Lempeä ja viisas sielunhoitaja - isä Arvi Karpov 80 vuotta
Rovasti Arvi Karpov täytti 80 vuotta elokuun 23 päivänä. Seurakuntamme toisen papin virasta hän jäi eläkkeelle vuonna 1978. Toimettomaksi hän ei kuitenkaan jäänyt:
- Oli valmiina sopimus, että minun on jatkettava Helenan vanhainkodin kirkon pappina, hän kertoo. – Enkä siitä kieltäytynyt, kymmenen vuotta palvelin siellä yksin. Kun sitten tuli lisää sairauksia, olin jonkin aikaa kokonaan poissa. Osa voimista palasi sen verran, että tulin takaisin, mutta ehdolla, etten ole ainoa pappi. Saankin nyt olla apupappina – meitähän on kolme siellä, isä Aleksander Korelin, isä Niilo Karjomaa ja minä, ja hyvin olemme selviytyneet!
Synnintunnustukselle tulijat Helenakodin kirkossa ottaa myös pääsääntöisesti vastaan isä Arvi. Hän kertoo, että katumuksen sakramentin hoitaminen tuli hänen osakseen jo Uspenskin katedraalissa, missä hän silloisen esimiehensä kirkkoherra Mikael Kasangon pyynnöstä toimitti slaavinkielisiä palveluksia. Ja otti vastaan synnintunnustuksia.
Pieni ja hauras isä Arvi on; sydämellinen ja lämmin ihminen. Arvostettu sielunhoitajana, mutta monien muistiin hän on jäänyt erityisesti uskonnonopettajana – joku muistaa hänet jo Joensuusta, monet Helsingin kouluista. Itse hän muistaa parhaimmalta Suomalaisen yhteiskoulun, kertoo, miten häntä eläkeiän jälkeenkin pyydettiin vielä ylimääräiseksi vuodeksi jäämään sinne ortodoksisen uskonnon opettajaksi. Ja lämmeten, innostuneena hän jatkaa:
- Vieläkin saan siitä koulusta jokaiseen juhlaan kutsun!
Lapsuus Sortavalassa
Luulen kaikille olevan tuttuja asioita, miten isä Arvi on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa ensin Vanhan Valamon koulukodissa ja luostarissa, sitten myös Uudessa Valamossa. Hänen laaja kirjallinen tuotantonsahan kuvaa noita aikoja varsin kattavasti, sillä isä Arvilla on monien muiden lahjojensa lisäksi kyky ilmaista itseään kirjallisesti. Mutta jotakin varhaisemmista vuosista palaa muistoihin sekä lapsuuden kulta-aikana että syvästi koskettaneena traagisena tapahtumana.
Isä oli kalastaja ja perhe asusti Laatokan Sammatsaaressa. Kun isä menehtyi silloin niin tavalliseen keuhkotautiin, äiti joutui neljän lapsen kanssa muuttamaan Sortavalaan ja ryhtymään yksinhuoltajana perheen elättäjäksi. Mutta hänellä oli hierojan ammatti, johon liittyi myös kansanparantajan taitoja – hänen käsiäänkin isä Arvi kuvaa ikään kuin parantaviksi. Arvi-poika, nuorimmainen, pääsi joskus äidin mukana herrasväkiin, missä äiti kävi hieromassa ja kuppaamassa.
Suurenmoisiakin muistoja sisältyy vaatimattomiin lapsuuspäiviin. Onnellinen sattuma johdatti Arvi-pojan, jo lapsuudesta hyvin musikaalisen, lähinaapurissa asuvan setä Lavanovskin luo. Tämä oli eversti, mutta sittemmin päätynyt huonekalujen kunnostajaksi – eikä minkä tahansa huonekalujen: tyylihuonekaluista puhuisimme tänään – arvokkaista, ei suinkaan tehtaiden liukutuotannosta. Työskennellessään setä Lavanovski lauleskeli hilpeitä puolalaisia sotilasmarsseja.
