Arkkipiispa Leon saarna hautauspalveluksessa Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarissa 20. lokakuuta 2011.

”Ollos iäti muistettu”. Saatamme näillä hautauspalveluksen lopussa laulettavilla sanoilla edesmenneen hänen viimeiselle matkalleen. Tänään nämä sanat ovat erityisen lähellä meitä, sillä viime lauantaina 86 vuoden iässä edesmennyt nunna Varvara vietti luostarissa kunnioitettavat 63 vuotta.

Nunna Varvara oli syntynyt Impilahdella ja liittynyt luostarin sisaristoon vuonna 1948. Kesällä 1966 Lintulan silloinen rippi-isä pappismunkki Savva vihki hänet nunnaksi.  Äiti Varvara oli tottunut hoitamaan karjaa ja hän vastasi pitkään luostarin karjanhoidosta. Maatalouden ja karjanhoidon vähennyttyä äiti Varvara oli pitkään vastuussa kahvilatoiminnasta.

Äiti Varvaran elämä ja kokemus tässä Pyhän Kolminaisuuden luostarissa siirtyvät meille kaikille hänet tunteneille eläväksi muistoksi ”polvesta polveen”. Tuo muiston elävänä pitäminen ja kokemuksen siirtäminen on sitä, mitä me ortodoksit nimitämme traditioksi.

Myös äiti Varvara on osa tuota tradition ketjua – kirkon elävää omaatuntoa. Nyt nunna Varvara on kilvoituksensa kilvoitellut ja rukoilee kanssamme.

”Minä olen sanomattoman kunniasi kuva, vaikka kannankin synnintekojeni haavoja. Ole, oi Herra, laupias luodullesi ja puhdista minut armollasi. Anna minulle toivottu isänmaa ja tee minut taas paratiisin asukkaaksi.”

Tämä hautaushymni kuvaa kauniilla tavalla kaikkea sitä, mitä me ortodoksisen ihmiskuvan mukaan rukoilemme Jumalan kasvojen eteen siirtyneelle edesmenneelle.

Äiti Varvara, kuten jokainen ihminen, on Jumalan sanomattoman kunnian kuva. Tämä ihmisen lähisukulaisuus Jumalaan on ilmaistu jo Vanhan testamentin luomiskertomuksessa: ”Jumala loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen” (1. Moos. 1:26).

Syntisyys on ihmisessä todellakin vain haavoja. Se ei ole perittyä tai ikuista, vaan ainoastaan tekoja, jotka ihmisiä rakastava Jumala voi antaa anteeksi. Siksi rukoilemme: ”Ole, oi Herra, laupias luodullesi”.

Rukoilemme edesmenneelle äiti Varvaralle myös paluuta ”toivottuun isänmaahan ja paratiisin asukkaaksi”. Tuo isänmaa on paikka, jossa armolla puhdistettu lähimmäisemme saa kokea paratiisin asukkaana Jumalan luomisessa ihmiselle antaman ”entisen kauneuden”. Siellä edesmennyt on vapaa tämän maailman kivuista, suruista ja huokauksista.

Kuolema on ortodoksisen perinteen mukaan kohtaamista Kristuksen kanssa pääsiäisenä. Vaikka kuolemaan liittyy kiirastorstain kysymyksiä ja pitkänperjantain epätoivonkin hetkiä, saadaan lopullinen vastaus kirkkomme uskon mukaan aina ylösnousemuksen toivossa ja valossa.

Ortodoksisessa hautauspalveluksessa me emme sano ”hyvästi” vaan ”näkemiin”. Kuten veisussa asian ilmaisemme, hautaus on tietä maailmasta, ”tästä vaivan paikasta ja kuoleman varjosta, sinne, missä Sinun valkeutesi valaisee”.

Rukoilemme hautauspalveluksessa myös itsellemme kerran pääsyä edesmenneen kanssa täältä varjojen maasta tuonne Jumalan kasvojen kirkkauteen.

OT 20.10.2011