Luento: "Suomen ortodoksisen kirkon ulkopolitiikka"
Ortodoksinen kirkko Suomessa on autonominen Konstantinopolin Ekumeeniseen patriarkaattiin kuuluva paikalliskirkko.
Olemme kanonisesti yhteydessä Konstantinopolin patriarkaattiin mutta samalla historiallisesti ja maantieteellisesti lähellä Moskovan patriarkaattia.
Henkinen sidos Ekumeeniseen patriarkaattiin merkitsee turvaa kuulua Länsi-Euroopassa ja Amerikoissa vaikuttavaan isoon toimijaan.
Historiallinen ja maantieteellinen läheisyys Venäjän ortodoksiseen kirkkoon tekee Suomen ortodoksisesta kirkosta Moskovan patriarkaatin lähimmän läntisen sisarkirkon.
Stalinin uskontopolitiikka
Moskovan patriarkaatti oli Venäjän vallankumouksen ja sitä seuraavien uskontovainojen vuoksi 1920- ja 1930-luvut erossa sekä muista ortodoksisista kirkoista että kansainvälisestä ekumeenisesta liikkeestä.
Venäjän kirkon paluu ortodoksiseen ja ekumeeniseen yhteistyöhön tapahtui kylmän sodan poliittisen doktriinin todellisuudessa. Vainojen runtelema kirkko sai uuden mahdollisuuden yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen keskellä toista maailmansotaa, kun Josif Stalin lupasi kuuluisalla audienssillaan 4.9.1943 Kremlissä ortodoksisen kirkon pyhän synodin kolmelle piispalle kirkon asemaan elintärkeitä helpotuksia.
Stalinin ja kirkon välille syntyi kirjoittamaton konkordaatti, jonka mukaisesti siihen asti sosialismin viholliseksi luokitellusta kirkosta tuli kumppani: sodan aikana patrioottisen hengen kohottajana ja sodan jälkeen Neuvostoliiton ulkopolitiikan viestinviejänä.
Tässä roolissa Moskovan patriarkaatti lähti toisen maailmansodan jälkeen määrätietoisesti hakemaan takaisin huomaansa kirkkoja, jotka olivat kuuluneet joskus sen vaikutuspiiriin.
Tässä lyhyesti toimista, joilla Moskovan patriarkaatti vahvisti asemiaan toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuuluvissa maissa.
Puolan ortodoksien sodanjälkeinen uusi asema järjestyi Moskovan patriarkaatin kesäkuussa 1948 myöntämällä autokefalialla ja kirkon johtajan vaihdoksella.
Jugoslaviassa yritettiin samaa, mutta Stalinin ja Josip Broz Titon välirikon myötä tulehtuneita välejä ei saatu lämmitetyksi uudelleen vaikka Moskova oli lähettänyt Belgradiin jopa oman piispansa turvaamaan läheisten suhteiden syntymisen Serbian patriarkaattiin.
Tšekkoslovakiassa kirkon johtoon nimitettiin vuonna 1946 venäläinen eksarkki ja kuin vahvistuksena liitosta myös Neuvostoliiton uskontoasiain sihteeri vieraili samana vuonna maassa.
Romanian ortodoksisen kirkon ja Moskovan patriarkaatin suhteet kehittyivät nopeasti läheisiksi ja Moldova vahvistettiin Moskovan piispanimityksellä vuonna 1945 Venäjän kirkolle kuuluvaksi.
Unkarin ortodoksiset seurakunnat pyysivät päästä Moskovan yhteyteen vuonna 1945 ja patriarkaatin myöntävä vastaus tuli Ekumeenisen patriarkaatin protestien saattelemana vuonna 1949.
Suhteet Bulgariaan Moskova loi suoraan KGB:n kautta.
Ainoa Itä-Euroopan maa jota Moskovan patriarkaatti eionnistunutsaamaan vaikutuspiiriinsä oli Albania, jonka ortodoksisen kirkon Enver Hoxha yritti hävittää.
Patriarkka Athenagoras
Moskovan patriarkaatin vastavoima oli Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkaatti, jonka asema oli myös vaikea.
