Metropoliitta Ambrosiuksen artikkeli.

Näillä kirkkoveisun sanoilla rukoilemme jokaisen vuoden alussa. Me saamme yhtä hyvin pyytää Kaitselmuksen siunausta eteenpäin vuoden varrella. Sillä onhan aika Jumalan meille antamaa.

Elämämme ytimeen kuuluu se, että suunnittelemme elämäämme. Osana sitä on myös lupauksien ja päätöksien tekeminen tulevaisuuden suhteen. Näin on hyvä, koska elämä edessäpäin ei ole kohtalon oikkuja eikä myöskään vain reagointia siihen mitä ympäristö tarjoaa.

Kristillisellä kirkolla ei ole mitään pelättävää tulevaisuuden suhteen. Tiedämme ja koemme, että elämä on Jumalan kädessä. Mitä sitoutuneemmin elämme osana seurakuntaa, sitä turvallisemmin katsomme huomiseen, alkavaan vuoteen. Yhteisessä jumalanpalveluksessa on jo myös iankaikkisuus läsnä olevaa. Sen liturgisessa kauneudessa ja pyhyydessä koemme Jumalan valtakunnan murtautumisen tähän kuluvaan ja hauraaseenkin aikaan.

Elämän ja todellisuuden tulkinnassaan kirkko nojaa omaan historialliseen kokemukseensa. Sen ytimessä on Jumalan tuleminen ihmiseksi Kristuksessa. Helluntaista ja apostolien ajasta jatkuu kirkon elämä katkeamattomasti hengellisten opettajien, pyhien isien ja äitien, opastuksessa. Jokainen meistä voimiemme ja avoimuutemme mukaan olemme mukana tällä matkalla tulevanakin vuonna.

Eikä tässä kaikki. Kristillinen ”pelastushistoria” jatkuu myös toiseen suuntaan. Vanhan testamentin hengellisten esivanhempien, Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin, ajoista sama Jumala johdatti kansaansa eteenpäin. Jo silloin usko Jumalan kaitselmukseen auttoi kestämään lukemattomia epäinhimillisiäkin kohtaloita. Heidänkin kokemuksenaan oli, vaikka koettelee, niin ei hylkää Herra.

Kristillinen usko on luottamusta Jumalan johdatukseen ja varjelukseen, joka kannattelee mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa. Niinpä se on meidänkin hengellistä historiaamme ja samoin tätä päivää. Siinä on nytkin osallisena näkymätön todellisuus, enkelit, muut ruumiittomat taivaalliset voimat sekä pyhät ihmiset. Myös kuolonuneen nukkuneet omaiset ja ystävät Kristuksen rakkaus sulkee piiriinsä.

Näin ollen kristillinen usko ei syvässä mielessä ole vähääkään jotain filosofista tai metafyysistä pohdiskelua. Meitä ei siksi ainakaan hengellisessä mielessä hyödytä esimerkiksi tämän päivän kinastelu luomisopin (kreationismi) ja evoluution suhteesta.

Kristillisen kirkon olemus ei myöskään ole sen tulevaisuuden näkökulmasta käsin riippuvaista kunkin aikakauden esiin nostamista aatteellisista tai moraalisista haasteista.

Silti päänsärkyjä on kyllä tarjolla niille, jotka eri tavoin haluavat kutistaa kristillisen uskon universaalin todellisuuden ja toivon johonkin konkreettiseen poliittiseen tai taloudelliseen ideologiaan. Kirkkojen välisestä vuorovaikutuksesta meillekin on tullut myös toisentyyppisiä kipupisteitä, vaikkapa kysymyksissä pappeuden olemuksesta tai inhimillisen seksuaalisuuden luonteesta.

Kaikki nämä kysymykset ovat silti tärkeitä. Niiden pohdiskelun kautta kulloinkin etsimme omassa ajassamme kirkon paikkaa, läsnäoloa, todistusta ja vuorovaikutusta. Vastausta siihen, miten Kristuksen seuraaminen voisi kannustaa meitä kulkemaan käsi kädessä erilaisten ja eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa nöyrällä ja avoimella mielellä, järkkymättömällä toivolla ja lämpimällä rakkaudella.

Tässä meillä kristityillä on aina varaa toinen toistemme kohtaamiseen. Onhan kirkon historiallinen todellisuus ja elävä usko aina luonteeltaan universaalia ja sen keskeiset ihanteet ja arvot samoja vuosituhannesta toiseen. Tiukan paikan tullen hengelliset isät ja äidit valitsivat vallankäytön sijaan kärsimyksen ja marttyyriuden. Tämäkin on jokaisen meidän hyvä muistaa.

Näitä teemoja on päivälehtien artikkeleissa ja yleisönosastoilla jälleen viime aikoina runsaasti käsitelty. Kristityillä ei kuitenkaan ole pelättävää uskonnollisen moninaisuuden ja aatteellisen ateismin uudessa nousussa eikä erilaisissa moraalisissa kädenväännöissä, kun kirkon hengellinen ydin on vahva ja turvallinen, ja pysymme sen elävinä jäseninä.

Metropoliitta Ambrosius