Metropoliitta Ambrosiuksen artikkeli ortodoksisuudesta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Suomen ortodoksinen kirkko on pienimpiä ortodoksisia paikalliskirkkoja maailmassa. Meillä on kuitenkin vakaa ja arvostettu asema 16 kirkon perheessä.

Kirkkomme on samalla kansallinen vähemmistökirkko. Henkisesti se on löytänyt oman tapansa elää länsimaisessa yhteiskunnassa erinomaisella tavalla.

Suomalaisen elämänmuodon kypsyydestä kertoo se, että kirkollamme on eduskunnan hyväksymä uusi kirkkolaki ja kirkon oma kirkkojärjestys, jotka toimivat mielekkäästi. Saamme myös monella tavoin valtiovallan tukea, joka velvoittaa toimimaan aktiivisesti Suomen parhaaksi.

Vuoden 1923 päätös liittyä autonomisena kirkkona Konstantinopolin patriarkaattiin oli kaukonäköinen ja viisas.

Se on tuonut kirkkomme ulkosuhteisiin vakautta ja turvallisuutta. Siitä lähtien olemme onnistuneet torjumaan sekä Moskovan että Konstantinopolin liialliset lähentelypyrkimykset eri ongelmatilanteissa.

Toisissa ortodoksissa kirkoissa iloitaan siitä, että Suomen kirkko kulkee etulinjassa, kun on kysymys kirkon ja kulttuurin vuorovaikutuksesta, ekumeenisesta kanssakäymisestä tai kirkon missiosta länsimaisessa yhteiskunnassa.

Yhtä vahvaa avoimuutta on muualta vaikea löytää. Olemmehan mutkattomalla tavalla osa suomalaista elämänmuotoa, ja tuomme siihen idän kirkon heleitä värejä ja omaäänistä puhetta.
Näin siksi, että meillä on terveet juuret ja aitoa itsetuntoa. Emme pyydä olemassaoloamme anteeksi, emme ujostele kertoa elämännäkemyksestämme, olemme mukana oman aikamme keskeisissä henkisissä pyrinnöissä.

Suomi olisi paljon köyhempi ilman ortodoksisuuden iloa, avoimuutta ja läsnäoloa. Parhaimmillaan ne näkyvät liturgisessa elämässämme, sen kauneudessa, pyhyydessä ja läpinäkyvyydessä iankaikkiseen päin.

Kirkon hengellistä perustehtävää palvelee hyvin sen nykyinen hallinnollinen rakenne. Siinä rakentavalla tavalla yhdistyvät suomalainen demokraattinen yhteiskuntajärjestys ja ortodoksisen kirkon ikivanha kanoninen eli kirkko-oikeudellinen traditio.

Kirkon elämä on kokonaisuus. Hallintokin palvelee sen ydintehtävää. Tämä on meidän kaikkien – myös papiston jäsenten – tärkeää muistaa kaikissa tilanteissa.

Kun katsoo kirkon 2000-vuotista historiaa, on helppo havaita, ettei kirkon traditio tarjoa yhtä hallintomallia.

Nykyaikana on pyritty kehittämään rakennetta, jossa perinteisestä piispallisesta ”despotismista” ollaan vähitellen siirtymässä hiippakuntatasollakin laajempaan edustukselliseen päätöksentekoon muun muassa hiippakuntaneuvoston kautta.

Parin viime vuoden aikana uudentyyppinen rakenne esimerkiksi nimitysasioissa on hiippakunnallisen ja seurakunnallisen päätöksentekojärjestelmän välillä on osoittanut toimivuutensa, ja sitäkin elävä yhteisö aikojen myötä edelleen kehittää.

Erityisen tärkeässä asemassa on hiippakunnan piispan ja seurakunnanneuvoston välinen yhteistyö.

Kirkkomme elää onnellisten tähtien alla. Ihailen karjalaisia mummoja, jotka monien vuosikymmenien ajan seka-avioliitossa, toisuskoisen väestön keskellä, ovat säilyttäneet ortodoksisen uskonsa.

Samanlaista sitoutuneisuutta tarvitaan meiltä tänä päivänä. Tämä on mahdollista, jos paneudumme aktiivisesti oman uskomme ja elämäntapamme perusteisiin, opiskelemme ja luemme säännöllisesti.

Tähän mennessä seurakuntamme ovat paljossa laiminlyöneet kristillisen aikuiskasvatuksen. Missä ovat opintopiirit, koulutusseminaarit, kirjekurssit, nettikasvatus?

Onko jokaisessa kirkollisessa kokoontumisessa ja perhejuhlassa tilaa opetuspuheelle?
Seurakuntalaiset saisivat innokkaasti näitä pyytää papiltaan ja kanttoriltaan.

Kirkkomme ydin elää rikkaassa jumalanpalveluksessa. Arkkipiispa Paavalin ansiosta kansanlaulu, kannustus säännölliseen ehtoollisesta osallistumiseen sekä ehtoollisen toimittaminen entistä ymmärrettävämmällä tavalla ovat korostaneet jumalanpalveluksen asemaa Jumalan kansan yhteisenä juhlana.

Toivon, että näkisimme entistä useamman seurakuntalaisen palveluksiin osallistumassa.

Metropoliitta Ambrosius