Teologisen ja samalla periaatteellisen taustan ortodoksisen kirkon opetukselle terveydestä muodostaa kirkon näkemys maailmasta, joka ilmenee keskitetysti ja yksinkertaisesti maailmaa tarkoittavasta kreikan kielen sanasta "kosmos".

Etymologisesti se alunperin merkitsee järjestystä, harmonista järjestystä ja mm. samasta sanavartalosta tulevan verbin valossa kaunista järjestystä. Maailmalla on kristillisen luomisuskon mukaan Jumalan antama ja tarkoittama järjestys. Se on luotu harmoniseksi kokonaisuudeksi, joka toimii hyvin sillä edellytyksellä, että sen rakennetta varjellaan ja kunnioitetaan.

Ihannemielessä tämä koskee niin kokonaisuutta kuin kaikkea sen piiriin kuuluvaa. (Vrt. monien uusien kielten maailmaa tarkoittavat sanat, jotka eivät sano mitään vastaavaa maailman luonteesta ja rakenteesta sekä ovat tältä kannalta vailla laadullista sisältöä).

Kosmos-teoria edellyttää Jumalan luomistyön antaman rakenteen kunnioittamista. Se merkitsee kaiken sen välttämistä, mikä oleellisesti rikkoo luonnon järjestystä eli tasapainoa.

Vanhan ajan kirkko ei tuntenut ekologian käsitettä meidän käyttämämme nimityksen muodossa, mutta tässä mainitsemaamme maailmankatsomukseen sisältyy hyvinkin selkeästi ekologinen ajattelu eli luomistyön välityksellä syntyneen hyvän ja tasapainoisen järjestyksen varjelemista ja kunnioittamista koko ihmiskunnan elämän ja aineellisen maailman ja terveen rakenteen ja hyvän toiminnan takia.

Tämä koskee samoin vastaavasti ihmistä ja hänen hyvää vointiaan. Ihmisen elämän tulisi heijastaa harmonista järjestystä eli terveen elämän edellytysten huomioonottamista. Tässä valossa on hyvinkin ymmärrettävää, miksi monet vanhan kirkon opettajat kiinnittävät erityistä huomiota siihen, ettei ihminen elintavoillaan vaarantaisi omaa hyvää järjestystään eli vahingoittaisi terveyttään.

Kohtuullisuuden periaate eräänlaisena yleisohjeena on hyvin keskeinen kohta tähän liittyvässä opetusperinteessä. Löydämme sen erittäin lukuisista yhteyksistä kirkkoisien kirjoituksista. Se liitetään erityisen selvästi ravintoon ja syömiseen, mutta myös elämänasenteisiin ja suhtautumistapoihin yleensä: ei liiallisuuksiin menemistä, ei kohtuuden rajojen ylittämistä, ei yksipuolista voimankäyttöä.

Tarpeiden ja arvojen tulisi olla tasapainossa.

Ortodoksiselle perinteelle näissä yhteyksissä eräs ominainen piirre on se, että joskin ruumiillisesta terveydestä voidaan puhua yksinäänkin, tavallisinta kuitenkin on, että fyysinen ja hengellinen puoli ihmisessä tulevat yhdessä korostetuiksi ja yhdessä käsitellyiksi.

Näin on ensinnäkin siitä syystä, että ne molemmat nähdään kuuluvaksi ihmisen kokonaisuuteen. Toinen syy on siinä, että hengellinen elämä kaikissa yhteyksissä nähdään ensiarvoisen tärkeäksi. Fyysisen terveyden varjelemista tai tarvittaessa sen palauttamiseen pyrkimistä ei katsota vain tietyn yksilön omalta kannalta. Terveyttä varjellaan ja parannuskeinoja etsitään tarvittaessa, jotta ihminen voisi palvella Jumalan tahtoa maailmassa myös muita palvelevassa elämäntehtävässä.

