Arkkipiispa Leon juhlapuhe Karjalan Liiton hengellisillä päivillä ohjalla 15. maaliskuuta 2009.

Kaksi päivää sitten (13.3.2009) tuli kuluneeksi 69 vuotta (13.3.1940) talvisodan päättymisestä. Tuo sota oli ihme: pieni Suomi taisteli ylivoimaista vihollista vastaan, mutta säilytti itsenäisyytensä.Tuo lyhyt mutta raskas sota muutti merkittävästi sekä Suomen alueita että kahden naapurikansan suhteita. Suomen ja Neuvostoliiton välit olivat Moskovan rauhansopimuksen jälkeen jäätävät. Talvisotaa seurannut lyhyt mutta kyräilevä rauhan aika osoitti, että rauhansopimus ei ratkaissut ongelmia. Stalinin armeija koki sodassa suuria menetyksiä, mutta – kuten myöhemmin saimme nähdä – suunnitelmat Suomen valloittamiseksi eivät lakanneet.

Moskovan raskas rauha herätti suomalaisissa kielteisiä asenteita. Jo aiemmin Suomessa ollut epäluulo itää kohtaan muuttuivat talvisodan myötä suoranaiseksi russofobiaksi.

Talvisodan tapahtumilla on monta opetusta myös aate- ja politiikan historian näkökulmasta. Eräs merkittävä seikka on se, että pienet maat kuten Suomi olivat bolševismin ja kansallissosialismin kurimuksessa kuin ruton ja koleran välissä. Bolševismi ja kansallissosialismi eivät olleet itse asiassa todellisia aatteellisia vaihtoehtoja, vaan ainoastaan propagandistisen ideologian valepukuun puettuja diktatuurin muotoja.

Näin ollen voidaan sanoa, että sodan raskaista tappioista huolimatta itsenäisyyden ja puolueettomuuden säilyttäminen olivat maallemme arvokkaampia asioita kuin tuolloin osasimme kuvitellakaan.

Suomalaiset eivät olleet ennen talvisotaa yhtenäinen kansa, mutta sota muutti tilanteen. Kansalaissodan traumoissa 1920-luvulla syntynyt oikeiston ja vasemmiston kahtiajako siirrettiin väliaikaisesti syrjään. Sodan jälkeen suomalaiset olivat rinta rinnan yhteisten poliittisten tavoitteiden takana. Nuo yhteiset tavoitteet ilmenivät jatkosodassa, kun Suomi lähti korjaamaan epäoikeudenmukaiseksi koettuja Moskovan rauhanehtoja.

***
Jatkosotaa seurannut Pariisin rauhansopimus takasi Suomen suvereniteetin säilymisen, mutta karjalaisille rauha merkitsi hyvästejä kotiseudulle. Ortodoksisen Karjalan pyhäköt hiljenivät ja kaiken kaikkiaan ortodoksinen kirkko menetti sotien seurauksena 90 prosenttia kirkoistaan ja muusta omaisuudestaan. Rajan taakse jäi yli sata kirkkoa ja tsasounaa sekä neljä luostaria.

Valtio helpotti karjalaisten kärsimyksiä säätämällä vuonna 1950 jälleenrakennuslain, jonka nojalla Karjalaan jääneiden seurakuntien tilalle perustettiin uusia seurakuntia.

Karjalaisevakkojen muuttaminen länteen tapahtui hyvin organisoidusti ja tehokkaasti. Vaikka evakot toivat mukanaan uusille asuinsijoilleen jumalanpalvelukset, ikonit ja itkuvirret, jäi rajan taakse kuitenkin paljon aineellista ja ennen kaikkea henkistä omaisuutta. Tiedämme myös, että vieraassa ja karjalaisiin epäluuloisesti suhtautuvassa kulttuurissa identiteetti oli pitkään koetuksella ja sen myötä paljon arvokasta arjen kulttuuriperintöä pääsi erityisesti 1950- ja -60 –luvuilla katoamaan.

