Avauspuhe kirkolliskokouksessa
Kristuksessa rakkaat esipaimenet, hyvät kirkolliskokousedustajat: isät, sisaret ja veljet!
Toivotan teidät kaikki tervetulleiksi vuosittaiseen kirkolliskokoukseemme, jonka tänä vuonna pääsemme pitämään jälleen normaalijärjestelyin. Käsittelemme näinä päivinä muun muassa apulaispiispan valitsemista.
Piispainkokous päätti tammikuisessa kokouksessaan yksimielisesti valittavan apulaispiispan sijoituspaikasta ja työtehtävistä. Sijoituspaikaksi päätettiin Helsinki ja ensisijaisiksi tehtäviksi kirkon julkaisutyö, sisälähetystyö, monikulttuurinen työ, koulutus sekä nuorisotyö. Haluan tänään sanoa muutaman sanan jälkimmäisestä ihan senkin vuoksi, sillä lauantaina tänne tullessani maassamme nostettiin lippu salkoon lasten oikeuksien puolesta.
Kirkon tehtävää luonnehditaan usein ihmisen puolella olevaksi. Väite voi tuntua kliseeltä, sillä kuka nyt haluaisi olla ihmistä vastaan. Mutta ihmisen puolella oleminen käytännössä kysyy meiltä, millaisen tulevaisuuden haluamme antaa tuleville polville? Odotus ja toivo ovat vahvimmillaan heissä.
Kirkossamme on tehty paljon hyvää nuorten eteen, mutta paljon on vielä tehtävää. Erityisesti iloitsen siitä, että koronapandemiaa edeltävänä vuonna kirkon lapsi-, nuoriso- ja perhetyön tapahtumat tavoittivat yli 20 000 osallistujaa. Esimerkiksi kerhoissa, nuortenilloissa ja vastaavissa toistuvissa toiminnoissa oli yhteensä ainakin 5600 kävijää, leireillä ainakin 1600 osallistujaa ja yksittäisissä tapahtumissa, kuten koululaisjumalanpalveluksissa, koulutielle siunaamisissa, lasten pääsiäisessä ja virpovitsojen siunaamisissa koululla tavoitettiin yli 14 000 lasta ja nuorta. Siitä, etteivät kaikki seurakunnat ilmoittaneet kerhojen osallistujamääriä taikka tietoja lainkaan ONL:lle, joka sai mandaattinsa piispainkokoukseltamme lapsi- ja nuorisotyön tilastotietojen keräämiselle vuodesta 2021 alkaen, en ole iloinen. Kuinka muuten voisimme olla nuoristamme vastuussa, jos suhtaudumme asiaan välinpitämättömästi?
Poikkeuksellinen korona-aika on vaikuttanut lasten ja nuorten elämään monin tavoin. Pahoinvointi on lisääntynyt ja eriarvoisuus syventynyt. Pelkästään Helsingissä on tällä hetkellä noin 9500 syrjäytymisvaarassa olevaa nuorta. Samaan aikaan 20 espoolaista koulua on ilman koulupsykologia, eikä lastenpsykiatrian yksikköön ole ainoatakaan lääkäriä näköpiirissä. Lasten ja nuorten omien kokemusten kuunteleminen on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Syksyllä julkaistun Unicefin kyselyn mukaan joka kolmas nuori ajattelee, ettei hyvästä tulevaisuudesta ole helppo unelmoida. Pitkittynyt koronatilanne ja huoli ilmastonmuutoksesta ovat heille ajankohtaisimmat aiheet. Tämän ohella nuoret myös kokevat, että kiusaaminen, syrjintä ja mielenterveyspalvelujen riittämättömyys heikentävät heidän hyvinvointiaan.
Vaikka hyvinvointiyhteiskunnan tulee yhtäältä luoda edellytyksiä sille, että nuorilla on mahdollisuuksia, toisaalta tulee meidänkin kantaa vastuumme heistä, joiden elämänhallinta uhkaa kadota. Tehtävää ei voi kuitenkaan luonnehtia helpoksi. Yhtäältä on tuettava kasvua uskon elämässä, osaamista, yrittämistä ja suurempiin haasteisiin pyrkimistä, mutta samalla kehotettava nuoria etenemään tällä tiellä viisaasti ja rukouksellisesti tutkiskellen Jumalan juuri heille antamia lahjoja langenneen maailman kirkastamiseksi. Meidän on myös muistettava, että kohtuuttomat vaatimukset ja liian korkealle asetetut tavoitteet masentavat ja passivoivat nuoria siinä missä aikuisiakin.
Nuoret eivät kaipaa vain papin vaan myös esipaimenen läsnäoloa arkisissakin tapahtumissa. Seurakunnan kerhoissa tai vaikka pizzailloissa voidaan keskustella yhdessä hankalistakin teemoista, jotta nuoret saavat kuulla kirkon kannan heitä ympäröiviin ja ajassa esiin nouseviin kysymyksiin. Aiheita voisivat olla esimerkiksi ympäristökriisin synnyttämä ilmastoahdistus, kuluttajuuteen sisältyvät valinnat tai sosiaalinen media, jonka varjopuolista patriarkkamme Bartolomeos kirjoitti jo vuoden 2016 joulukirjeessään seuraavaa: ”Sähköisen median kuluttamisen aikaansaama muutos lapsen sielussa on vaikutukseltaan suuri… Suitsimaton talousajattelu muuttaa lapset hyvin nuoresta pitäen kuluttajiksi ja nautinnontavoittelu saa heidän viattomuutensa nopeasti katoamaan”.
