"Kanonit ja keskiaika ovat kirkon identiteetin perusta"

Olemme kokoontuneet kanoniseminaariin. Tällaista hiippakunnallista papiston kokoontumista on toivottu ja erityisesti kanonisen perinteen tarkastelun osalta tiedämme sen tarpeelliseksi.

Kanonit ja keskiaika ovat olleet suomalaisessa mediassa esillä viime vuosina verrattain paljon.

Lähes poikkeuksetta me ortodoksit olemme olleet julkisuudessa näiden asioiden tiimoilta kielteisessä sävyssä.

On ymmärrettävää, että luterilainen enemmistökulttuuri tai tasa-arvodemokratia näkevät kanonit ehkä uudistamista kaipaavina keskiajan kulttuurin jäänteinä.

Huolestuttavaa sen sijaan on se, että kanonien ja vanhan kirkon perinteiden arvostelijoiden joukkoon on liittynyt julkisuudessa oman kirkkomme papiston jäseniä.

Jurisdiktio- ja yhteenkuuluvuusnäkökulmat

Ortodoksista kanonista traditiota on toisen maailmansodan jälkeen analysoitu karkeaa jaottelua käyttäen kahdesta eri näkökulmasta.

Ortodoksien omassa piirissä kanoneja on tulkittu pääasiassa jurisdiktioperspektiivistä.

Tämä ulkopoliittinen kanonisuus liittyy esimerkiksi kysymyksiin Ekumeenisen patriarkaatin priimas-asemasta tai lännen diasporakirkkojen, kuten Pohjois-Amerikan ja Länsi-Euroopan, hallinnon ongelmiin.

Ortodoksisen kirkon kanonistit ja teologit, kuten Ioann Meyendorff, Aleksander Schmemann, Ioannis Romanidis tai Pergamonin metropoliitta Ioannis Zizioulas käsittelevät kanonista oikeutta pääasiassa näistä lähtökohdista.

Kanoneja ortodoksisen kirkon sisäisenä lainkäyttönä tai kirkon yhteenkuuluvuutta ylläpitävänä voimana ei ole juuri analysoitu. Varhaisen keskiajan ja ekumeenisten kirkolliskokousten eetos tai lainkäytön perinteiden siirtyminen eurooppalaiseen oikeuskäytäntöön ei ole liiemmin kiinnostanut lännessä.

Mielenkiintoista on lisäksi se, että anglosaksinen kanoneja käsittelevä kirjallisuus on ollut pääasiassa kanonien epämääräisyyttä tai vanhentuneisuutta korostavaa. Ehkä näistä lähteistä on peritty meilläkin esitetyt teesit kanonien epädemokraattisuudesta ja niiden päivitystarpeista.

Pohjois-Amerikassa tai Länsi-Euroopassa kanoniset ongelmat liittyivät viime vuosisadalla jurisdiktiokysymyksiin. Papistoa koskevaa kanonista perinnettä ei kyseenalaistettu. Ortodoksisten pappien palkat olivat lännessä pieniä ja pappiskandidaatteja oli vähän.

Näin disipliinikanonit ymmärrettiin vähemmistöissä elävissä diasporakirkoissa enemmän koossa pitävänä voimana kuin yksilön oikeuksien uhkana.

Mistä kritiikki kanoneja kohtaan kertoo?

Suomalaisessa kontekstissa kriittisyys kanonista perinnettä kohtaan tuntuu jossain määrin ulkoa opitulta.

Se on monessa mielessä samanlaista epäluuloa kuin se katolista kirkkoa tai paavia kohtaan  esiintyvä kriittisyys, joka toistaa enemmän vanhoja mielikuvia kuin nykytodellisuutta tai haasteita.

Voimme hyvällä syyllä kysyä: miksi niin paljon kritiikkiä kanoneja kohtaan? Missä on kriittinen analyysi ympärillä olevaa yhteiskunnallista todellisuutta kohtaan?

