Metropoliitta Ambrosiuksen artikkeli kirkon ja moniarvoisuuden vuoropuhelusta.

Nykyihmisen tavoitteena on vapaus sosiaalisiin siteisiin, käyttäytymiseen, maailmankatsomukseen tai tiukkaan eettiseen arvoperustaan liittyvistä ”kahleista”.

Tällaista ihmistä sosiologit kutsuvat nomadiksi, paimentolaiseksi, joka on alati liikkeellä, poispäin valtavirrasta, mutta samalla rakentamassa uusia sosiaalisia verkostoja, jopa netissä.

Nykyisen aikamme yhteiskunnan leimaa-antavia piirteitä ovat moniarvoisuus, individualismi, epähierarkkiset sosiaaliset suhteet ja eriytyneet sosiaaliset yhteisöt.

Jeesuksen vertaus kylväjästä kuuluu myös meille kristityille. Tämä jälkiteollinen maailma on meidän kylvömaamme. Tässä tilanteessa vähemmistökirkolla on suuria uusiakin mahdollisuuksia edessään.

Meidän ei tarvitse seisoa viimeisinä mohikaaneina katoavan suomalaisen yhtenäiskulttuurin raunioilla. Emme vesitä olemustamme emmekä erityislaatuamme pyrkimällä olemaan salonkikelpoisia joka suuntaan.

Ortodoksisen kirkon vahva identiteetti nojautuu apostolisen kirkon lujaan perustaan ja jatkuvaan yhteisölliseen traditioon. Kirkko on totuuden pylväs. Se ei abstrahoi totuutta dogmatiikan oppikirjoihin, kokoelmaksi määrättyjä oppilauselmia.

Sen sijaan totuus on kuulumista yhteisöön. Kirkko Kristuksen ruumiina nivoo yhteen ”tien, totuuden ja elämän” (Joh. 14:6). Näin ollen ”uskominen” on kuulumista kirkkoon, sen edustamien syvimpien arvojen pohdiskelua ja sisäistämistä. Kristillinen ”tieto” sisäistää tieto-taidon, malleja sille miten elää. Erityisesti pyhien ihmisten esimerkin avulla.

Tässä ortodoksinen kirkko puolustaa vahvasti kulttuurimme yhteistä arvoperustaa, vaikkakin se - toisin kuin postmoderni etiikka kulttuurin kritiikissään - ymmärtää, ettei kristilliselle arvomaailmalle voi eikä tarvitse olla yhtä rajattua ”sovellutusta”.

Koska Jumala on luonut meidät erilaisiksi, yhteisön sisällä on aina tilaa tietylle individualismille ja subjektiivisuudelle. Osittain tästä on kysymys, kun monet suomalaiset puhuvat ortodoksisen kirkon lempeydestä ja ihmisen ymmärtämisestä.

Tällaisessa mosaiikkimaisessa, moniarvoisessa yhteiskunnassa kirkkomme tekee työtään. Kirkko toimii hyvän paimenen tavoin ja kutsuu yhteyteensä nykyajan ihmisiä. Heitä ovat lukuisat hengellistä syvyysulottuvuutta, kestävää elämänperustaa ja toivoa etsivät kirkon ulkopuolella. Samoin omat passiiviset seurakuntalaiset. Heille seurakunta tarjoaa kodin, jossa ihminen saa olla ehdoitta ja jossa häntä hoidetaan ja rakastetaan.

Kaiken kaikkiaan kirkkomme asema ja toimintamahdollisuudet Suomessa ovat paremmat kuin koskaan ennen sen 1000-vuotisen historian aikana. Meistä jokaisesta riippuu, käytämmekö tämän Jumalan meille antaman ”etsikkoajan” rohkealla, ennakkoluulottomalla ja myös uusia toimintamahdollisuuksia ja -malleja hyödyntävällä tavalla kirkon mission, todistuksen ja diakonian edistämiseen, jotta ”maailma uskoisi” (Joh. 17:21).

Vuonna 2007 voimaan tulleet kirkkolaki ja kirkkojärjestys antavat turvalliset lähtökohdat ja suuntaviivat työllemme kirkon elämän kaikilla osa-alueilla. Niinpä erilaisten uhkakuvien sijaan yhteinen tehtävämme on lähteä liikkeelle ylösnousseen Kristuksen kehotusta ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni” (Matt. 28:19) noudattaen ja pyhien apostolien esimerkin mukaan.

Metropoliitta Ambrosius