Eipä aikaakaan, kun pikku-Arvi oli löytänyt sedän verstaalle ja hiljaksiin alkanut laulaa sedän mukana – hänellä kun myös oli laulun lahja. Niinpä tapahtui. että tämä duo sai sittemmin esiintyä oikein palkattuna monissa niissä paikoissa, joissa Arvin äiti kävi hieromassa. Ne olivat ihania kokemuksia, jäivät todellisina elämyksinä pienen pojan mieleen.
Tragedia joka ei unohdu
Perhe asui tuohon aikaan Lampelan talon piharakennuksessa Sortavalassa. Lampelalla oli oikea vanhan ajan siirtomaatavarakauppa, menestyksekäs ja perheelle vaurautta suova. Lampelan perheessä oli vain yksi ainoa lapsi, Jorma-poika, josta tuli Arvin paras ystävä. Isä Arvi hymyilee kuvatessaan nyt Jormaa.
- Kaiken haluamansahan hän sai, tietenkin – ainoa lapsi, hellitelty ja rakastettu. Mutta hän oli kultainen poika, isä Arvi muistelee, - ja hän halusi ehdottomasti kaikesta yltäkylläisyydestään jakaa myös ystävälleen.
- Ja me olimme hyvät ystävät. Hän vei minut myös heille leikkimään – ja hän vaati, että minulle oli katettava paikka ruokapöytään, muuten hänkään ei pöytään tulisi. Pakkohan herrasväen oli sitten pyytää minutkin syömään, isä Arvi naurahtaa.
Lampeloilla oli myös viehättävä huvila Lihkatsun saaressa Sortavalan kaupungin ulkopuolella – ja sinnekin Arvi-poika Jorman seuraksi pääsi. Kesä oli lämmin, pojat leikkivät ulkosalla, ja ennen kaikkea he rakastivat onkimista.
- Venelaiturissa saimme onkia, isä Arvi kuvailee, - ja minun piti koko ajan olla Jorman vieressä, sillä Jorma oli pikkuisen minua nuorempi, minä silloin kuusivuotias. Tietysti minä ongin myös. Meillä oli määräys, että kun ylhäällä huvilassa soitetaan kelloa, painumme viivana juosten ylös raput sinne!
Eräänä päivänä kala ei syönyt. Pojat istuskelivat laiturilla, mutta mitään merkkejä kalasaaliista ei näkynyt. Kunnes sitten Jorman ongessa alkoi nykiä - ja samassa soi kello ylhäällä huvilassa.
Jorma vaati Arvia juoksemaan ylös, sanomaan, että hän tulee heti kalan napattuaan. Arvi esteli, koska toisin oli käsketty – mutta lopulta oli mentävä: Jorma oli tottunut pitämään päänsä.
Se oli onneton sattumus. Kun rouvat huvilalta lähtivät hakemaan Jormaakin, ei poikaa enää näkynyt missään.
- Vain lakki ja ongen vapa heiluivat vedessä. Kyllä Jorma sitten saatiin ylös vedestä, yritettiin elvyttää heti laiturilla, mutta turhaan. Siihen meni Jorman elämä.
Se oli raskas isku – ja vuoden sisällä ainoan poikansa kuolemasta myös isä-Lampela menehtyi.
Arville Jorman kuolema merkitsi sitä, että hän lähti Valamoon koulukotiin. Pojat sinne oli kylläkin jo valittu – mutta tämä traaginen tapahtuma aiheutti sen, että Arvi pääsi jonkun valitun asemesta…
Luostarista pappisseminaariin
Arvi menestyi hyvin luostarin koulukodissa, selvitti viisi luokkaa siellä priimuksena ja siirtyi sitten suorittamaan jatkoluokkia luostariin. Luostarin muuttaessa Valamon saarelta Heinävedelle myös Arvi muutti. Hänestä oli tullut jo luostarin kuoron toisen kliirossin johtaja – isä Pietari, joka monissa asioissa muutenkin oli opastanut Arvia, opasti tässäkin toimessa.
Isä Pietari myös kannusti Arvia pappiskoulutukseen, samoin häntä kehotteli tulemaan seminaariin sen silloinen rehtori rovasti Valmo, mutta siihen ajatukseen ei nuorimies vielä ollut kypsynyt.