Rukous parannuskeinona

Rukouksen tärkeys ilmenee mm. siinä opetuksessa, jossa neuvotaan turvautumaan lääkäriin, jos se on välttämätöntä, mutta kuitenkin tulee muistaa rukouksessa Jumalan puoleen kääntyminen ja yleensä kaikki sielunhoitoon liittyvä.

Fyysinenkin paraneminen riippuu viime kädessä Jumalasta, joka kristilliselle uskolle on Hän, joka tietää, mikä meille on parasta.

Tässä tulee ajatteluun mukaan se näkökohta, että sairaus voi olla myös palvelemassa Jumalan tarkoituksia ihmisen hengellisen kasvun ja kypsymisen hyväksi. Lisäksi korostetaan, että Jumala voi parantaa ihmisen näkyvin keinoin mutta myös ikään kuin näkymättömästi ja ihmisen tietämättä.

Jumalan voiman vaikutus nähdään kaikessa hyvässä. Kun saamme kokea fyysisen paranemisen, tulisi tämän kannustaa ja rohkaista meitä edistymiseen myös hengellisen elämän alueella.

Jotta rukous ei missään suhteessa jäisi varjoon, varottavat isät kritiikittömästä lääketaitoon luottamisesta ja mainitsevat pelottavina esimerkkeinä ne yksilöt, jotka lääkäreistään käyttävät nimitystä "pelastaja" tai "vapahtaja". Jumalalle tulee antaa kunnia terveydestä ja paranemisesta silloinkin, kun tunnetaan ja tunnustetaan lääkkeitten ja lääkintätaidon osuus myönteisessä kehityksessä.

Kun huomaamme paranevamme lääkehoidossa, tulee meidän ottaa tämä kiitoksin vastaan, koska viime kädessä kaikki apu tulee Jumalalta, kaikkien hyvien lahjojen antajalta.

Lääkkeistä puheenollen muistutetaan siitä, että sekä fyysinen parantuminen että sielunhoito voi edellyttää kitkeriä lääkkeitä ja vaikeiksi koettuja toimenpiteitä.

Suhde sairauden ja sielunhoidon välillä ilmenee myös siinä näkemyksessä, että pitkäaikainen sairaus, jossa hoidon tulokset antavat odottaa itseään, opettaa ihmiselle kestävyyttä rukouksessa. Tässäkin on oleellisen tärkeää, että niin fyysisestä hoidosta kuin sielunhoidosta vastaavat ovat syvällisesti asiansa tuntevia ja taitavia voimia.

Sielunhoidollisen puolen muistaminen merkitsee mm. sitä, että rukouksessa anotaan viisautta ja voimaa sairauden sielunhoidollisen merkityksen tai vaikutuksen ymmärtämiseen niin suuresti kuin mahdollista. Hengellisen kasvumme edistäminen voi tapahtua sairauden kautta.

Tietyssä tapauksessa sairaus voidaan nähdä hengellisenä kasvatuskeinona, joka estää ihmisen ylpeilyn ja ylimielisyyden, kuten esimerkiksi apostoli Paavali näki asian omalla kohdallaan. Sairaus voi tässä mielessä olla Jumalan sallima eikä esimerkiksi ulkonaisista tekijöistä johtuva.
Vanhoina aikoina puhuttiin paljonkin pahojen voimien osuudesta näissä yhteyksissä. Tämä on jättänyt jälkiä myös näihin yhteyksiin liittyvään rukousperinteeseen.

Monet luostarilaitoksen kehittämiseksi toimineet ja ohjeita antaneet korostavat luostarin diakoniatoiminnan yhtenä muotona sairaitten hoitamista ja sairaalan perustamista luostarin yhteyteen.

