Ortodoksisen kirkon jäsenyys on pyhittymiseen tähtäävä elämäntapa, jonka keskeisimpiä osia ovat yksityinen rukous, säännöllinen osallistuminen yhteisiin jumalanpalveluksiin, paastoaminen, katumuksen sakramenttiin osallistuminen ja ehtoollisella käyminen.
Hengellistä kilvoitusta ei pidä kuitenkaan erottaa muista elämänalueista irralliseksi sektoriksi. Ortodoksisen kristityn tulisi pyrkiä toteuttamaan kristillistä vakaumustaan myös kaikissa arkisissa toimissaan ja valinnoissaan.
Kristus, apostolit ja eri aikakausina eläneet pyhät ovat antaneet kristityille mallin yksinkertaisesta, askeettisesta elämäntavasta. Askeesi on edelleen keskeinen osa luostarielämää ja kirkko kannustaa myös maailmassa eläviä kristittyjä harjoittamaan ainakin maltillista askeesia.
Omalle ajallemme tyypillisen materialistisen elämäntavan sijaan kristityn olisi siis hyvä tavoitella kaikessa kohtuullisuutta ja suosia elämässään vaatimattomia ja säästeliäitä valintoja.
Tähän velvoittaa myös luomiskertomus, jonka mukaan Jumala asetti ihmisen varjelemaan luomakuntaa ja nauttimaan sen hyvyyksistä. Ihmisen on kaikkina aikoina pohdittava omaa asemaansa luomakunnassa ja vältettävä osallistumasta toimiin, jotka muuttavat luomakunnan kestävän hyödyntämisen sen mielivaltaiseksi riistämiseksi.
Kirkko kannustaa ihmistä elämään yhteisöllisessä suhteessa toisiin ihmisiin. Kirkon perinteessä tämä on näkynyt ajatuksena luostarielämän tai avioliiton väliltä valitsemisena. Nykyisin tämä kahtiajako ei ole enää kirkon ajattelussa hallitseva – puhutaan ns. kolmannesta tiestä. Yhteisöllisyyttä on monenlaista, eikä siitä osalliseksi tuleminen edellytä sitoutumista avioliittoon tai luostarikilvoitukseen.
Ihmisen elämään kuuluu myös työn tekeminen ja ponnistelu arkisten toimien – esimerkiksi kotitöiden – parissa. Ortodoksinen kirkko opettaa, että kaikki askareet ovat yhtä arvokkaita ja ne kaikki voidaan suorittaa Jumalan kunniaksi.
Myös lähimmäisen palveleminen ja auttaminen sekä vähempiosaisten puolustaminen kuuluu osaksi ortodoksisen kristityn elämää. Aineetonta tai aineellista apua kaipaavia tulee auttaa viivyttelemättä ja mieluiten niin, että apua ei tarvitse edes erikseen pyytää.