Kirkkokalenteri

Autuas Matrona (Nikonova) syntyi köyhän talonpojan perheeseen Sebenon kylässä Tulan läänissä vuonna 1881. Perheessä oli jo ennestään kolme lasta ja raskausaikana äiti suunnitteli antavansa viimeisen lapsensa lastenkotiin. Ennen synnytystä hän näki unen, jossa tyttölapsi ilmestyi hänelle valkoisena lintuna, jolla oli ihmiskasvot ja suljetut silmät. Lapsi syntyi aikanaan sokeana tai oikeammin silmättömänä – suljetut luomet peittivät tiiviisti tyhjiä silmäkuoppia – ja muistaen unen äiti päätti pitää lapsen.

Matronan kasteeseen liittyi erikoisia ennusmerkkejä. Hyvä tuoksu täytti kirkon eteisosan, kun lapsi upotettiin kasteveteen. Jotkut näkivät tuoksuvan savupatsaan levittäytyvän kastealtaan ylle, ja kylän kaikkien kunnioitusta nauttiva pappi julisti Matronan olevan Jumalan valitsema pyhä lapsi. Matronan kasvaessa hänen erikoislaatuisuutensa alkoi tulla ilmi. Yöllä vanhempien nukkuessa hän oli hämmästyttävästi kivunnut ikonihyllyn päälle, jossa hän leikki ikonien kanssa aivan kuin hengellinen yhteys pyhiin olisi tuottanut hänelle iloa ja lohtua. Sokeudestaan huolimatta hän rakasti ikoneita, jotka hän saattoi nähdä vain hengellisin silmin.

Hurskaat vanhemmat veivät Matronan usein läheiseen kyläkirkkoon ja ennen pitkää hän oppi käymään siellä yksinkin. Hän kasvoi kirkon suojissa ja oppi ulkoa kirkkoveisut ja jumalanpalvelusten kulun.

Matronan ollessa vielä pieni ihmiset säälivät häntä, mutta hän ei ymmärtänyt heidän säälittelyään. Kun äiti huokaisten kutsui häntä onnettomaksi lapsirukakseen, Matrona sanoi hämmästyneenä: “Mikä onneton minä olen?!” Hän näytti itse ymmärtävän, että Jumala oli antanut hänelle jotain sellaista mitä muilla ei ollut.

Kun Matrona oli seitsenvuotias, läheiset tajusivat hänen näkevän asioita, joita he eivät itse nähneet. Matrona näki ihmisten salaiset synnit, jopa ajatuksetkin, ja aavisti tulevia tapahtumia. Murheelliset saivat hänen rukouksistaan lohtua ja sairaat paranivat. Nikonovien luo alkoi tulla ihmisiä ensin lähikylistä ja sitten myös kauempaa. Kiitokseksi saamastaan avusta he toivat perheelle elintarvikkeita. Näin Matronasta, jonka oli pelätty koituvan perheelleen rasitteeksi, tulikin ennen pitkää sen ruokkija.

Nuorena Matrona pääsi jopa matkustamaan, kun paikallisen tilanomistajan tytär otti hänet mukaansa pyhiinvaellusmatkoille eri puolille Venäjää. Kerran he kävivät Kronstadtissa, jossa pyhä Johannes Kronstadtilainen kutsui 14-vuotiasta Matronaa seuraajakseen ja Venäjän kahdeksanneksi pylvääksi.

Muutaman vuoden kuluttua Matronan jalat odottamatta halvaantuivat. Hän ei enää koskaan pystynyt kävelemään, vaan otti ihmisiä vastaan istuen sängyllään jalat risti-asennossa. Kasvot loistaen hän opasti hiljaisella äänellä kaikkia, jotka etsivät häneltä lohdutusta. Hän näki ennalta onnettomuudet, jotka pyyhkäisisivät Venäjän yli bolševikkivallankumouksen myötä. Erään tuttavan säälitellessä hänen sokeuttaan hän sanoi: “Kerran Jumala avasi silmäni ja näytti minulle maailman ja koko luomakuntansa. Näin auringon, taivaan tähdet ja kaiken maan päällä olevan, kaiken maallisen kauneuden: vuoret, joet, vihreän nurmen, kukat ja linnut.”

Noin vuonna 1925 Matrona hoitajineen muutti Moskovaan. Hänen kaksi vanhempaa veljeään olivat liittyneet kommunistiseen puolueeseen ja Matronan asuminen heidän talossaan kävi sietämättömäksi kaikille. Moskovassa Matrona majaili sukulaisten ja tuttavien luona ilman pysyvää asumislupaa. Hän vaihtoi usein asuinpaikkaa. Kommunistit pelkäsivät hänen vaikutustaan ihmisiin ja yrittivät muutaman kerran pidättää hänet, mutta Matrona aavisti aina ennalta heidän aikeensa. Muutaman kerran hän muutti uuteen paikkaan vain pari tuntia ennen miliisien tuloa.

Kerran erään miliisin tultua pidättämään Matronaa tämä neuvoi häntä palaamaan kotiin niin nopeasti kuin suinkin luvaten, ettei karkaisi sillä välin minnekään. Kotona miliisin vaimo oli saanut pahoja palovammoja petrolikeittimestä ja mies tuli parahiksi kiidättämään hänet sairaalahoitoon. Töihin palattuaan hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja sanoi, ettei ikinä pidättäisi Matronaa.

Matronan luona kävi päivittäin jopa neljäkymmentä vierasta niin Moskovasta kuin muualtakin. Jokaisella oli oma murheensa tai sairautensa. Toisen maailmansodan aikana häneltä tultiin kysymään rintamalla taistelevista sotilaista. Toisille hän vakuutti miehen tai pojan palaavan sodasta, toisia taas neuvoi toimittamaan muistopalveluksen. Monet tulijat pyysivät neuvoa ja apua arkielämän murheisiin ja vastoinkäymisiin – äkilliseen sairauteen, työpaikan menetykseen, avioeroon, onnettomaan rakkauteen – eikä Matrona kieltänyt apuaan keneltäkään. Läsnäolijoiden hämmästykseksi hän saattoi kutsua nimeltä kaukaa tulleita tuntemattomia ihmisiä. Toisinaan hän puhui suoraan, toisinaan vertauskuvallisesti kuulijan hengellisen käsityskyvyn mukaan. Koskaan hän ei kuitenkaan asettunut opettajan asemaan, vaan antoi lyhyesti konkreettiset vastaukset. Hän kehotti ihmisiä käymään synnintunnustuksella ja ehtoollisella sekä solmimaan kirkollisen avioliiton. Hän varoitti menemästä ennustajien ja tietäjien luo. Kommunistisina juhlakulkuepäivinä hän neuvoi läheisiään pysyttelemään sisällä ja pitämään ikkunat ja tuuletusluukutkin suljettuina, sillä ilma oli täynnä demoneja.

