Avauspuhe kirkolliskokouksessa
Kristuksessa rakkaat esipaimenet, hyvät kirkolliskokousedustajat: isät, sisaret ja veljet!
Toivotan teidät kaikki tervetulleiksi poikkeuksellisesti nyt etäyhteyksin järjestettävään vuosittaiseen kirkolliskokoukseemme. Käsittelemme näinä päivinä muun muassa ensi vuoden talousarviota ja yhteiselle toiminnallemme yleiset suuntaviivat piirtävää tavoite- ja toimintasuunnitelmaa vuosille 2021–2025. Muut tärkeät päätökset on siirretty keväällä 16.–18.4.2021 pidettävään ylimääräiseen kirkolliskokoukseen. Vaikka asialuettelo on nyt tavallista lyhyempi, poikkeava kokoustekniikka edellyttää meiltä jopa kenties entistä enemmän vastuullisuutta ja valppautta, jotta voimme parhaalla mahdollisella tavalla sovittaa yhteen monialaista asiantuntemustamme paikalliskirkkomme päätöksenteossa.
Olemme usein kirkossa taipuvaisia ajattelemaan, että sanoman sisältö menee paremmin perille, jos vain osaamme ilmaista sen ymmärrettävämmin ja yleistajuisemmin. Tehokas viestintä vaikuttaa. Miten kirkkomme voisi sitten viestiä itsestään näkyvästi nyky-yhteiskunnassa? Ja nimenomaan myönteisesti? Ortodoksisen uskon ydinalueilla kirkko useimmiten muistuttaa läsnäolostaan sekä kirjaimellisesti että vertauskuvallisesti seisomalla keskellä kylää tai kaupunkia. Mutta vaikka sen perusta olisikin valettu keskelle topografista betoniviidakkoa tai pensasryteikköä, on sen julkinen rooli tänä päivänä valitettavasti vähentynyt huomattavasti useissa maissa – mukaan lukien meidän omassamme.
Kirkon strategisen kehittämisen ja edunvalvonnan näkökulma tahtoo kuitenkin tehdä selväksi, että nykyajassa elävän kirkon on hankittava näkyvyyttä tai tulla nähdyksi sekä perinteisissä medioissa että sosiaalisessa mediassa. Muuten ikään kuin lakkaamme olemasta, lakkaamme elämästä ihmisten tietoisuudessa. Sosiaalisessa mediassa on paljon hyvää ja se on yksi moderneista kommunikointivälineistä. Samalla pidän kuitenkin ikävänä ja valitettavana sitä, että siellä kommentoidaan kirkon asioita myös täydellisessä ymmärtämättömyydessä ja täydellisessä pahansuopaisuudessa. Tällainen kommentointi tuskin rakentaa kirkkoa.
Eräiden kommentoijien katsantokanta näyttäisi olevan se, että kirkon palvelut on muotoiltava ”asiakkaiden” tarpeiden ja toiveiden mukaisiksi. Heidän näkemyksiään hallitsee kuva palvelualttiista kirkosta, joka toimisi heidän subjektiivisten toiveittensa toteuttajana. Tämän kirkkonäkemyksen vaarana on, että kuva kirkon identiteetistä hämärtyy. Kirkossa ei ole asiakkaita, vaan jäseniä, eikä kirkko niinkään tarjoa palveluita, vaan tilaisuuden palvella! Kuten patriarkkamme tervehdyksessään totesi, ”Kirkko ei ole demokratia, tai piispojen johtama oligarkia, saatikka monarkia, vaan se on järjestäytynyt pneumatokratia”, eli Hengen johtama yhteisö.