Medialaitteiden käytön houkuttavuuden taustalla on aivojen vuosituhansia vanha taipumus suuntautua kohti uutta ja palkitsevaa. Ja edetessään riippuvuudeksi medialaitteen käyttö muuttuu hauskasta ja hyödyllisestä viihdykkeestä haitalliseksi. Papiston edustajat tietävät varmasti pastoraalisen kokemuksensa kautta, kuinka monet kirkon jäsenet ovat tämän muutoksen kipeästi kohdanneet. Netti-, peli- ja pornoaddiktiot ovat selkeästi lisääntyneet. Seurakuntien kasvatustyössä on puolestaan huomattu, kuinka vaikeaa nuorten on irrottautua mobiililaitteistaan esimerkiksi kristinoppileireillä. Luonnollinen sosiaalinen kanssakäyminen ei siis enää tunnu kaikista nuorista yhtä palkitsevalta kuin tietotekniikan tarjoamat ajanvietemahdollisuudet. Tiedämme myös, että lapset ja nuoret ovat erityisen alttiita sosiaalisen median kautta tapahtuville vaikuttamisyrityksille ja aivan uudenlaisille vaaroille. Kirkkommekaan ei ole niiltä säästynyt. Meidän aikuistenkin tavoin nuoret kohtaavat loukkaavaa vihapuhetta, tarkistamattomia totuuksia ja ovat jopa suoranaisten valheiden ja tarkoitushakuisen propagandan ja informaatiohäirinnän kohteina.
Jokainen paikallaoleva kirkolliskokousedustaja on varmasti myös tietoinen, että yhä suurempi joukko nuoria kohtaa sosiaalisessa mediassa seksuaalista häirintää ja myös uhka seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutumisesta sosiaalisen median kautta on selvästi kasvanut. Liikkeellä on toistuvasti myös erilaisia riskikäyttäytymiseen rohkaisevia somehaasteita ja sekä väkivaltaisia että pornografisia sisältöjä. Me esipaimenet emme yksinkertaisesti voi sulkea tältä silmiämme. Meidän on etsittävä tapoja turvata nuortemme kasvu ja tarjottava kirkkomme tuki niille, joita on tavalla tai toisella satutettu.
Hyvät kirkolliskokousedustajat! Kysymys apulaispiispasta on kysymys siitä, mihin haluamme kirkkona keskittyä. Piispainkokouksemme näkee erityisesti nuorison, monikulttuurisen nuorison ja koulutuksen identiteetillemme ohittamattoman tärkeänä asiana. Ja jos joku on huolissaan valinnan taloudellisista vaikutuksista, niin muistuttakaamme itseämme Matteuksen evankeliumin Jeesuksen vertauksesta kolmesta miehestä, joiden tehtäväksi asetettiin talenteista huolehtiminen (Matt 25:14–30). Sen sanoma tulee näinä päivinä olemaan erityisen puhutteleva. Siinä vertauksen isäntä kutsuu lopulta kaksi voitollisesti sijoittanutta palvelijaansa ilojuhlaan, kun taas kolmas ”ekonomi” lähetetään itkemään ja kiristelemään hampaitaan. Hän ei yrittänytkään sijoittaa alkupääomaksi annettua talenttia – joka Kristuksen vertauksen vaikutuksesta on paino- ja rahayksikön sijaan tullut merkitsemään kykyä tai lahjaa – tuottavasti, vaan hän kätki maahan nimenomaan hopeaa.
Rahasta ja taloudesta ei saa eikä voi tehdä inhimillisen toiminnan perimmäistä päämäärää. Etenkään kirkossa. Ei vaan voi. Jos näin tehdään, silloin raha jumalallistetaan. Syyskuun alun Synaksiksessa Konstantinopolissa patriarkkamme totesi kiittävänsä Jumalaa siitä, ettei ole rikkaan kirkon päämies. ”Ortodoksinen kirkko … haluaa jakaa oman perinteensä hengelliset rikkaudet niiden kanssa, jotka etsivät Kristuksen kasvoja”, sanotaan Maailman elämän edestä -asiakirjassa.
Ajattoman määritelmän mukaan ihmisen Jumala on se, johon hän viime kädessä panee turvansa ja jolta hän suurinta hyvää odottaa. Jos rahasta tulee itseisarvo, tulee siitä ihmisen jumala, eli epäjumala. Sen sijaan että raha olisi lopullinen päämäärä, sen tulisi olla väline – väline rahaa suurempien asioiden palveluksessa.
Siispä Kristuksen vertauksen ohjeen mukaisesti älkäämme jääkö seisoskelemaan toimettomina, vaan astukaamme viinitarhaan tekemään työtä kykyjemme ja lahjojemme mukaan. Uskollisia palvelijoita odottaa tilinteon jälkeen osallistuminen Herransa iloon.
Näillä mietteillä julistan Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2021 kirkolliskokouksen avatuksi ja toivotan sen työlle Jumalan siunausta.