Matrona laski usein leikkiä, kun häneltä kysyttiin kuinka voi pelastua. Hän sanoi: “Tarttukaa vain kaikki minua kantapäästä niin pelastutte; älkää päästäkö minusta irti, vaan pitäkää lujasti kiinni!” Ennen kuolemaansa hän kehotti ihmisiä tulemaan haudalleen, rukoilemaan hänen puolestaan ja kertomaan hänelle murheensa kuin elävälle. “Minä kuulen ja autan teitä”, hän sanoi.

Autuas Matrona antoi henkensä Herralle vuonna 1952 ja hänet haudattiin Danilovin luostarin hautausmaalle. Reilun kolmenkymmenen vuoden kuluttua hänen haudastaan muodostui yksi Moskovan pyhistä paikoista. Tieto siellä tapahtuvista ihmeistä kiiri ympäri Venäjää ja toi haudalle pyhiinvaeltajia. Vuonna 1998 Matronan reliikit siirrettiin Jumalanäidin suojeluksen nunnaluostariin. Siitä lähtien uskovat ovat jonottaneet luostarin kirkossa kunnioittaakseen Moskovan uutta suojelijaa ja saadakseen häneltä lohdutusta murheisiinsa.

Autuas Matrona kanonisoitiin paikallisesti Moskovan hiippakunnassa vuonna 1999. Vuonna 2004 hänen kunnioituksensa pyhänä tunnustettiin koko Venäjän kirkossa.

Pyhittäjä Simeon syntyi 1500-luvun alkupuolella nykyisen Voloksen alueella papin poikana. Käytyään hengellisen koulun hän siirtyi 15-vuotiaana hurskaasta elämästään tunnetun Dimitriaksen piispan Pakomioksen palvelukseen. Joidenkin vuosien kuluttua tämä vihki hänet ensin munkiksi ja sitten munkkidiakoniksi. Pian tämän jälkeen Simeon meni Kissavoksen luostariin Olymposvuoren alueelle. Siellä hän vietti todellista munkin elämää: paastosi ankarasti, nukkui vähän, käytti vain yhtä vaatekertaa. Yökaudet hän seisoi rukouksessa Jumalan edessä. Hän liikkui aina paljain jaloin, mistä hän sai lisänimen “avojalka”.

Vieläkin ankarampaa askeesia tavoitellen Simeon siirtyi Kissavosta Athoksen Suuren lavran luostariin. Siellä eräs hänen kanssaan alttarissa palvellut veli huomautti hänelle kerran puolileikillään: “Onpas sinulla, diakoni, kaunis tukka!” Vakava Simeon ei pitänyt tämänkaltaisesta käyttäytymisestä ja leikinlaskusta kirkossa. Hän meni keljaansa, leikkasi hiuksensa ja vei ne veljelle sanoen: “Ota, veli, hiukseni, kun ne kerran miellyttävät sinua.” Veli meni sanattomaksi ja muut läsnäolijat ihmettelivät ja ihailivat Simeonin tekoa.

Suuren lavran luostarissa Simeon vihittiin pappismunkiksi. Pian sen jälkeen hän siirtyi edelleen Athoksella pysyen Filotheoksen luostariin. Siellä hän suoritti kuuliaisuustehtäviä muiden veljien kanssa ja jatkoi entistä ankaraa elämäänsä. Hänestä tuli esikuva koko veljestölle. Kaikki kunnioittivat häntä ja lopulta pyysivät, että hän ryhtyisi luostarin igumeniksi. Hänen ei auttanut muu kuin suostua veljien itsepintaisiin pyyntöihin. Heidän ilokseen hän muiden tehtäviensä ohella piti heille päivittäin pieniä opetuspuheita.

Munkkien joukossa oli kuitenkin joitakin, jotka kadehtivat Simeonia ja alkoivat kiihottaa veljestöä häntä vastaan. Simeon kesti kärsivällisesti heidän juonittelujaan, kunnes eräänä pääsiäisenä tapahtui jotakin, mikä sai hänen mittansa täyttymään. Simeonia vastustavat veljet eivät pääsiäisaterian jälkeen mennetkään keljoihinsa vaan siirtyivät luostarin sisäpihalle ja alkoivat siellä hullutella, tanssia kansantansseja ja pelata erilaisia tuon ajan pelejä. Igumeni Simeon huokaili: “Voi minua, minkä vastauksen tulen antamaan Jumalalle! Munkit tanssivat ja huvittelevat kuin epäjumalanpalvelijat.” Kun sama meno jatkui seuraavana aamunakin ennen liturgiapalveluksen alkua, hän ei välittänyt hänelle uskollisten veljien varoituksista vaan meni pihalle ja nuhteli huvittelevia munkkeja ankarasti. Silloin nämä ryntäsivät hänen kimppuunsa, löivät häntä ja lukitsivat hänet luostarimuurin torniin. Sen jälkeen he jatkoivat tanssimista ja laulamista, joivat viiniä ja humaltuivat.

Simeonille uskolliset munkit laskivat hänet tornin ikkuna-aukosta köyden avulla maahan. Pihalla hän sanoi vielä suorat sanat riehuville munkeille ennustaen luostarin rappeutumisen, joka sittemmin toteutuikin. Sen jälkeen hän poistui kokonaan Athokselta ja meni Flamurionin vuorelle. Sieltä hän löysi sopivan paikan, missä hän eli villiomenapuun alla kärsien erityisesti kylmyydestä vuoristoseudun talvikausina. Kolmen vuoden kuluttua hänet löydettiin, ja hänen ympärilleen alkoi keräytyä oppilaita. Ensin paikalle rakennettiin puisia asuinrakennuksia ja seitsemän vuoden kuluttua kirkko, joka omistettiin Pyhälle Kolminaisuudelle ja jossa toimitettiin liturgia joka päivä. Myös kasvimaita ja peltoja raivattiin.