Missä määrin keskiaika, kanonit tai Rooman piispa ovat vastuussa Suomessa emigraatio- ja ympäristöhaasteista tai elintasoerojen kasvamisesta?

Kolmas huolestuttava seikka suhteessa kanonien ymmärtämiseen liittyy niiden tarkoitushakuiseen väärään tulkitsemiseen. Hyvin harva meistä arvostelee valtiollisia lakeja, esimerkiksi maakaarta tai rikoslakia, niissä olevista kielellisesti vanhahtavista ja tulkintaa tarvitsevista ilmaisuista.

Ymmärrämme hyvin, että laissa on aina kirjain ja henki ja että ne ovat dialogissa keskenään.

Samalla tavoin jokaisen tulisi ymmärtää, että kanonit ”arpapeliin osallistumisesta” (Konstantinopolin vuosien 691–692 kokouksen 50. sääntö), ”naisten kanssa kylpemisestä” (Nikean 787 kokouksen 77. sääntö) tai ”vaatteilla koreilevista” (Nikean 787 kokouksen 16. sääntö) siirtävät keskiajan kirjaimella kirjoitetun, mutta kanonien ajattoman hengen myös tähän päivään.

Papiston ei pidä harrastaa uhkapeliä – siis oman, perheen tai seurakunnan varojen laittamista yhden kortin varaan. Yhteissaunoissa tai muuten ”sauna”-nimeä käyttävissä epämääräisissä kylpylöissä ei pidä käydä avio- ja siveysmoraalin nimissä.

Ja edelleen on voimassa se, että papiston ei pidä herättää pahennusta ”kalliilla puvuilla”, joka tarkoittaa luonnollisesti myös kaikkea muuta omaisuudella koreilua.

Kanonista ulkopolitiikkaa eli kysymystä eri ortodoksisten paikalliskirkkojen kanonisista rajoista analysoidaan panortodoksisesti. Nämä kysymykset ovat esillä Ekumeenisen patriarkaatin piispainkokouksessa ensi viikolla, jonne myös Suomesta osallistuu kolme piispaa.

Koko ortodoksinen maailma kokoontuu käsittelemään autokefalian ja valtiollisten rajojen yhteyttä kirkolliskokouksessa helluntaina 2016. Me Suomessa olemme näiden kysymysten suhteen isompien toimijoiden käsissä.

Kanoninen asemamme paikalliskirkkojen joukossa on sitä vahvempi ja arvostetumpi mitä paremmin pidämme huolta siitä, että kirkkomme säilyy ortodoksisena kirkkona.

Kanonit ovat ekumenian edellytys

Disipliini ja pastoraalista työtä määrittävien kanonien osalta joudumme Suomessa tulkitsemaan perinnettä joka päivä.

Tässä työssä meidän on syytä muistaa joitakin periaatteita.

Keskiaika ja kanonit ovat ortodoksiselle kirkolle ekumenian edellytys. Samalla meidän on myönnettävä, että vanhan kirkon perinteiden opiskelu ja omaksuminen avaavat sellaista ymmärtämystä, joka lähentää meitä ortodokseja enemmän vanhojen kirjan uskontojen juutalaisuuden ja islamin perienteisiin kuin siihen maallistuneeseen protestanttisuuteen, joka ainakin Suomessa pyrkii osoittamaan historiallisen ajatus- ja tapakulttuurin vanhentuneeksi.

Identiteetin säilyttämisessä vanhat ortodoksiset kulttuurit ovat omaksuneet paljon juutalaisuuden perinteistä. Ne sopivat edelleen hyvin myös meille kanoneissa olevien elämänohjeiden omaksumiseen.

Juutalaisuuden itseymmärrys lähtee tapakulttuurin säilyttämisestä. Niistä tärkein on oppimisen ja lukutaidon arvostus. Niistä kasvaa se, mitä myös kirkkoisien ortodoksisessa perinteessä korostetaan: tärkeintä ei ole se, mitä sinä saat vanhemmiltasi, vaan se, mitä sinä voit siirtää tuleville polville!