Turkin ja Kreikan välisten selkkausten vuoksi 1,5 miljoonaa Vähän-Aasian kreikkalaista oli joutunut pakenemaan kotiseudultaan ja Balkanin nuorten autokefaalisten kirkkojen vaikutus oli Kreikan johdolla voimistumassa.
Tämä tilanne sai Konstantinopolin hakeutumaan yhteyteen sekä muiden ortodoksisten kirkkojen että protestanttisten kirkkojen kanssa.
Turkin valtion onnistui pitää ekumeeninen patriarkaatti marginaalisessa ulkopoliittisessa roolissa toisen maailmansodan loppuun saakka. Tuon jälkeen Turkin ja Neuvostoliiton vuonna 1920 alkaneet strategiset suhteet olivat mennyttä ja Turkki oli siirtymässä Yhdysvaltojen leiriin. Alkoi kylmä sota.
Yhdysvallat halusi Stalinin avulla kirkkopolitiikan mahtitekijäksi nousevalle Moskovan patriarkaatille vastavoiman. Siksi sopi patriarkaateista vanhin eli ekumeeninen patriarkaatti. Sen johdossa oli kuitenkin Yhdysvaltain kannalta persona nongrata, Kreikan kommunistien kanssa yhteistyöstä syytetty ja neuvostosympatioista epäilty patriarkka Maksimos V:s.
Yhdysvallat painosti vuonna 1949 Maksimosta eroamaan ja tilalle lähetettiin Yhdysvalloissa kreikkalaisen hiippakunnan arkkipiispana toiminut Athenagoras. Presidentti Harry Trumanin henkilökohtaisella lentokoneella Istanbuliin saapunut Atenagoras sai Yhdysvaltain pyynnöstä heti Turkin kansalaisuuden ja pystyi aloittamaan näin patriarkan tehtävien hoitamisen, joka Turkin lain mukaan edellyttää maan kansalaisuutta.
Atenagoras ilmoitti pian valintansa jälkeen olevansa ”Trumanin maailmapoliittisen ohjelman linjoilla”. Trumanin Yhdysvaltojen linjana oli estää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen Euroopassa ja Lähi-idässä.
Stalin käytti Moskovan patriarkaattia aktiivisesti vaikutusvaltansa levittämisen. Truman halusi ekumeenisesta patriarkaatista vastavoiman.
Atenagoraksen valinnan jälkeen Yhdysvaltain poliitikot halusivat nostaa Konstantinopolin patriarkaatin poliittista profiilia ja ryhtyivät vaatimaan Turkkia tunnustamaan patriarkaatti ”ekumeenisena”, eli koko maailman ortodoksisen kirkon keskuksena.
Kreml yritti aina vuoteen 1948 asti luoda Moskovan patriarkaatista ortodoksisen Vatikaanin. Samana vuonna idän ja lännen välille vakiintui rautaesirippu ja suhteet alkoivat viiletä. Neuvostoliiton aseina kylmässä sodassa olivat rauhantyö ja rauhan aatteen propagointi ja tähän työhön ryhtyi aktiivisesti myös Venäjän ortodoksinen kirkko.
On selvää, että kirkko ymmärsi valtion sille antaman uuden roolin vaarat ja mahdollisuudet. Vaakakupissa painoi kuitenkin se, että Neuvostoliiton rauhantyö ulkomailla merkitsi sekä toimintavapauksia kotimaassa että mahdollisuuden pitää yhteyttä sosialistisen maailman ulkopuolella oleviin kirkkoihin.
Aktiivinen ulkopoliittinen osallistuminen vahvisti Venäjän kirkon asemaa maailman kirkkojen joukossa. Samalla se herätti sosialististen maiden ulkopuolella alusta asti runsaasti epäilyksiä rauhantyön ei-kristillisistä poliittisista tavoitteista.
Suomen jälleenrakennus
Myös Suomen ortodoksisen kirkon asema oli sodan jälkeen erittäin vaikea. Kirkko menetti talvi- ja jatkosodissa 90 prosenttia kirkoistaan ja muusta omaisuudestaan.
Kesäkuussa 1941 alkanut jatkosota käynnisti paluumuuton ja karjalaiset palasivat kunnostamaan sodan särkemiä kotejaan.