Mutta Simeonin vaikutus ei päättynyt tähän. Kun hän oli saanut luostarin toimimaan, hän lähti sieltä opettamaan turkkilaisvallan alla huokailevaa kansaa. Väki oli Kreikan sisämaan vuoristoissa oppimatonta ja tietämätöntä maalaisväestöä, maanviljelijöitä ja paimenia, joilta turkkilaiset keräsivät raskaita veroja. Kiusaus vapautua veroista kääntymällä islamiin oli suuri. Simeon kierteli kaikkialla Thessalian ja Boiotian maakunnissa saarnaten evankeliumia ja vahvistaen kansaa uskossa. Hän kehotti heitä keskinäiseen yksimielisyyteen, käski välttämään kaikkea taikauskoa ja ennustajien puoleen kääntymistä ja pitämään sunnuntai lepopäivänä, jolloin käydään kirkossa.

Keski-Kreikasta Simeon siirtyi Ateenaan ja Euboian (Evia) saarelle. Rukouksillaan hän paransi monia sairaita. Tämä vahvisti ihmisten uskoa ja he tulivat suurin joukoin synnintunnustukselle hänen luokseen. Saaren turkkilaiset eivät pitäneet tästä ja syyttivät häntä sanoen, että hän käännyttää muslimeja kristinuskoon. Kun paikallinen turkkilainen johtomies sai kuulla tämän, hän käski vangita Simeonin. Tämä vietiin sidottuna torille, missä kansa jo kantoi puita rovioon hänen polttamisekseen. Kahleissaan hän itsekin auttoi puiden kantamisessa. “Tätä minä haluankin”, hän sanoi mutta lisäsi: “Vain jos se on Jumalan tahto, te voitte polttaa minut.”

Nähdessään mitä oli tapahtumassa eräs paikalla ollut etiopialainen ja muutamat naiset kiiruhtivat turkkilaisen johtomiehen äidin luo ja pyysivät tätä pelastamaan kuolemasta viattoman miehen. Äiti menikin heti poikansa luo ja sanoi tälle: “ Mitä oikein olet tekemässä? Mitä vahinkoa tuo mies on tehnyt sinulle, poikani? Miksi tahdot ottaa päällesi hänen verensä? Hän tekee työtä vain kristittyjen keskuudessa, ja kaikki muu on panettelua. Tiedäkin, että se, joka tekee hänelle vääryyttä, ei elä vuottakaan. Ja jos sinä kuolet, niin minä hukuttaudun!” Vielä äiti kehotti poikaansa kuulustelemaan Simeonia. Paljasjalkainen, kuluneeseen viittaan pukeutunut Simeon teki turkkilaiseen johtomieheen suuren vaikutuksen ja kysyttyään häneltä muutamia kysymyksiä päämies päästi hänet vapaaksi ja antoi hänelle luvan mennä, minne hän vain tahtoi.

Tämän jälkeen Simeon palasi Flamurionin luostariin veljien suureksi iloksi. Hän vihki munkeiksi kaikki vielä vihkimättömät veljet ja valitsi uusista tulijoista sopivimmat jäämään luostariin. Ne veljet, jotka olivat seuranneet häntä hänen vaelluksillaan, hän sijoitti eri luostareihin opetettuaan heille ensin luostarielämän periaatteita. Tämän jälkeen hän lähti taas liikkeelle ja meni Konstantinopoliin, jossa patriarkka otti hänet vastaan. Siellä hän sekä opetti että toimi rippi-isänä. Hän osasi Jumalan avulla antaa jokaiselle sopivan neuvon. Hänen suunsa oli kuin jatkuvasti pulppuava lähde, joka virvoitti ihmissieluja. Monet saivat hänen vaikutuksestaan luostarikutsumuksen, ja hän lähetti heidät Flamurionin luostariin. Uusien veljien joukossa oli myös rakennusmiehiä, jotka saivat tehtäväkseen viimeistellä luostarin kirkon ja aluetta ympäröivän muurin.

Iäisyyskutsu kohtasi Simeonia hänen Konstantinopolin vierailullaan. Hän siirtyi ajasta ikuisuuteen huhtikuun 19. päivänä 1594. Patriarkan läsnä ollessa hänen ruumiinsa haudattiin juhlallisesti Jumalanäidin kirkkoon Halkin saarelle. Kahden vuoden kuluttua Flamurionin luostarista tuli joitakin veljiä asioimaan Konstantinopolissa. He siirsivät luostarinsa perustajan tuoksuvat maalliset jäännökset puiseen arkkuun ja ottivat ne mukaansa luostariin. Niiden välityksellä on vuosisatojen kuluessa tapahtunut paljon ihmeitä. Esimerkiksi eräs vatsasyövän loppuvaihetta sairastanut mies parantui äkillisesti suudeltuaan pyhittäjän sormiluuta ja juotuaan vettä, johon sormi oli kastettu. Parantumisensa jälkeen hän lahjoitti luostarille koko omaisuutensa ja meni itse sinne munkiksi.

Pyhittäjä Simeonin elämäkerran kirjoitti 1760-luvun alussa pappismunkki Germanos, joka myös laati hänelle omistetun jumalanpalvelustekstin.

Pyhä Alfege¹ syntyi vuoden 954 tienoilla. Ollessaan vielä nuori mies Alfege meni kilvoittelijaksi Gloucestershiressa sijaitsevaan Deerhurstin luostariin. Muutamia vuosia myöhemmin hän vetäytyi elämään erakkona autiolle alueelle, joka sijaitsi lähellä Bathia. Canterburyn piispan pyhän Dunstanin (19.5.) perustettua uudelleen luostarin Bathiin Alfegesta tuli sen johtaja.

Luostarin johtajana Alfege oli erittäin ankara. Hän vaati luostarisäännön täydellistä noudattamista, eikä sallinut pienintäkään myönnytystä. Alfege sanoi usein, että oli paljon parempi pysyä tavallisena miehenä maailmassa kuin tulla epätäydelliseksi munkiksi. Winchesterin piispa Ethelwoldin kuoltua vuonna 984 Dunstan pakotti Alfegen ottamaan vastaan piispallisen vihkimyksen, vaikka Alfege oli tuohon aikaan vasta 30-vuotias.

