Arkkipiispa Leon tervehdysteksti Valamon aarteet –kirjaan.

”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi” (Matt. 6: 19–24).

Yksin eläminen tai ajatus yhteiskunnan valtavirran ulkopuolella olemisesta on ollut aina erottamaton osa kristillisyyttä. Erityisessä roolissa itsensä hillitsemisen ja sielun rauhan etsimisessä ovat aina olleet luostariasukkaat.

Munkkilaisuuden alkuperään liittyy exodus, lähtö matkalle kohti luvattua maata. Erämaa ja maailman kunniasta luopuminen sai munkit luopumaan jopa omasta nimestään. Mutta luostarit eivät kääntäneet selkäänsä maailmalle, vaan tarjosivat toisenlaisen tien identiteetin löytämiseen. Laatokan saarella sijainnut Valamo on ollut tuhansille ihmisille pyhiinvaelluksen ohella matka minuuteen. Valamoon matkustettiin Pietarista, Sortavalasta ja Käkisalmesta sään armoilla. Ajoittain ankara Laatokan meri toi epävarmuutta mutta samalla uskoa kaitselmukseen.

Luostarissa vierailleet halusivat osoittaa kiitosta saamastaan hengellisestä ravinnosta lahjoituksin. Niitä annettiin luostareille sekä kiitollisuuden että tuen vuoksi. Kiitollisuuteen liittyi toivomus luostarissa kannettavista jatkuvista rukouksista pyhiinvaeltajan varjeltumiseksi kaikesta pahasta. Lahjoituksiin liittyvät tuen ilmaukset olivat munkeille ja nunnille tarkoitettua rohkaisua jatkaa niukkuudessa ja askeettisuudessa taivaan aarteen etsimistä.

Lahjoitusten turvin Valamon luostarista tuli hengellisyyden ohella tärkeä taiteen keskus. Taide-aarteet ovat antaneet luostarille vakauden, jonka avulla luostariveljet ovat voineet keskittyä maallisten huolten sijaan kilvoitusperinteen varjelemiseen.

Arkkipiispa Leo