Tästä alkoi aikanaan paljonkin merkitystä omannut terveydenalaan liittynyt kirkollinen työmuoto.
Vastaavaa joskin toisenmuotoista merkitystä ovat omanneet kappelien tai luostarien yhteydestä tunnetut pyhitetyt terveyttä edistävät lähteet, joitten luo monet pyhiinvaeltajat ovat kautta vuosisatojen hakeutuneet ja joitten kohdalla aineellinen ja rukouksellinen puoli ovat selvästi yhdistyneet.

Lääkintätaito Jumalan lahjana

Mitä sitten ajatellaan lääkäreistä ja lääkitsemisestä? Ensinnä on syytä mainita, että tästä asiasta puhuessaan kirkon opettajat pitävät selviönä sitä, että lääkintää tulee harjoittaa vain niiden, jotka tuntevat lääkitsemisen taidon tai nykykielen mukaan lääketieteen.

Kyseinen taito nähdään nimenomaan Jumalan lahjana ihmisille. Asia nähdään myös siinä valossa, että tuo taito on tarpeellinen, jotta ihmisen vajavaisuutta tietyissä tilanteissa voidaan täydentää ja näin vahvistaa hänen mahdollisuuksiaan olla Jumalan tahdon ja tarkoitusten välikappaleena.

Terveyden heikkeneminen nähdään toisaalta ihmisen ulkopuolella olevien syiden aiheuttamaksi, toisaalta ns. sisäisten syiden aikaansaamaksi, jolloin tarkoitetaan esimerkiksi väärää tai liiallista ruokaa tai tasapainoa rikkovaa kohtuuttomuutta ja yksipuolisuutta.

Lääkintätaidon selitetään syntyneen Jumalan johdatuksesta ja ihmisen kokeilun tuloksena. Kaupungeissa ja yhteisöissä elävien on mahdollista turvautua asiantuntijoiden antamaan lääkintään, autiomaan kilvoittelijan on rakennettava suuresti rukoukseen ja omakohtaiseen kohtuullisuuteen.

Olemme jo aikaisemmin korostaneet, miten terveyden palauttaminen nähdään samalla mahdollisuutena palvelemiseen. Siksi isät selvästi tuomitsevat asenteen, jossa surraan sitä, että sairaus on esteenä elämän hyvistä lahjoista nauttimiselle. Tämä selitetään itsekkyydeksi.
Lääkitsemisen merkittävänä välikappaleena nähdään erilaiset, eri sairauksien hoitoon soveltuvat yrtit. Niitäkin on useassa tapauksessa viljeltävä ja kasvatettava aivan kuten on nähtävä vaivaa ruoan ja juoman, vaatteiden, lämmön jne. tuottamiseksi.

Terveyttä palauttavat tai edistävät yrtit nähdään nekin jumalallisen luomistyön piiriin kuuluvina. Tähän näkökohtaan viitataan myös silloin, kun joku arvostelee lääkeyrtteihin turvautumista ikään kuin vastakohtana rukoukseen turvautumiselle.

Perinteinen ajattelu haluaa pikemminkin yhdistää nämä molemmat eli lääkkeiden käytön ja rukouksen terveyden palauttamiseksi tai ylläpitämiseksi. Yrttien ohella puhutaan erilaisista juurista, kukista, mehuista, merestä saatavista aineista, leikkausvälineistä jne.

Kun puhutaan siitä, että jotkut ihmiset käyttävät väärin lääkintää, korostetaan samalla, että tämä ei missään mielessä ole eikä saa olla esteenä oikealle käytölle.

Abusus non tollit usum, kuten jo vanhat roomalaiset sanoivat. Kaikkia taitoja ja valmiuksia voidaan väärinkäyttää ja kaikkia rajoja voidaan ylittää kielteisessäkin mielessä, mutta oikea asenne on tästä huolimatta aina mahdollinen. Väärinkäyttäjien takia meidän tulee itse pyrkiä lääketaidon oikeaan käyttöön myös oikean esimerkin antamiseksi.