Suomen ortodoksien kanoninen asema oli määritelty jo ennen toista maailmansotaa. Vuonna 1921 Moskovan patriarkka Tiihon oli myöntänyt kirkolle autonomian ja kaksi vuotta myöhemmin Ekumeeninen patriarkaatti teki samoin. Jälkimmäinen autonomia oli se, johon Suomi erityisesti sodan jälkeen tukeutui.
Sodan päätyttyä kesällä 1944 Karjala siirtyi jälleen Neuvostoliitolle. Suomi menetti myös Petsamon, jonka munkit muuttivat Laatokalla sijainneen Konevitsan veljien kanssa Keiteleelle ja myöhemmin Heinävedelle evakuoituneeseen Valamon luostariin.
Suomen valtio helpotti karjalaisten kärsimystä säätämällä jälleenrakennuslain, jonka nojalla Karjalaan jääneiden seurakuntien tilalle perustettiin uusia seurakuntia. Valtio rakennutti vuosien 1950–60 välisenä aikana uusille seurakunnille 58 uutta kirkkoa ja rukoushuonetta, 20 hautausmaata ja 19 pappilaa.
Toisen maailmansodan jälkeen uutta liikkumatilaa saanut Venäjän kirkko pyrki saamaan valtion tuella yhteyteensä vallankumouksen jälkeen irtaantuneet kirkot. Näissä aikeissa Suomessa vieraillut Leningradin metropoliitta Grigori (Tšukov) liitti vuonna 1945 Valamon ja Konevitsan luostarit Venäjän kirkon yhteyteen. Suomen ortodoksien mukaan liittäminen ei ollut pätevä, sillä se vaatii kirkolliskokouksen hyväksymisen.
Moskovan patriarkaatin aikomuksena oli saada Suomen ortodoksinen kirkko palaamaan osaksi Venäjän ortodoksista kirkkoa. Lokakuulla 1945 matkalla, jolla metropoliitta Grigori liitti Valamon ja Konevitsan osaksi Moskovaa oli laajemmat päämäärät. Metropoliitta Grigori ei ollut – koko Moskovan patriarkaatin tavoin – laajentumispyrkimyksissään itsenäinen toimija, vaan Stalinin uskontopolitiikan vanki.
Moskovan epäonnistuminen liitoskaavailuissa varmistui mielenkiintoisella tavalla. Metropoliitta Grigorin vierailun aikana sisäministeri Yrjö Leino antoi sensuurimääräyksen, jolla pyrittiin estämään ortodoksisen kirkon piirissä olevan liitosopposition näkemysten esittäminen. Vaikutus oli päinvastainen. Vaikka ortodoksisen kirkon sisällä oli niitä, jotka näkivät lähentymisen tai jopa liittymisen Moskovan patriarkaattiin mahdollisena, nähtiin valtiojohdon aktiivisuus ja halu liittää kirkko virallisen ja neuvostomyönteisen ulkopolitiikan osatekijäksi puuttumisena kirkon sisäisiin asioihin.
Suomen ja Venäjän ortodoksien kanoninen kriisi jatkui vuoteen 1957, jolloin Venäjän kirkko ilmaisi halunsa normalisoida suhteensa. Valamon ja Konevitsan veljestöt palasivat myös Suomen kirkkoon.
Suomen ja Venäjän ortodoksisten kirkkojen suhteiden uutena alkuna voidaan pitää vuotta 1957. Silloin kirkon äänenkannattajassa Aamun Koitossa julkaistiin Moskovan patriarkaatin ulkomaanosaston metropoliitta Nikolain ystävällinen kirje, jossa Moskova lopullisesti tunnusti Suomen ortodoksisen kirkon autonomian ja päätti unohtaa aikaisempien vuosikymmenten kanoniset erimielisyydet.
Arkkipiispa Paavalin aika
Kun suhteet Moskovaan olivat kunnossa, ryhdyttiin rakentamaan suhteita etelään ja länteen. Niitä johti vuonna 1960 arkkipiispaksi valittu Paavali (Olmari).