Suomeen sodan jälkeen jälleenasutetut karjalaiset elivät valtaväestön parissa varsin hiljaa. Karjalaiset kokoontuivat jumalanpalveluksiin aluksi kouluihin ja myöhemmin rakennettaviin kirkkoihin, mutta eivät juuri pitäneet kulttuuristaan ääntä julkisuudessa.

Vaikka karjalaisuus pikku hiljaa kasvoi Suomessa jossain määrin hyväksytyksi kulttuuriksi, ei ortodoksinen karjalaisuus ollut sitä kuin vasta 1970-luvun loppupuolelta.

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta karjalaisen ortodoksisuuden paikasta yhteiskunnassa oli jälleenrakennuslain nojalla rakennettavien ortodoksisten kirkkojen ja rukoushuoneiden sijainti. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ne rakennettiin kaupunkien ja kylien laidoille. Kirkkojen arkkitehtuurissa seurattiin luterilaista mallia ilman niin sanottuja ryssänkirkon sipulikupoleja.

Valtaväestön asennetta kuvasi pitkään siirtolaisortodokseille annetun "ryssä" –haukkumanimen käyttö.

Karjalaisten panos maamme kylien ja kaupunkien kulttuuri- ja elinkeinoelämän kehityksessä on ollut tietysti merkittävämpi kuin tänään vielä tiedostamme. Olisi hyvä, jos nuoret kulttuurin tutkijat lähtisivät rohkeasti etsimään karjalaisten kontribuution virtojen laajuutta lähihistoriastamme.
Olisi mielenkiintoista tietää, missä kaikessa siirtokarjalaiset Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston ajan Suomessa olivat mukana. Ainakin Savo-Karjalan kunnissa monet näytelmä- ja kuorokerhot syntyivät nimenomaan avointen siirtokarjalaisten innostuksen seurauksena.

***
Ortodoksisuuden ohella toinen karjalaisen kulttuurin voimavara on ollut kieli. Myös Karjalan kieli on saanut kulkea läpi henkisen kiirastulen.

Vahvat kansalliset kielet ovat Euroopan maanosan kielikartan erikoisuus. Jokaisella Euroopan maalla on yksi tai useampia virallisia kieliä, jotka ovat vuosisatojen ajan taanneet maanosallemme vahvan panoksen koulutuksen, kulttuurin ja tieteenkin saralla. Virallisten valtakielten lisäksi Euroopassa vaikuttaa valtava määrä alkuperäiskansojen ja maahanmuuttajien vähemmistökieliä. Yksi ensiksi mainituista on karjalan kieli.

Valtion näkökulmasta karjala on vähemmistökieli, mutta tuon kielen käyttäjän kannalta kysymyksessä on äidinkieli, tuo kielistä usein myös rakkain.

Suomessa karjalan kielen ja kulttuurin edunvalvojana toimii Karjalan kielen seura. Seuran tarkoituksena on Karjalan kielen aseman statuksen aikaansaaminen, kielen tutkimuksen ja opetuksen kehittäminen sekä kielen elvyttäminen. Yhdistyksemme on toiminut aktiivisesti yhteistyölinkkinä ja aloitteiden tekijänä monissa karjalan kielen ja kulttuurin kysymyksissä.

Karjalan kielen seura haluaa myös rakentaa siltaa karjalaisten välille Suomessa ja Venäjällä. Seuran julkaisut avaavat toivoakseni uusia mahdollisuuksia kielen tutkimiselle ja elvyttämiselle niin Suomessa kuin Karjalan tasavallassa. Julkaisutoiminta kertoo paljon karjalan kieltä puhuvien ihmisten arvostuksesta omaa kieltään kohtaan. Oman kielen vaaliminen on oman vähemmistökulttuurin kunnioitusta.

Kieltä vaalitaan paitsi puhumalla myös kirjoittamalla ja sen käyttöä laajentamalla. Näin pagistu karjala on kasvanut viime vuosina kirkkokieleksi, jolle on nyt käännetty Uusi Testamentti ja psalmit.