Kirkollinen ruokaperinne

Terveyden kannalta nähdään kolme asennetta ruokaan: pidättyvyys, kohtuullisuus ja kylläisyys. Kohtuullisuutta suositellaan yleisenä asenteena, pidättyvyyttä hengellisten kilvoittelijoiden elämäntapana.

Liiallisen ruokailun ohella kuitenkin varotetaan myös toisten tasojen rajojen ylittämisestä eli ahneudesta, huolien korostamisesta, alakuloisuudesta, turhamaisuudesta, ylpeilystä. Kaikessa olisi pyrittävä kohtuuteen ja tasapainoon, fyysisesti, henkisesti ja hengellisesti. Tämä palvelee parhaiten fyysistä ja hengellistä terveyttä ja hyvinvointia.

Paastoa ei kuitenkaan nähdä ensisijaisesti fyysistä terveyttä palvelevana, vaan tavoitteellisesti apuna siveellisesti oikeaan elämään ja kaikessa kohtuuteen pyrittäessä. Ruokapaasto on keino, tavoitteena on uudistuminen, hengellinen kasvu ja "pahasta paastoaminen".

Jotkut vanhoista isistä pohtivat myös sitä, mikä on terveen elämän kannalta tarpeen ja kohtuullista ruoan suhteen.

Tuon ajattelun valaisemiseksi voinee pieni esimerkki olla paikallaan. He suosittelevat erityisesti hengellistä elämäänsä vaaliville päivässä noin 350 grammaa leipää, kolme-neljä lasillista veteen sekoitettua viiniä sekä pieniä määriä muita ravintoaineita.

Näitä muita myös siksi, ettei kukaan ylpeilisi paastollaan. He myös tunnustavat erilaisen ravinnon tarpeen eri yksilöille ja eri elämäntilanteissa. Vihanneksia suositellaan uskossaan heikoille, jotka eivät ymmärrä kaiken Jumalan luomakunnasta saatavan ravinnon olevan sallitun. He pyrkivät ikäänkuin itse varjelemaan itseään pahalta tällä vihanneslinjallaan.

Eräs vanhan kirkon merkittävimpiä saarnaajia kutsuu liharuoan torjumista paholaisten opiksi. Yleensä kirkko kuitenkin opasti, että mikäli joku tahtoi kieltäytyä lihasta, oli hänen kuitenkin ensi osoitettava sitä nauttimalla, ettei hän väheksy Jumalan luomistöitä.

Näitä seikkoja käsittelevistä yhteyksistä ei kuitenkaan käy ilmi suositellaanko tietystä viljalajista tehtyä leipää. Kyseessä saattaa kuitenkin olla ruis, koska vielä viime vuosisadan puolella esimerkiksi Kreikan maaseudulla kansa käytti yleisesti ruisleipää. Milloin oli ravintoon käytetystä rasvasta kyse, oli se yleisesti ottaen oliiviöljyä, joka aikoinaan vanhan kirkon piirissä oli perinteisesti käytetty rasva-aine.

Terveyden suuri arvo on aina syytä tunnustaa ja muistaa, että terveys paljon suuremmassa määrin kuin kauneus on kiitoksen ja kiitollisuuden aihe. Arvojen tulee olla oikeassa järjestyksessä. On myös tarpeen muistaa, että kun kirkko puhuu maailman hyvästä ja harmonisesta järjestyksestä, ei tarkoiteta jonkinlaista pintapuolista ulkonaista kauneutta, vaan hyvän välityksellä ilmaistua kauneutta.

Ja lopuksi pari sanaa keskeisestä teologisesta termistä sothria (sotiría), joka normaalisti käännetään sanalla "pelastus". Alkumerkitys on toipuminen, terveeksi ja ehjäksi tuleminen. Näin se soveltuu teologisen merkityksensä ohella kuvaamaan ortodoksisen terveydenhoitoperinteen tavoitetta eli kokonaisvaltaista ruumiin ja sielun ehjään tilaan saattamista.

Nikean Metropoliitan Johanneksen (+2010) kirjoitus.