Piispana Alfege oli erittäin antelias hiippakuntansa vähäosaisimpia kohtaan. Tämän vuoksi hänen aikanaan Winchesterissä ei ollut lainkaan kerjäläisiä, sillä kaikilla oli ruokaa ja rahaa tarpeidensa mukaan. Winchesterin piispanistuimellakaan Alfege ei luopunut askeettisesta elämäntavastaan. Ankarien paastojensa vuoksi hänestä tuli niin laiha, että kirkkokansa sanoi näkevänsä piispansa käsien lävitse, kun Alfege kohotti ne rukoukseen pyhän ehtoollisjumalanpalveluksen aikana.

Paimennettuaan hengellistä laumaansa Winchesterin hiippakunnassa kahdenkymmenenkahden vuoden ajan Alfege valittiin Canterburyn arkkipiispaksi. Valinnan takia Alfegen oli käytävä Roomassa saadakseen uuteen tehtäväänsä siunauksen paavi Johannes XVIII:lta (1004–1009).

Alfegen elämä Canterburyn arkkipiispana oli kaikkea muuta kuin helppoa. Tuohon aikaan Englanti ja sen asukkaat kärsivät suuresti tanskalaisten hyökkäyksistä. Vuonna 1011 tanskalaiset tekivät sopimuksen kapinoivan jaarli Edricin kanssa ja marssivat Kentiin ja piirittivät Canterburyn. Kaupunkilaiset pyysivät piispaansa pakenemaan, mutta Alfege kieltäytyi jyrkästi. Hän halusi lohduttaa hengellistä laumaansa sen ahdingossa.

Pian piiritystä seurasi kaupungin valtaus ja hirvittävä verilöyly, jossa tanskalaiset tappoivat kaikki kohdalle osuneet ikään ja sukupuoleen katsomatta. Piispa Alfege kiiruhti keskelle kiivainta taistelua ja huusi tanskalaisille: “Armahtakaa viattomat ja kääntäkää sen sijaan raivonne minua kohtaan!” Alfege otettiin välittömästi vangiksi ja hänet heitettiin tyrmään.

Alfege vapautettiin useiden kuukausien vankeuden jälkeen, kun tanskalaisjoukkoihin oli iskenyt tuntematon sairaus. Vaikka moni tanskalainen parani Alfegen rukouksien voimasta, barbaarit vaativat kolmen tuhannen kultakruunun lunnaita piispan vapaudesta. Alfege ilmoitti olevansa liian köyhä maksamaan sellaista summaa.

Tämän vuoksi Alfege vietiin Greenwichiin, missä piispa toistamiseen joutui toteamaan olevansa liian köyhä voidakseen maksaa lunnasrahat. Kuullessaan tämän tanskalaiset päättivät tappaa Alfegen, vaikka eräs heistä, Thorkell Pitkä, yritti pelastaa piispan hengen. Pyhä Alfege murhattiin vuoden 1012 tienoilla.

Myöhemmin pyhän Alfegen reliikit löydettiin ja ne siirrettiin Lontooseen. Vuonna 1023 tanskalaiskuningas Canute siirrätti reliikit Lontoosta Canterburyyn loisteliaassa saatossa. Vaikka pyhää Alfegea ei varsinaisesti surmattu siksi, että hän oli kristitty, englantilaiset pitivät häntä marttyyrina. Tämän vuoksi hänen nimensä esiintyy myös roomalaisissa marttyyriluetteloissa.

Pyhä Georgios syntyi 700-luvulla. Jo nuorena hänen sydämessään syttyi rakkaus Kristukseen ja hän halusi omistaa koko elämänsä Jumalan palvelemiseen. Tämän vuoksi Georgios meni luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Luostarissa kilvoitellessaan Georgios tuli pian kuuluisaksi hyveellisestä elämästään. Hänen maineensa kasvoi niin suureksi, että hänet vihittiin eteläisessä Vähässä-Aasiassa sijaitsevan Pisidian Antiokian piispaksi.

Noihin aikoihin kirkkoa vaivasi ikonoklasmin harhaoppi. Monia ortodokseja vainottiin ja kuvainraastajat aiheuttivat ikonien kunnioittajille monenlaisia harmeja ja kärsimyksiä. Keisari Leo V Armenialaisen hallituskaudella (813–820) ikonoklastit kutsuivat piispat koolle Konstantinopoliin. Myös Georgios sai kutsun osallistua kokoukseen. Monien muiden oikeaoppisten piispojen tavoin hän kieltäytyi noudattamasta ikonoklastien vaatimuksia. Tämän vuoksi hänet tuomittiin karkotettavaksi. Pyhä Georgios Tunnustaja vietti loppuelämänsä maanpakolaisena, kunnes hän pääsi taivaalliseen kotiinsa. Hänen tarkkaa kuolinvuottaan ei tiedetä.

Suurten vainojen (304–305) aikana keisari Diocletianus määräsi, että kaikkien koko valtakunnassa oli uhrattava jumalille. Kun tieto tästä saavutti Palestiinan Gazan, kuvernööri Urbanos käski heti pidättää kristityn Timoteoksen, joka oli tunnettu kaunopuheisuudestaan ja hyveellisestä elämästään. Kuvernöörin kysymyksiin hän vastasi tunnustaen lyhyesti kristillisen uskonsa ja valottaen pelastuksen mysteeriä. Timoteosta ruoskittiin julmasti ja kidutettiin monin tavoin, mutta kun mikään ei saanut häntä muuttamaan mieltään, hänet heitettiin tuleen, jonka annettiin palaa mahdollisimman pienellä liekillä kivun pitkittämiseksi. Näin Timoteos voitti marttyyrin kruunun antaen todistuksen uskon voimasta kidutusten kestämisessä. Hänet haudattiin kaupungin länsipuolelle, ja myöhemmin häntä alettiin kunnioittaa Gazan suojelijana.

Samaan aikaan pidätettiin myös urhea Agapios ja neitsyt Tekla. He vastustivat jalosti tyrannin painostusta ja joutuivat kidutettaviksi, mutta se vain vahvisti heidän päätöstään. Sitten heidät tuomittiin heitettäväksi villieläinten ruoaksi. Pedot repivät Teklan kappaleiksi. Agapios vietiin kolme kertaa vankilasta stadionille rikollisten joukossa pakanoiden viihdyttämiseksi, mutta joka kerran tuomari palautti hänet takaisin vankilaan. Vuonna 306 hän joutui viimeisen kerran amfiteatteriin, missä hän kärsi marttyyrikuoleman keisari Maximinus Daian läsnä ollessa.