Arkkipiispa Paavali matkusti naapurimaiden ohella Romaniassa, Kreikassa, Bulgariassa ja Yhdysvalloissa ja tutustui matkoillaan sekä kirkon askeettiseen perinteeseen että kirkkojen ekumeenisiin suhteisiin. Paavalin tuliaisina Suomeen oli kreikkalaista ortodoksista musiikkia ja ikonitaidetta. Yhdysvalloissa suhteiden läheneminen merkitsi opiskelijavaihdon alkamista. Yhdysvaltain jälkeen opiskelijavaihto käynnistyi myös Venäjän kirkon kanssa.
1970-luvulle tultaessa kansainväliset suhteet alkoivat tuottaa tulosta myös kotimaassa. Kansainvälistyminen merkitsi ennakkoluulojen hälvenemistä ja samalla käsitys ortodoksisuudesta Suomessakin muuttui. Ortodoksinen kirkko ei ollut enää vain pieni kansalliskirkko vaan osa isoa kansainvälistä kirkkoperhettä.
1970-luvulla Suomen paikka idän ja lännen välissä alkoi kiinnostaa myös Venäjän ortodoksista kirkkoa. Vapaa Suomi oli paikka, jossa voitiin tavata rautaesiripun takana asuvia ortodokseja, lukea Neuvostoliitossa kiellettyä teologista ja filosofista kirjallisuutta ja haistella muitakin vapaan lännen tuulia.
Kaiken tämän vuorovaikutuksen kanavaksi muodostui vuonna 1953 perustettu ortodoksisen nuorison maailmanjärjestö Syndesmos, jossa suomalaiset ortodoksit olivat alusta asti aktiivisesti mukana. Syndesmoksen nuorisodelegaatioiden välityksellä suomalaiset pääsivät tutustumaan moniin lahjakkaisiin nuoriin ortodokseihin, joista kasvoi myöhemmin vastuunkantajia kirkkoihinsa. Näihin kuuluvat muun muassa Dimitrios Arhondoris ja Vladimir Gundjajev, joista ensimmäinen on nykyisin Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos ja jälkimmäinen Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill.
Syyskuussa 1978 Suomen ortodoksinen kirkko joutui kirkkopolitiikan keskiöön, kun arkkipiispa Paavali kutsui vierailulle Suomeen Pohjois-Amerikan ortodoksisen kirkon (Orthodox Church of America, OCA) päämiehen metropoliitta Theodosiuksen. OCA oli entinen Venäjän ortodoksiseen kirkkoon kuuluva hiippakunta, joka sai itsenäisyyden vuonna 1970. Konstantinopolin patriarkaatti ei ollut tunnustanut OCA itsenäisyyttä ja piti Suomen arkkipiispan kutsua Konstantinopolin Suomella antaman autonomia-asiakirjan vastaisena. Konstantinopolin tulkinnan mukaan tomos-asiakirja suo Suomen ortodoksiselle kirkolle oikeuden sisäisen itsehallinnon, mutta ulkosuhteissa olisi noudatettava Konstantinopolin linjaa. Konstantinopolin tulkintaa voidaan pitää jyrkkänä, varsinkin kun sen tehosteena arkkipiispa Paavalille ilmoitettiin, että mikäli OCA:n johtajan vierailukutsua ei peruta, Konstantinopolissa ryhdyttäisiin käsittelemään kurinpitotoimia Paavalia kohtaan.
Paavali perui kutsun, minkä jälkeen kirkon piirissä alkoi keskustelu siitä, pitäisikö Suomen pyytää patriarkaatilta autokefaliaa eli täyttä itsenäisyyttä. Autokefeliaa pyydettiin, mutta keskustelut patriarkaatin kanssa eivät edenneet alkua pidemmälle ja pian myös Suomessa tyydyttiin vuonna 1923 alkaneen autonomisen aseman säilyttämiseen.
Arkkipiispa Paavali kuitenkin suivaantui välikohtauksesta sen verran paljon, että piti vajaa vuosi autokefalia-kriisin jälkeen Ruotsin Eskilstunassa esitelmän, jossa hän esitti ratkaisumalleja Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan ortodoksisten kirkkojen hajaannukseen.