Tapahtui kumminkin niin, että hän joutui pappisseminaariin, joka silloin sijaitsi Helsingissä. Itse asiassa hän olisi halunnut opetusta kirkkomusiikissa, kanttorina kun toimi, mutta jotenkin vain niin kävi, että seminaarista hän löysi itsensä. Muut oppilaat olivat jo harjoittaneet opintojaan kuukauden verran, kun Arvi saapui – ja sai luvan tenttiä siihen asti opiskellun, ja se kävi hyvin joutuisasti. Seuraavaan kesään jäi vielä vähän suoritettavaa, mutta sekin järjestyi mukavasti: Aari Surakka lomaili Valamossa, Arvi oli siellä myös – ja siinä sitten tenttasi nuoren pappisseminaarilaisen saman tien.
Oli sota, vuodet joutuivat, Arvi valmistui pappisseminaarista 1948 ja löysi ensimmäisen työpaikkansa Joensuusta, jossa toimi kanttorina ja uskonnonopettajana vuoteen 1951.
Pielaveden pappina
Pappisvihkimys tapahtui juuri vuonna 1951. Silloin arkkipiispa Herman otti yhteyttä Joensuun kanttoriin ja kertoi huolestuttavasta tilanteesta uudessa Pielaveden seurakunnassa: pappi Palsola oli sairastunut vakavasti ja tarvittiin sijaista.
Pielavedestä tuli näin isä Arvin ensimmäinen seurakunta, ja hän muistelee noita vuosia lämpimästi – sanoo Pielaveden ajan olleen varsinainen papinkoulu hänelle.
Sieltäkin palaa mieleen eräs läheinen, lämmin muisto:
- Siellähän minä tapasin ensimmäisen kerran Leon, nykyisen arkkipiispamme. Hänen isänsä Aleksanteri pyysi, että tulisin toimittamaan rukoushetken, pikkupoika lähtee kouluun, ja haluaisimme hänelle siunauksen. Minä menin, otin mukaan Jumalansynnyttäjän ikonin, olin niitä saanut mukaani Valamosta, ja otin kaularistinkin, mutta semmoinenhan hänellä jo oli. Toimitin rukoushetken, siunasin pojan – kiltti poika hän olikin, oikein kuuliainen isää kohtaan.
Ja liikuttuen isä Arvi kertoo:
- Kun hän tuli metropoliittana tänne Helsinkiin, hän kutsui minut luokseen ja näytti minulle makuuhuoneessaan sen ikonin! Siellä se oli sängynpäädyssä, kauniisti raamitettuna. Hän sanoi: Tätä minä aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi katson ja teen ristinmerkin sen edessä.
Tämän päivän tehtävät
Sitä sitten seurasivat työteliäät Helsingin vuodet, ensin uskonnonopettajana ja sitten seurakunnan toisena pappina.
- Nyt en tiedä, mitä tulevaisuus tuo, hän miettii. – Mutta jos ei vointi tämän huonommaksi muutu, koetan kyllä saada valmiiksi keskeneräisenä nyt olevan teoksen…
Hän kertoo kodistaan Kontulassa, perheestään – vaimon kanssa hoitavat jokapäiväiset asiat kotosalla.
- Ja meillä on niin suloiset lapset, hän huomauttaa.
Pyhiinvaellusmatkat Athokselle ovat kuuluneet myös isä Arvin elämään kiinteästi ja niillä on ollut hänelle suuri merkitys. Niitä hän on kuvannut kirjojen muodossa kuten myös Valamon-vuosiaan.
Hän sanoo iloitsevansa myös Helenakodin kirkossa toimitetuista palveluksista:
- Se on niin kodikas, siellä on jotakin aivan kodin viihtyvyyttä.
Vaikenee toviksi ja lisää naurahtaen:
- Ja sitten on samoja rampoja, puolikuuroja, puolisokeita, kuin itsekin alkaa olla…
Teksti ja kuvat: Hellevi Matihalti