Agapiosta muistellaan myös 19.11.

Pyhä Tryfon syntyi 800-luvulla. Jo lapsena hän kaipasi enkelielämää, ja hän meni luostariin ollessaan vielä nuori. Tryfon kilvoitteli hiljaisuudessa ja hyveellisyydessä eräässä Vähän-Aasian luostarissa.

Myöhemmin Tryfonin elämä muuttui. Keisari Romanos Lekapenos (hallitsi 919–944) halusi Tryfonin nousevan Konstantinopolin patriarkanistuimelle. Tosiasiassa keisari Romanos toivoi, että pääkaupungin piispaksi tulisi hänen oma poikansa Teofylaktos. Teofylaktos oli tuolloin kuitenkin vasta kuusitoistavuotias, ja keisari ymmärsi, ettei nuorta poikaa voinut vihkiä patriarkaksi. Hän sopi Tryfonin kanssa, että tämä toimisi hänen poikansa ohjaajana, kunnes Teofylaktos olisi tarpeeksi vanha piispanvihkimykseen.

Tämän vuoksi Tryfon valittiin Konstantinopolin patriarkaksi 14. joulukuuta vuonna 928. Kolmen vuoden ajan Tryfon ohjasi kirkkoa viisaasti. Kun Teofylaktos täytti kaksikymmentä vuotta, keisari Romanos alkoi painostaa Tryfonia jäämään eläkkeelle, jotta saisi oman poikansa patriarkan istuimelle. Tryfon kuitenkin vastusti keisarin painostusta. Hän ymmärsi nuoren Teofylaktoksen olevan sopimaton patriarkaksi, sillä poika viihtyi paremmin hevostalleilla kuin kirkossa.

Koska keisari Romanos ei onnistunut syrjäyttämään Tryfonia painostamalla, hän turvautui juonitteluun. Romanos alkoi vehkeillä Kesarean piispa Teofaneksen kanssa. Teofanes tunnettiin ovelana miehenä, mutta hänellä oli muitakin paheita. Kesareassa piispan alaiset kutsuivat häntä siaksi hänen karkeiden ruokailutapojensa vuoksi.

Teofanes saapui Tryfonin luo ja vakuutti valheellisesti tukevansa häntä. Hän keksi tarinan, jonka avulla hän sai Tryfonin antamaan nimikirjoituksensa tyhjälle papyrusarkille. Sitten Teofanes toimitti arkin keisarin käsiin. Tämä kirjoitutti patriarkka Tryfonin nimikirjoituksen ylle: “Täten minä luovun patriarkan asemasta, sillä en koe itseäni arvolliseksi virkaan.” Tämän jälkeen väärennetty dokumentti annettiin virkamiehille. Keisarilliset joukot lähetettiin Tryfonin luo karkottamaan hänet patriarkan asuintiloista.

Tryfon ei vastustellut lainkaan. Nöyrästi hän vetäytyi patriarkanistuimelta ja palasi takaisin vanhaan kotiluostariinsa. Siellä pyhä Tryfon eli yksinkertaista munkin elämää kahden vuoden ajan, kunnes nukkui kuolonuneen vuonna 933. Tryfonin kuoleman jälkeen hänen ruumiinsa siirrettiin Konstantinopoliin ja haudattiin muiden patriarkkojen joukkoon.

Aikanaan keisari Romanos syrjäytettiin valtaistuimeltaan. Vuonna 944 hän joutui pakenemaan Marmaranmerellä sijaitsevalle Proten saarelle, jossa hän kuoli munkkina neljä vuotta myöhemmin. Bysanttilaiset kronikoitsijat kertovat, että patriarkka Teofylaktoksen piispankausi oli erittäin huono. Teofylaktos välitti ainoastaan hevoskilpailuista sekä talleistaan, joissa oli yhteensä kaksituhatta hevosta. Hän saattoi jopa keskeyttää jumalanpalveluksen Hagia Sofiassa mennäkseen talleille seuraamaan tammojensa varsomista. Ollessaan kerran ratsastamassa Teofylaktos törmäsi ratsuineen seinään. Hän loukkaantui vakavasti, eikä koskaan toipunut kunnolla. Jonkin ajan kuluttua onnettomuudesta Teofylaktos kuoli vuonna 956.

Pyhä uusmarttyyri Agathangelos, maallikkonimeltään Athanasios, syntyi vuonna 1800 Traakian Ainoksessa. Hänen isänsä kuoli, kun hän oli vielä pieni, ja vartuttuaan köyhä orpopoika meni merille. Ensin hän purjehti kreikkalaisissa laivoissa, mutta kun hänen ystävänsä Anastasios pestautui turkkilaiseen laivaan, hän seurasi mukana. Turkkilainen laivanomistaja kiinnitti huomiota hänen taitavuuteensa ja älykkyyteensä. Hän päätti käännyttää Athanasioksen muslimiksi ja sen jälkeen adoptoida hänet, koska hänellä ei ollut omia perillisiä. Kerran kun he olivat Smyrnan satamassa, hän vei illalla pojan hautausmaalle ja siellä veitsellä uhaten sai tämän lupaamaan, että hän kääntyy muslimiksi. Saman tien Athanasios ympärileikattiin.

Pian Athanasios alkoi katkerasti katua kääntymystään, johon hän oli pelon vallassa suostunut. Hän pakeni isäntänsä luota ja pukeutui jälleen kristityn vaatteisiin. Monien vaiheiden jälkeen hän päätyi Athosvuorelle, jossa Esfigmenoksen luostarin igumeni Euthymios otti hänet isällisesti vastaan. Kuuliaisuustehtäväkseen hän sai luostarin ruokasalista eli trapezastahuolehtimisen. Katumus kasvoi hänen sielussaan ja vähitellen hänessä kypsyi päätös tunnustaa Kristus niiden edessä, joiden luona oli Hänet kieltänyt. Sielunvihollinen taisteli kuitenkin kaikin keinoin häntä vastaan. Hän näki unessa turkkilaisia ystäviään moittimassa häntä ja houkuttelemassa pois luostarista. Vihdoin Jumalanäiti vapautti hänet kaikesta epäröinnistä ja käski häntä menemään Smyrnaan toteuttamaan aikomuksensa. Tuolloin Athoksella ollut patriarkka Gregorios V (10.4.), joka itsekin kärsi myöhemmin marttyyrikuoleman, vahvisti ilmestyksen aitouden. Hän kuitenkin neuvoi Athanasiosta koettelemaan ensin itseään askeettisin kilvoituksin edessä olevan suuren paaston ajan.