Eläessämme yhteisönä yhä monimuotoisemmassa yhteiskunnassamme, missä yhä useammat ovat joko kadottaneet yhteyden kirkkoon tai heillä ei ole sitä koskaan ollutkaan, kasvaa myös ortodoksisen yhteisömme tarve olla kirkkona näkyvissä. Olla läsnä. Mutta olla näkyvissä nimenomaan omalle identiteetillemme uskollisena. Vahvuutenamme on nimenomaan traditiomme. Se on mitä suurin mahdollisuutemme kestäviä arvoja kaipaavassa ja etsivässä modernissa yhteiskunnassa löytää uusia kuulijoita ja jäseniä. Traditiostamme voimme ammentaa monille runsaasti tarjottavaa.
Samalla traditiomme on haaste. Miten sovittaa yhteen kirkon traditiosta nousevat ja toisaalta länsimaisesta yhteiskuntajärjestelmästä nousevat toimintatavat? Suomessa erityisenä kutsumuksenamme on onnistua juuri tässä yhteensovittamisessa. Meidän ei kuitenkaan tarvitse tehdä kaikkea työtä yksin, sillä Äitikirkkomme on valmis tukemaan kehitystämme tarjoamalla rakentavia näkemyksiä siitä, miten voimme säilyttää oman erityislaatuisuutemme myös tässä ajassa.
Vaikka taidan latinaa vain nimeksi, pidän sanasta communicare. Se muistuttaa minua ehtoolliseen viittaavasta sanasta, mutta omana itsenään tämä sana tarkoittaa sitä, että jokin asia tehdään yhteiseksi omaisuudeksi. On siis kaksi osapuolta, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Näin joulun kynnyksellä saamme jälleen muistutuksen siitä, että näkyvän kirkon koko olemassaolo perustuu Jumalan ja ihmisen kommunikaatioon: jumalallisen Sanan lihaksi syntymiseen. Ihmisyys tulee Jumalan ja ihmisen yhdessä jakamaksi todellisuudeksi, jotta myös jumalallisuus tulisi yhteiseksi, kuten pyhä Atanasios opetti ajanlaskumme alkuvuosisatoina Egyptin erämaassa. Samoihin aikoihin nykyisen Algerian seudulla pyhä Augustinuspuolestaan painotti, että ihminen on kristitty ainoastaan osana kirkkoruumiista.
Tämän dialogisuuden on jatkuttava kirkossa päivästä päivään. Mutta aidossa ja uskottavassa dialogissa pysyminen tarkoittaa eritoten sen subjektina pysymistä, ei välikappaleena olemista. Sen tulisi olla elävää kommunikaatiota Jumalan ja ihmisen välillä, ihmisen ja ihmisen välillä, kirkon ja maailman välillä. Eikä tämä ole suinkaan mikään uusi strategia, ei tulevaisuuden visio, eikä erityinen toimintamuotokaan. Se on se kulmakivi, joka edelleen seisoo keskellä kylänraittia, lähiöiden kapakkojen vieressä tai presidenttien linnojen kupeessa ja joka jatkaa todistustaan ortodoksisesta kirkosta kristillisen uskon täyteyden paikkana.Eläminen taivaan ja maan kynnyksellä on elämää aidoimmillaan.
Hyvät kirkolliskokousedustajat! Muistakaamme, että elämme samoilla ehdoilla kuin meitä edeltävät kristityt. Heidän laillaan pyrimme suunnistamaan olemassaolossa ja valitsemaan oikean tien. Heidän valintansa ovat vaikuttaneet nykyiseen tilaamme. Nyt on puolestaan meidän vuoromme rohkeasti ja näkyvästi kulkea eteenpäin kohti uusia haasteita ja avautuvia tienhaaroja. Samalla meidän tulee tiedostaa, että tällä tiellä näkyväksi tuleminen voi tarkoittaa myös haavoitetuksi tulemisen mahdollisuutta. Mutta jos tahdomme elää kokonaisina, näkyvänä osana ortodoksista maailmaa, meidän on uskaltauduttava näyttämään sanoin ja teoin keitä olemme, muuten kutistamme identiteettimme ja sitä myötä kiellämme itsemme.
Näillä mietteillä julistan Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2020 kirkolliskokouksen avatuksi ja toivotan sen työlle Jumalan siunausta.