Toinen ortodokseja, juutalaisia ja vanhoja islamilaisia kulttuureja yhdistävä seikka on yhteisöllisyys. Sitä koetaan yhteisessä, säännöllisessä ja historialliset muodot tiukasti säilyttävässä rukouksessa, johon kaikki yhteisön jäsenet ovat velvollisia osallistumaan.

Kolmas asia liittyy vaatimukseen kohdata ja ottaa vastaan muita ihmisiä. Tämä asia on se, jossa ortodoksinen ja protestanttinen perinne tuntuvat ainakin nyky-Suomessa olevan eri linjoilla.

Luterilainen kirkko kutsuu yhteyteensä ”tule sellaisena kuin olet” -periaatteella tai näyttää olevan valmis muokkautumaan ihmisten toiveiden ja poliittisten tuulten mukaan.

Ortodoksinen perinne uusien tulijoiden eli kirkkoon liittyjien osalta korostaa sitä samaa, mitä juutalaisuuteen liittyjille sanotaan. Ortodoksisuuskaan ei ole etnisyyttä, mutta se on tapaa ajatella, jäsentää paikkaa ja ennen kaikkea kunnioittaa perinteitä.

Tässä kohdin on pakko todeta: henkilö, joka ei halua ymmärtää kanoneja tai sitoutua niissä oleviin perhe- ja yhteiskuntaetiikan linjauksiin ei löydä ortodoksisuudesta kotia!

Silloin on kenties viisaampaa valita jokin muu uskonto, joita maailmassa riittää, se sijaan, että yrittää muuttaa kirkkoa, jonka arvot eivät ole millään muotoa yhteensopivia esimerkiksi sukupuolineutraaliuden kanssa.

Kanonit yhdistävät ortodoksista maailmaa

Ortodoksinen pappeus ja kanonit ovat osa kirkon historiallista muistia. Siitä ei voi poimia vain joitakin osia. Me olemme pappeinakin osa Jerusalemia, Ateenaa, Konstantinopolia ja Kiovaa.

Viimeinen ja monessa mielessä tärkein asia kanonisen perinnön omaksumisessa on kyky sen kriittiseen tarkasteluun ja kyseenalaistamiseen.

Myös tämä on erottamaton osa keskiajan kirkon perintöä, mutta siihen liittyy sama vaatimus kuin juutalaisuuden tai islamin vanhojen perinteiden haastamisessa. Tooran tai talmudin saa kyseenalaistaa vain se, joka tuntee tooran ja talmudin!

Samalla tavoin kanonien päivittämistä voi esittää vain se, joka on osoittautunut ortodoksisella elämällään, pitkäaikaisella perehtymisellä, kirjallisilla tutkimuksilla ja kansainvälisesti hankituilla kannuksilla niiden syvälliseksi tuntijaksi.

Tällaisia henkilöitä meillä Suomessa ei valitettavasti vielä ole.

Haluan jo tässä yhteydessä kiittää kaikkia seminaarimme alustajia ja toivottaa erityisesti tervetulleeksi arvoisan rovastin, tohtori Konstantinos Kenanidiksen Belgiasta. Olemme kiitollisia, että saamme tänne kanonisen puheenvuoron Belgiasta ja sielläkin toimivasta eurooppalaisesta Ekumeenista patriarkaatistamme.

Tiedämme ja tunnustamme, että ortodoksinen kirkko Suomessa on osa demokraattista kansalaisyhteiskuntaa. Kirkkomme toimii tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta, mutta kuten aina demokratioissa, kirkko tuo niiden edistämiseen arvonsa ja kokemuksensa aina omista historiallisista lähtökohdistaan.

Ortodoksisen kirkon ensimmäinen edellytys dialogissa yhteiskunnan kanssa on se, että kirkko pitää kiinni henkisestä autonomiastaan ja näin ollen myös kanoneistaan.

Avauspuhe ”Papisto ja kanonit" -koulutuspäivänä Valamossa 21. elokuuta 2015