Athanasios vihittiin munkiksi nimellä Agathangelos ja hän vietti koko suuren paaston luostarin puolustustorniin sulkeutuneena syöden vain vettä ja leipää. Hän kantoi raskaita kahleita ja teki joka päivä rukoillessaan kolmetuhatta maahankumarrusta ja kahdeksantuhatta vyötärökumarrusta. Jeesuksen rukous oli jatkuvasti hänen huulillaan. Lisäksi hän luki evankeliumia ja kertomuksia uusmarttyyrien kilvoituksista ruokkien näin itsessään kaipuuta saada kärsiä marttyyrikuolema Kristuksen tähden. Katumuksen armo sai hänen ruumiinsakin säteilemään yliluonnollista valoa.

Pyhä Nikolaos ilmestyi unessa igumenille siunaten Agathangeloksen marttyyrikilvoitukseen. Igumeni lähetti hänet ensin Ivironin skiittaan kumartamaan siellä säilytettävin pyhien uusmarttyyrien Euthymioksen (22.3.), Ignatioksen, Akakioksen (1.5.) ja Onufrioksen (4.1.) reliikkejä. Sen jälkeen hän lähti pääsiäisen jälkeisen kirkkaan viikon maanantaina igumenin ja muutamien luostarin huomattavimpien isien kanssa purjehtimaan kohti Smyrnaa.

Toisen pääsiäisen jälkeisen viikon torstaina, jolloin turkkilainen tuomioistuin piti istuntoa, Agathangelos ilmestyi sen eteen turkkilaisiin vaatteisiin pukeutuneena pyytäen oikeutta, koska hänen turkkilainen isäntänsä oli petoksella pakottanut hänet kääntymään islamiin. “Mutta nyt olen jälleen kristitty ja uskon Herraani Jeesukseen Kristukseen”, hän sanoi ja tempasi esiin ristin, joka hänellä oli piilossa vaatteiden alla, huudahten: “Tämä on Herrani Jeesuksen Kristuksen ase, joka pelastaa minut ja kaikki kristityt, mutta teille se on tuomioksi.” Samoin hän veti näkyville ylösnousemusikonin. Turkkilaiset yrittivät hyvitellä Agathangelosta ja pyytelivät häntä tulemaan järkiinsä. Hänen isäntänsäkin kutsuttiin paikalle. Tämä alkoi syyttää Agathangelosta muka varkauksista, mutta tuomari ei kiinnittänyt häneen mitään huomioita, vaan yritti yhä lempeästi taivutella Agathangelosta pysymään muslimina. Mutta kun se ei onnistunut, hän alkoi uhkailla tätä ja käski heittää hänet vankilaan.

Agathangelos vietiin vielä turkkilaisen maaherran eteen, joka tarjosi hänelle kunniaa ja varallisuutta, jos hän suostuisi palvelemaan Jumalaa muslimina. Vastaukseksi Agathangelos teki ristinmerkin ja lausui Jeesuksen rukouksen. Hänet palautettiin vankilaan, jossa hän kirjoitti kirjeen Smyrnan kristityille, etteivät he ryhtyisi mihinkään toimiin hänen pelastamisekseen. Nämä muistivat apostolisen isänsä pyhän piispa Ignatioksen (20.12.), joka oli 100-luvulla matkallaan Roomaan marttyyrikilvoitukseen esittänyt samanlaisen vetoomuksen. Smyrnan piispa kehotti kaikkia kristittyjä hartaasti ja kyynelin rukoilemaan marttyyrin puolesta tulevana yönä.

Aikaisin aamulla Agathangelosta tultiin hakemaan tuomiopaikalle. Hän hyppäsi iloissaan pystyyn, hyvästeli vankilan kaksi kristittyä vankia – kreikkalaisen ja armenialaisen – pyytäen heidän esirukouksiaan ja antoi viedä itsensä tuomioistuimen eteen. Matkalla hänelle tarjottiin vielä mahdollisuutta paeta Venäjälle, mutta hän ei suostunut. Tuomioistuimen edessä hän pysyi taipumattomana uskossaan. Kun kuolemantuomio oli julistettu, hänet vietiin suurelle aukiolle kaupungin linnoituksen juurelle. Sinne oli jo ehtinyt kerääntyä valtava väkijoukko. Vielä viime hetkinä hänen entinen isäntänsä ja eräs turkkilainen lainopettaja kävivät kuiskaamassa hänelle houkuttelevia tarjouksia, jos hän palaisi islamiin. Mutta Agathangelos ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota vaan taivuttaen niskansa huusi: “Lyökää!” Hänen päänsä putosi miekan iskusta 19.4.1819 hänen ollessaan vasta 19-vuotias.

Välittämättä vartijoiden lyönneistä ja uhkauksista kristityt ryntäsivät heti kastamaan huiveja ja nenäliinoja marttyyrin vereen. Ennen kuulumaton innostus pyyhkäisi yli koko kaupungin kristityn väestönosan. Kaikki julistivat olevansa valmiita kuolemaan uskonsa puolesta vaikka heti. Mestauspaikasta muodostui moneksi päiväksi pyhiinvaelluskohde. Kaikki Smyrnan kristityt, muutkin kuin ortodoksit, kävivät siellä jopa kymmenen kertaa päivässä kunnioittamassa marttyyrin maassa makaavaa ruumista. Eräänä yönä kaksi turkkilaista vartijaa näkivät kolmen tunnin ajan ruumiin välillä kohoavan seisomaan ja sitten taas kaatuvan maahan. Siitä lähtien he antoivat kristittyjen lähestyä ja suudella sitä. He itsekin alkoivat kutsua häntä marttyyriksi. Sunnuntaina pyhän marttyyrin ruumiista alkoi levitä ihana tuoksu. Paatuneimmat turkkilaisvartijat heittivät marttyyrin pään likakaivoon, mutta sen tuoksu oli niin voimakas, että se tuntui sieltäkin. Kaiken tämän seurauksena kristittyjen parissa tapahtui suuri hengellinen herätys. Monet tekivät parannuksen elämässään, vanhoja riitoja sovittiin, köyhiä autettiin, ilotalot tyhjenivät. Ihmiset riensivät synnintunnustukselle.

