Kantapään kautta
Pyhän ja suuren paaston ensimmäisen viikon vanhatestamentillinen sanoma puhuttelee minua vuosi vuodelta. Esiin nousee useita kuvaelmia vastapareista: hyvän tiedon puulla on pahan tiedon puunsa, on sallittuja hedelmiä ja on kielletty hedelmä. Ja sitten on se käärme, joka lopulta näyttelee tärkeää osaa ihmisen syntiinlankeemuksessa. Ihmisen syvin tragiikkahan on tavallaan siinä, että paha pyrkii jatkuvasti myrkyttämään elämää. Iskemään kantapäähän, arimpaan paikkaan. Käärme oli tässä se mestari. Se liikkuu äänettömästi, se tulee taloomme petollisen kiemurtelevana, se on mykkä ja kylmä.
Historian kuuluisin kantapää lienee antiikin legendaarisen taistelijan Akilleen, tuon Troijan sodan urhoollisen sotasankarin. Kun Akilleen heikko kohta tuli vastustajien tietoon, surmasi kantapäähän ammuttu nuoli hänet. Häntä ei pelastanut edes Asklepios, kreikkalaisen mytologian lääkinnän ja terveyden jumala, jonka symbolina on hänen sauvansa ympäri kiemurteleva, rohtoa tuova käärme, joka esiintyy muuten lääketieteen symbolina ja apteekkien tunnuksena nykyisinkin.
Mutta hyvän- ja pahantiedon puussa asustellut käärme ei ollut mikään hoivaava pensaskäärme, vaan kujeilija, joka tuli keskelle idylliä ja käänsi ihmiskunnan kohtalon suunnan. Tavassa, jolla suunnanmuutos toteutettiin, on jotain pirullisen kiehtovaa: käärme vietteli paratiisin asukkaat maailmanhistorian ensimmäiseen teologiseen keskusteluun: ”Ei, ette te kuole,” sanoi käärme ja jatkoi, ”Mutta Jumala tietää, että jos te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että te tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.” Kuultuaan selitykset nainen ei voi enää vastustaa käärmeen pohdiskeluja. Lopun kertomuksesta tunnemme hyvin: Eeva poimi hedelmän, haukkasi ja antoi miehelleen. Hän, Adam, sai myös tietää hedelmän maun.
Jokaisessa ihmisessä asuu kaipaus ikuiseen elämään, määrättömään valtaan ja rajattomaan tietoon. Käärme kiinnittyy tähän kolminkertaiseen kaipuuseen ja lupaa juuri nämä kolme seikkaa. En silti usko, että käärmettä koettiin aivan täysin vieraaksi olioksi. Puhuihan nainen sen kanssa aivan kuin se olisi vanha tuttu miehen jäädessä kädenantaman päässä olevaksi sivustakatsojaksi. On mielenkiintoista, että Ensimmäisen Mooseksen kirjan toinen luku kuvaa sukupuoliroolit hyvin perinteisesti: mies on aktiivinen, nainen passiivinen. Mutta kun katsomme lukua, jossa käärme luikertelee kuvaan mukaan, vaihtavat miehen ja naisen roolit paikkaa. Nyt nainen on itsenäinen toimija ja elämän perimmäisistä kysymyksistä kiinnostunut pohdiskelija.
Paha tuntee ihmisen kantapäät, niin naisten kuin miestenkin haavoittuvimmat kohdat. Molemmat sukupuolet joutuvat elämässä ontumaan, kumpikaan ei pääse pahan valtaa karkuun. Kun Jumala lopulta langettaa kirouksensa käärmeelle, hänen sanoillaan on kaksi kuulijaa: käärme ja ihminen. Käärme kuulee oman tuomionsa, ihminen omansa. Ihminen jatkaa sinnittelemistään paratiisin ulkopuolisen maaperän armoilla, käärme tyytyy syömään maan tomua.
Vaikka syntiinlankeemuskertomus on monella tavalla traaginen ja raskas tarina, kätkeytyy tuomioon kaikesta huolimatta vapauttavan sanan kaiku: jumalallistumisen ydin on nimittäin ottaa vastaan se ruoka, jonka Jumala alun perin on tarkoittanut syötäväksemme. ”Maailma voidaan ottaa käteen kuin omena”, sanoi eräs venäläinen runoilija, johon Alexander Schmemann, tunnettu teologi, jatkoi ”Se on ehtoollisemme. Se on ele, jota Adam ei pystynyt tekemään mutta joka Kristuksessa on tullut ihmisen elämäksi”.
Pahuus jatkaa kaikesta huolimatta matelemistaan tässä maailmassa. Toisaalta, miten voisimme ylistää Jumalan armeliaisuutta, jollemme olisi tehneet syntiä? Mitä olisi jäljellä ylistys- ja kiitosveisuista, jos syntiä ei olisi ollut? Miksi Jumala on tehnyt kaikki tottelemattomuuden vangeiksi? ”Jotta hän voisi antaa kaikille armahduksen”, vastaa Paavali roomalaisille.
”Puhdista, oi Kristus, keihäälläsi minun sydämeni mätähaavat, jotka käärme löi minuun myrkkyhampaillaan, tee minut täysin terveeksi ja suo minun horjahtamatta kulkea jumalallisia polkujasi!” (tropari)
Ortodoksiviesti 2/21