Karjalan kielen seura työskentelee Karjalan kielen käyttöalan laajentamiseksi edelleen. Uuden kirjallisuuden avulla karjalan kieli tulee myös lähemmäksi niitä, jotka haluavat perehtyä kielen välityksellä avautuvaan karjalaisen kulttuurin rikkauteen.

***
Voisiko karjalaisen vähemmistökulttuurin koettelemusten kasvattamasta identiteetistä olla apua, kun nyt rakennamme uutta monikulttuurista EU-Suomea? Erityisesti karjalaisen ortodoksievakon näkökulmasta voimme toivottavasti tuntea sympatiaa maahanmuuttajia kohtaan, jotka joutuvat edelleen kokemaan valtaväestön taholta ennakkoluuloja.

Karjalaisuus on rajan kansana olemista. Meitä ei voida kulttuurin pitkässä perspektiivissä asettaa sen paremmin suomalaisiksi kuin venäläisiksikään, joten me voimme olla nyt suodattamassa noiden kahden kulttuurin kohtaamisen hankauspisteitä.

Suomessa on merkittävä venäjää äidinkielenään puhuva vähemmistö, jonka määrä on vuodesta 1990 yli kymmenkertaistunut. Tällä hetkellä maassamme asuu jo yli 45 000 venäjää äidinkielenään puhuvaa, mikä merkitsee sitä, että venäjästä on tullut suomen ja ruotsin jälkeen kolmanneksi yleisin äidinkieli Suomessa.

Venäjänkielisten Suomeen sopeutumisessa tulisi ottaa oppia menneinä aikoina tehdyistä virheistä. Ensiksikin on tärkeää ymmärtää, että uusi kieli- ja kulttuuripääoma on aina maan henkistä kapasiteettia kasvattavaa. Ennakkoluuloinen suhtautuminen kertoo paitsi umpioiduista asenteista myös silmien sulkemiselta todellisuudelta.

Toisena tärkeänä seikkana mainitsisin vähemmistökielten aseman vahvistamisen. Yhden vähemmistökielen aseman vahvistamisen yhteydessä on loogista tukea myös muiden pienten kielten asemaa.

Ruotsin asema maamme ensimmäisenä vähemmistökielenä on itsestään selvyys. Se ei saa kuitenkaan merkitä sitä, että ymmärrämme maamme virallisten kielten lukumäärän olevan kiveen hakattua totuutta.

Venäjän kielen merkitys kasvaa Suomessa ja tuon kielen aseman vahvistaminen myös virallisella tasolla olisi hyvä signaali maahanmuuttajille halustamme heidän kulttuuritaustaansa kunnioittavaan positiiviseen integroimiseen. 

Kuten me karjalaiset tiedämme, omien juurien tunnistaminen ja tunnustaminen ovat hyvän itsetunnon kivijalka. Karjalaisten ohella tunnemme hyvin Pohjois-Amerikan suomalaisten vahvan sidoksen suomalaiseen kulttuuriin. Vielä vuosikymmenten jälkeenkin Yhdysvaltojen ja Kanadan suomalaisilla on lujat siteet Suomeen.

Karjalaisten näkökulmasta on itsestään selvää, että kulttuurien kohtaaminen on aina rikkaus.

***
Arvoisat juhlavieraat. Karjalaisuus on kulttuuria, jota kulttuuri-sanan etymologiankin mukaan viljellään monimuotoisesti. Kaikkeen kulttuuriin kuuluu varjelemisen ohella erottamattomasti kasvu, muuttuminen ja dynaamisuus.

Myös karjalainen kulttuuri on muuttuvaa ja uudistuvaa. Se muuttuu rajojen avautumisen ja väestön uusille alueille siirtymisen myötä.

Mutta kulttuurirajojen keskellä vuosituhansia vaikuttaneelle karjalaisuudella on samalla yksi muuttumaton voima. Se on kyky ottaa vastaan kuunnella, antaa tilaa, ymmärtää ja arvostaa muita kulttuureja.

Tässä muodossa karjalaisuus voi olla myös vankka vientituote.

(Juhlapuhe Karjalan Liiton hengellisillä päivillä Lohjalla 15. maaliskuuta 2009)