Lopulta nähdessään tämän kansanliikkeen turkkilaiset taipuivat luovuttamaan pyhän Agathangeloksen ruumiin kristityille, vaikka olivat alun perin päättäneet hukuttaa sen mereen. Saatuaan sen haltuunsa kristityt peittivät sen puhtaalla liinavaatteella ja käärivät kultakoristeiseen kankaaseen. Suitsuttaen ja hautausveisuja laulaen he veivät sen Smyrnan Pyhän Georgioksen kirkkoon. Valtava määrä väkeä oli mukana hautajaisissa. Koska oli kyse marttyyrista, Smyrnan metropoliitta pyysi jo hautaustoimituksen yhteydessä pyhää Agathangelosta rukoilemaan vielä maan päällä olevien puolesta.

Pyhän Agathangeloksen rippi-isä Germanos, joka oli viipynyt Smyrnassa koko ajan, sai mukaansa Athokselle marttyyrin veren tahraamat vaatteet, joita edelleen säilytetään Esfigmenoksen luostarissa. Vuonna 1844 Esfigmenoksen luostarille luovutettiin myös hänen pääkallonsa, oikea kätensä ja jalkansa.

Tunnustajapiispa Viktor syntyi kanttorin perheeseen Zolotojen kylässä Saratovin läänissä vuonna 1875. Hänen maallikkonimensä oli Konstantin Ostrovidov. Opiskellessaan Kazanin hengellisessä akatemiassa Konstantin oli teologian ohella kiinnostunut kirjallisuudesta, filosofiasta ja psykologiasta. Hän sai teologian maisterin arvon ja vihkiytyi munkiksi vuonna 1903. Munkkivihkimyksessä hän sai nimen Viktor.

Lahjakas munkki Viktor vihittiin nopeasti pappismunkiksi ja määrättiin Pyhän Kolminaisuuden kirkon esimieheksi Hvalynskin kaupunkiin Volgan varrelle. Hän toimi siellä vain pari vuotta, mutta ehti tulla tunnetuksi hyvänä luennoitsijana, joka yhdisti puheissaan niin kirjallisuutta, uskontoa kuin psykologiaankin.

Pian pappismunkki Viktor nimitettiin Venäjän hengellisen mission jäseneksi Jerusalemiin, jossa hän toimi vuosina 1905–1908. Siellä häntä hämmästytti mission välinpitämätön suhtautuminen lähetystyöhön. Katolinen kirkko ja lukuisat protestanttiset kirkot ja lahkot panostivat voimakkaasti toimintaan Palestiinassa ja keräsivät koko ajan käännynnäisiä ortodoksien joukosta. Tämä sai pappismunkki Viktorin peräänkuuluttamaan ortodoksien yhteistyötä.

Kolmen Jerusalemin-vuoden jälkeen Viktor nimitettiin Arkangelin seurakuntakoulun apulaisjohtajaksi. Hän ei kuitenkaan tuntenut kutsumusta opetustyöhön ja liittyi pian omasta toivomuksestaan Aleksanteri Nevskin lavran veljestöön Pietarissa. Kahdeksan vuoden ajan hän johti arkkimandriitan arvoon korotettuna Zelenetsin luostaria noin 50 kilometrin päässä Novaja Ladogasta, kunnes hänet Venäjän vallankumouksen jälkeen nimitettiin Aleksanteri Nevskin lavran varajohtajaksi.

Vuonna 1920 Viktor vihittiin apulaispiispaksi Vjatkan hiippakuntaan. Jo samana vuonna hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Hänen luja uskonsa ja pyhä elämänsä tekivät vaikutuksen muutamiin valtionkoneiston virkamiehiin. Eräs lääninoikeuden sihteeri Aleksander Jeltšugin vaikuttui hänen käytöksestään viranomaisten edessä niin, että vieraili hänen luonaan vankilassa aina kun se vain oli mahdollista. Kun piispa Viktor viiden kuukauden kuluttua vapautettiin, Aleksander haki hänet vankilasta ja saattoi kotiin. Hän jatkoi vierailujaan piispa Viktorin luona ja välitti hänelle tietoja vainotoimista, joita valtionkoneistossa valmisteltiin kirkkoa vastaan. Aleksander palveli myös piispa Viktorin alidiakonina.

Vuonna 1921 Viktor nimitettiin Glazovin piispaksi ja määrättiin edelleen hoitamaan Vjatkan hiippakunnan apulaispiispan tehtäviä. Hän asui Vjatkassa Pyhän Trifonin luostarissa toimien samalla sen johtajana. Suoralla, rauhallisella ja iloisella luonteellaan hän voitti uskovien sydämet puolelleen. Ihmiset ympäröivät hänet aina jumalanpalveluksen jälkeen ja saattoivat luostarikeljalle. Matkalla hän vastaili rauhallisesti heidän kysymyksiinsä ja säilytti kaikissa tilanteissa hyväntahtoisen ja rakkaudellisen hengen.

Vuonna 1922 kommunistien tukema uudistusmielinen liike “elävä kirkko” yritti levittää vaikutustaan Vjatkaan. Hiippakunnan piispan Paavalin siunauksella Viktor kirjoitti uskoville osoitetun kirjeen, jossa hän totesi “elävän kirkon” kannattajien olevan oikeasta ortodoksisesta kirkosta irtaantuneita pettureita, joiden määräyksillä ei ollut kanonista voimaa. Samalla hän kuitenkin kehotti uskovia lojaalisuuteen neuvostovaltaa kohtaan.

Jo seuraavana päivänä kirjeen julkaisemisesta piispat Paavali ja Viktor pidätettiin. Piispa Viktorin nauttimasta kansansuosiosta johtuen hänet päätettiin viedä Moskovaan kuulusteltavaksi. Kun asia tuli uskovien tietoon, he kokoontuivat rautatieasemalle saattamaan piispaa ja tuomaan hänelle lahjoja ja elintarvikkeita. Paikalle lähetettiin miliisiosasto ylläpitämään järjestystä. Junan lähtiessä liikkeelle väkijoukko liikahti vaunua kohti, ja piispa Viktor siunasi laumaansa vaunun ikkunasta.

Kuulusteluissa piispa Viktor kieltäytyi tunnustamasta “elävää kirkkoa”. Hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen Tomskin alueelle Siperiaan ja määrättiin asumaan soiden ympäröimässä kyläpahasessa, jonne oli kulkuyhteys vain jokea pitkin. Sinne hänen luokseen matkusti hänen hengellinen lapsensa nunna Maria, joka auttoi häntä karkotusvuosina ja seurasi häntä myöhemminkin.

