Suuren paaston ensimmäisinä iltoina ortodoksisissa kirkoissa luetaan ja lauletaan pyhän Andreas Kreetalaisen laatima Suuri katumuskanoni, joka on yksi ortodoksisen hymniperinteen koskettavimmista teoksista.

Katumuskanoni on laaja runoelma 600-luvulta, jossa rukoilija käy vuoropuhelua oman sielunsa kanssa. Kanonia kutsutaan ”suureksi” paitsi pituutensa vuoksi myös puhuttelevan sisältönsä ja taidokkaan runollisen muotonsa vuoksi.

”Sieluni, sieluni, nouse, miksi nukut! Loppu lähenee ja sinä hämmennyt. Herää siis, että kaikkialla oleva ja kaikki täyttävä Kristus Jumala sinua armahtaisi.”

Kanoni on eräänlainen katuvan rukoilijan käsikirja Raamatun henkilöhahmoihin ja tapahtumiin. Yksi kerrallaan raamatullisia henkilöitä nostetaan esiin, ja heidän kohtaloitaan peilataan katujan omaan elämäntilanteeseen. Vähitellen lähes koko Vanhan ja Uuden testamentin sisältö tulee läpikäydyksi.

Hyveelliset ja hurskaat ihmiset asetetaan sielun esikuviksi, kun taas kelvottomia ja syntisiä kehotetaan karttamaa. Esimerkiksi sielua muistutetaan Nooan hyveistä ja varoitetaan Sodoman ja Gomorran asukkaiden paheellisuudesta.

Esikuvina tulee pitää oikeudenmukaisia patriarkkoja ja urheita miehiä: Moosesta, Joosua Nuunin poikaa, Gideonia ja Jeftaa. Kuningas Daavidin hurskaus, hänen lankeamisensa ja koskettavan katumuksensa tuodaan sielun rakennusaineiksi. Esille nostetaan niin Aahabin ja Isebelin jumalattomuus kuin suuret katumuksen vertauskuvat: niiniveläiset, Manasse, portto ja viisas ryöväri.

Useita kertoja kanonissa pysähdytään Kristuksen ristin ja hautaamisen äärelle. Raamatun ulkopuolelta erityisen huomion saa pyhittäjä Maria Egyptiläinen, jonka elämänkerta on tapana lukea kanonin yhteydessä paaston viidennen viikon torstaina, jolloin tämä suuri kanoni luetaan jälleen, tällä kertaa yhdellä kertaa kokonaisuudessaan.

”Mistä alkaisin valittaa kurjan elämäni tekoja? Miten nyt aloittaisin valitusvirteni, Kristus?”

Konkreettisten esimerkkien kautta katuvaa rukoilijaa autetaan ymmärtämään, kuinka häpeällisessä ja kelvottomassa tilassa hänen sielunsa onkaan. Kyseessä on eräänlainen armoton alkukartoitus, diagnoosi ihmisen hengellisestä tilasta, joka on suistunut kokonaisuudessaan kauas Jumalasta.

Toisaalta rukoilijalle osoitetaan myös se ihanne ja päämäärä, johon hänen sielunsa tulee päästä. Hänelle annetaan välineet tuon päämäärän tavoittamiseksi: katumus, nöyryys, rukous ja itsekieltäymys ovat kanonin lääkkeitä rukoilijan sielulle. Ja ennen muuta rukoilija voi vedota Jumalan armoon.

”Tule, onneton ihmissielu, kaiken Luojan eteen syntisi tunnustaen, hylkää entinen järjettömyys ja tuo Jumalalle katumuksen kyyneleet.”

Rukoilijan täytyy tuntea Raamattu varsin hyvin, voidakseen eläytyä katumuskanonin opetukseen. Rukouksen ohella kanoni toimii näin myös Raamatun kertauskurssina, ja sen vuoksi sen tekstiin onkin hyvä perehtyä yhteisen jumalanpalveluksen ohella kaikessa rauhassa itsekseen.

