisia globaalin maailman haasteista, koskipa ne mitä tahansa ihmisyyden osa-aluetta, vaikkapa bioetiikkaa, taloutta tai muita ylikansallisia teemoja ja organisaatioita.

Globalisaatio eli maapalloistuminen on jokaisen huulilla. Toiset näkevät sen maailman merkittävimpänä rauhanliikkeenä. Toiset taas maailmanlopun enteenä. Kristillisestä näkökulmasta se ei kumminkaan pohjimmiltaan ole hyvä eikä paha. Sen arvo määräytyy siitä, mitä me siitä teemme, miten sitä käytämme.

Maapalloistumisen käyttövoimana on suuresti ollut nykyajan teknologia, lentokoneet, tietokoneet ja langaton viestintä. Toisaalta on tärkeää muistaa miten ihmiset vuosituhannesta toiseen ovat halunneet nähdä, tietää ja kokea yhä enemmän. Monesti aiemmin nälkä tai ahneus ovat panneet kokonaisia heimoja ja kansoja liikkeelle.

Globalisaatiolla on kumminkin syvempi tarkoitus. Kristillisestä uskosta käsin voimme nähdä sen osana Jumalan suunnitelmaa. Siinä parhaimmillaan toteutuu ihmisen luova kutsumus ja tehtävä sekä persoonallisella että yhteisöllisellä tasolla. Sen onnistumisen edellytyksenä on riittävästi yhteisiä päämääriä, keskinäistä solidaarisuutta ja jakamista rakkaudessa.

Upeat luonnontieteelliset keksinnöt ja teknologiset prosessit saavat kestävän sisällön inhimillisen kulttuurin palveluksessa, kun ne kulkevat käsi kädessä ihmisen eettisen kasvun ja kirkastumisen kanssa.

Vastuullisen maailman rakentamisessa tarvitaan yhteistä henkistä perustaa. Vaikka eri uskonnot perustelevat perusarvojaan ja eettisiä ihanteitaan toisinaan varsin erilaisilla, jopa vastakkaisilla, opillisilla ja metafyysisillä näkemyksillä, on niillä varsin vahva yhteinen eettinen nimittäjä. Meidän kulttuurissamme tällöin puhutaan vaikkapa Mooseksen laista, rakkauden kaksoiskäskystä ja antiikin Kreikan klassisista arvoista.

Silti näistäkin lähtökohdista rakkaus, hyvyys, jakaminen ja yhteisöllisyys toteutuakseen edellyttävät kaikille yhteisiä pelisääntöjä, joiden muotoilu ja toteuttaminen ovat käynnissä. Tämä prosessi kestää varmasti sukupolvien ajan.

Tasapainoisen vuorovaikutuksen rakentaminen maapallon eri osien ja ihmisryhmien välillä on jatkuva haaste. Siinä kumminkin pääsemme eteenpäin kun herkällä mielellä muistamme kansallisissa, eurooppalaisissa ja globaaleissa instituutioissa jakamisen (solidaarisuus) ja paikallisuuden (subsidiariteetti) tärkeyden.

Kun näin teemme sitoutuneella ja valistuneella tavalla, olemme samalla asialla kaikkien uskonnollisten ja muidenkin ihmisten kanssa toteuttamassa joulun sanomaa ”maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto”. Tämä antaa meille kestävän näkökulman ja perustan inhimillisille ponnisteluille myös vuonna 2010.

Metropoliitta Ambrosius