Karkotusajan päätyttyä vuonna 1926 piispat Paavali ja Viktor palasivat Vjatkaan. Heidän poissa ollessaan hiippakunta oli vajonnut surkeaan tilaan. Eräs apulaispiispoista oli siirtynyt uudistusmielisen kirkon leiriin ja vetänyt mukaansa paljon papistoa. Tunnustajapiispat aloittivat heti määrätietoisen valistustyön, joka sai aikaan suoranaisen joukkopaluun virallisen ortodoksisen kirkon helmaan. Heidän toimintaansa ei kuitenkaan siedetty pitkään. Jo kahden kuukauden kuluttua heidät pidätettiin ja vietiin turvallisuuspoliisin vankilaan Moskovaan. Heidät tuomittiin kolmen vuoden karkotukseen. Paikan he saivat valita suhteellisen vapaasti, mutta asumisoikeus suurissa kaupungeissa, muun muassa Vjatkassa, evättiin. Piispa Viktor asettui Glazovin kaupunkiin mahdollisimman lähelle omaa laumaansa. Patriarkan viranhoitajan sijainen metropoliitta Sergei (Stragorodski) nimitti hänet paikallisen Iževin hiippakunnan piispaksi ja siunasi johtamaan väliaikaisesti myös Vjatkan hiippakuntaa.

Heinäkuussa 1927 metropoliitta Sergei julkaisi viranomaisten painostuksesta julkilausuman kirkon lojaalisuudesta neuvostovallalle. Se sai ristiriitaisen vastaanoton ja repi kirkon rivejä, mihin valtiovalta luonnollisesti oli pyrkinytkin. Viktor kuului niihin piispoihin, jotka eivät hyväksyneet julkilausumaa. Helmikuussa 1928 hän kirjoitti Lähetyskirjeen paimenille, jossa hän suorin sanoin puolusti kirkon sisäistä riippumattomuutta valtiovallasta. Hän nosti esikuviksi Iivana Julman hirmuvaltaa vastustaneen pyhän metropoliitta Filipin (9.1.) sekä Johannes Kastajan.

Kuukauden kuluttua piispa Viktor pidätettiin. Häntä syytettiin kirjoittamiensa neuvostovastaisten dokumenttien järjestelmällisestä levittämisestä. Hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi keskitysleirille ja lähetettiin Solovetskiin.

Solovetskin keskitysleirillä piispa Viktor määrättiin köysitehtaan kirjanpitäjäksi. Yhdessä kolmen muun piispan ja muutamien pappien kanssa hän toimitti metsässä salaisia jumalanpalveluksia. Hänen lempeä ja ystävällinen luonteensa ja herkkä hymynsä säilyivät vankileirin oloissakin. “Jokaista ihmistä pitää lohduttaa jotenkin”, hän tapasi sanoa ja myös osasi lohduttaa kaikkia. Keväällä purjehduskauden alkaessa puolen vuoden tauon jälkeen hän sai paljon paketteja ja jakoi muutaman päivän aikana niiden sisällön melkein kokonaan toisille vangeille.

Piispa Viktor kärsi kolmen vuoden tuomionsa Solovetskissa, mutta sen päätyttyä häntä ei vapautettu. Sen sijaan hänet karkotettiin pieneen kylään Siperiaan Petšorajoen varrelle. Samassa kylässä eli karkotettuna useita pappeja ja uskovia maallikoita. Karkotettuja – varsinkin papistoa – vainottiin kiivaasti. Lopulta heidät vangittiin. Tutkinnassa kävi ilmi, että karkotetut olivat saaneet apua, niin elintarvikkeita, rahaa kuin muutakin tavaraa Arkangelista, josta muutamat heistä olivat kotoisin. Kun avun lähettäjäksi osoittautui Arkangelin piispa Apollos, viranomaiset vangitsivat hänetkin sekä muutaman hurskaan naisen, jotka olivat kuljettaneet paketteja Arkangelista karkotetuille. Karkotetut eivät olleet syyllistyneet muuhun kuin toistensa ja paikallisten talonpoikien avustamiseen. Viranomaiset kuitenkin totesivat, että he olivat vierailleet toistensa luona ja nostivat sillä perusteella syytteen neuvostovastaisesta toiminnasta.

Kuulustelut aloitettiin välittömästi. Piispa Viktoria vaadittiin allekirjoittamaan perättömiä todisteita toisista vangituista. Kahdeksan ensimmäisen kuulusteluvuorokauden aikana hänen ei annettu istuutua eikä nukkua. Kuulustelijat vaihtuivat ja hokivat vuorollaan yhtä ja samaa: “Allekirjoita, allekirjoita, allekirjoita!” Mutta pyhä piispa ei myöntänyt syyllisyyttään eikä antanut väärää todistusta toisista. Ensimmäisten kuulustelujen jälkeen hänet siirrettiin vankilaan Ust-Sysolskiin (nyk. Syktyvkar). Kuulustelujen aikana hän osoitti rohkeutta ja säilytti rauhallisen ja iloisen mielialan. Hän ei edes odottanut viranomaisilta armoa, vaan oli valmis kulkemaan edessään olevan ristin tien loppuun saakka. Vuonna 1933 hänet jälleen karkotettiin samalle seudulle Siperiaan kuin edellisellä kerralla, tosin entistä syrjäisempään Neritsan kylään. Siellä hän asui kyläneuvoston puheenjohtajan talossa, jossa kaikki mieltyivät häneen. Työkseen hän hakkasi halkoja. Kevättalvella päivien pidetessä hän vetäytyi usein syvälle metsään rukoilemaan.

Huhtikuun lopulla piispa Viktorille nousi kova kuume. Paikalle kutsuttu lääkäri-pappi totesi hänellä aivokalvontulehduksen. Muutaman päivän kuluttua tunnustajapiispa Viktor antoi henkensä Herran käsiin. Hän oli tuolloin 58-vuotias.

Vuonna 1997 piispa Viktorin pyhäinjäännökset löydettiin Neritsan kylän hautausmaalta. Ne siirrettiin Vjatkaan Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostariin, jossa ne ovat edelleen. Pyhä Viktor kanonisoitiin vuonna 2000.