”Sielu, Vanhan testamentin kaikki ihmiset olen esittänyt sinulle esikuviksi; seuraa vanhurskaitten hurskaita tekoja ja pakene pahojen syntejä!”

Pyhä Andreas Kreetalainen

Pyhä Andreas Kreetalainen syntyi Damaskoksessa 600-luvun puolivälissä hurskaaseen kristittyyn perheeseen. Andreaksen kerrotaan olleen lapsuudessaan mykkä. Seitsemänvuotiaana hän kuitenkin alkoi yllättäen puhua osallistuttuaan Herran pyhään ehtoolliseen.

Nuoruudessaan Andreas opiskeli ahkerasti erityisesti hengellistä kirjallisuutta. 14-vuotiaana hän muutti Jerusalemiin ja asettui pyhän Sabbas Pyhitetyn luostariin. Hyvin nopeasti Andreas tuli kuuluisaksi askeettisuudestaan ja esimerkillisestä kilvoituselämästään. Patriarkka nimittikin hänet sihteerikseen.

Andreas osallistui patriarkan edustajana kuudenteen ekumeeniseeen kirkolliskokoukseen Konstantinopolissa vuonna 680. Kokouksessa hänen erinomaiset puhujanlahjansa ja ortodoksisen opin tuntemus tekivät vaikutuksen läsnäolijoihin. Pian kirkolliskokouksen jälkeen Andreas nimitettiin ensin Konstantinopolin Hagia Sofian, Pyhän viisauden kirkon arkkidiakoniksi ja keisari Justinianus II:n (685–695) hallituskaudella piispaksi Gortinaan Kreetalle. Hän oli pidetty ja rakastettu piispa.

Andreaksen kuolemasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta se ajoittuu vuosien 740–740 välille. Andreas oli käymässä Konstantinopolissa ja menehtyi kotimatkallaan Mytilenen saarella.

Pyhä Andreas oli paitsi kunnioitettu piispa, teologi ja askeetikko, myös tuottelias ja taitava hymnirunoilija. Hänen jäämistössään on paljon teologisia kirjoituksia ja muita tekstejä, kuten puheita, kanonirunoelmia ja hengellisiä runoja.

Pyhän Adreas Kreetalaisen muistopäivää vietetään heinäkuun neljäntenä päivänä.

Kanonirunous

Kanonirunous kehittyi 600-luvulla ja siitä muodostui kirkollisen hymnirunouden  monipuolisin laji. Valitettavasti suomen kielisissä käännöksissä kanonien rytminen rakenne ja muut kielelliset erikoispiirteet jäävät kokonaan pimentoon.

Yleensä kanoni on osa aamupalvelusta, mutta sitä toimitetaan myös muiden palvelusten yhteydessä. Perinteisen kanonin muodostavat yhdeksän veisua, joiden perustana on yhdeksän raamatullista veisua, mm. israelilaisten kiitosvirsi Punaisen meren ylityksen jälkeen, Joonan rukous suuren kalan vatsassa, kolmen nuorukaisen kiitosvirsi tulisessa pätsissä ja Jumalansynnyttäjän kiitosvirsi.

Kanonin veisut alkavat näiden raamatullisten esikuvien mukaan sepitetyillä laulettavilla irmosseilla, eräänlaisilla mallisäkeistöillä. Irmosseja seuraavat troparit, jotka luetaan. Troparit kertovat kulloisestakin kanonin aiheesta, katumuskanonissa erityisesti katumuksesta ja mielenmuutoksesta. Veisun päättää troparien jälkeen laulettava katabasi.

Suuren katumuskanonin rakenne on kanonin perusrakenteen kaltainen, mutta huomattavasti laajempi. Tropareja on kaikkiaan 250. Lähes yhtä monta kertaa toistuu troparien kertosäe: ”Armahda minua, Jumala, armahda minua!”

OT 20.2.2012