Arkkipiispa Paavalin sai luonnollisesti virikkeet toukokuussa 1979 pidettyyn esitelmäänsä edellisen syksyn tapahtumista. Paavali esitti puheenvuorossaan kritiikkiä Ekumeenista patriarkaattia kohtaan. Hänen mukaansa ortodoksiset kirkot Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa eivät hyödy vaan lähinnä kärsivät Ekumeenisen patriarkaatin kreikkalaismielisestä politiikasta.
Arkkipiispa Paavali perusteli näkemystään esittelemällä Ruotsin tilannetta. Ruotsiin oli nimitetty joitakin vuosia aiemmin ekumeenisen patriarkaatin metropoliitta, joka ei puhunut ruotsia, huolehti vain kreikankielisistä seurakunnista, mutta esiintyi mustasukkaisesti kaikkien Skandinavian ortodoksien johtajana.
Paavalin puheenvuoron aikaan Moskovan patriarkaatin liikkumatila oli pieni, joten kritiikkiä itään ei tässä suhteessa tarvinnut esittää. Kommunismin kaatumisen jälkeen tilanne on ollut toinen ja nyt voidaan sanoa, että Paavalin kritiikki Konstantinopolia kohtaan sopii hyvin tänään myös Moskovan suuntaan.
1980-luvulle tultaessa Suomen ortodoksinen kirkko oli joka tapauksessa kasvanut lopullisesti yli kieli- ja kulttuurirajojen. Uudessa tilanteessa kansainvälisiä suhteita ei voitu enää rajata pienen piirin linjaamaksi ulkopolitiikaksi, koska kanssakäyminen laajeni kirkon ylätasolta seurakuntien, kuorojen ja kansalaisjärjestöjen organisoimiksi ruohonjuuritason suhteiksi.
Ortodoksinen kirkko oli jo 1980-luvulla käytännössä samanlaisessa tilanteessa, johon Suomi liittyi valtiona vuoden 1995 alussa.
Ortodoksisen geopolitiikan haasteet
Maailma on muuttunut nopeasti ja se näkyy myös ortodoksisen maailman geopolitiikassa.
2000-luvulla sekä Ekumeeninen patriarkaatti että Venäjän ortodoksinen kirkko ovat vahvistaneet roolia ortodoksisen maailman voimakaksikkona.
Ekumeeninen patriarkaatti pyrkii edelleen pitämään kiinni entisestä asemastaan ortodoksisen maailman kunniapuheenjohtajana (primus inter pares). Tuon aseman koko ortodoksinen maailma sille suokin.
Moskovan patriarkaatin tilanne on sen sijaan muuttunut. Kirkon ja Kremlin yhteistyön muodoiksi on julkisestikin todettu pyrkimys palauttaa entisen Neuvostoliiton alueiden lisäksi myös muilla alueilla toimivia hiippakuntia ja seurakuntia takaisin Moskovan patriarkaatin yhteyteen. Tämä prosessi on ollut nähtävissä erityisen selvästi Isossa-Britanniassa ja Ranskassa. Moskovan patriarkaatti on käynyt oikeutta muun muassa Lontoon ja Nizzan katedraalien omistuksesta. Lontoon ortodoksinen katedraali on nyt osa Moskovan patriarkaattia. Nizzassa omistuskiista on edelleen kesken, mutta kaupunginoikeuden helmikuussa tekemän päätöksen mukaan ortodoksinen katedraali Nizzassa kuuluu Venäjän kirkolle.
Moskovan patriarkaatin käsitys Venäjän kirkon vaikutuspiiristä on artikuloitunut 2000-luvulla uudella tavalla. Vaikka Moskova tunnustaa Konstantinopolin aseman, puhuu se itsestään nykyään monikansallisena paikalliskirkkona. Tämä merkitsee sitä, että Moskovan patriarkaatin alue käsittäisi myös Euroopan Unionin, koska esimerkiksi Viro, Latvia ja Liettua ovat patriarkaatin kanonista aluetta.
Venäjän ortodoksisen kirkon mukaan monikansallisen Moskovan patriarkaatin kanoninen alue ulottuu tulevaisuudessa myös niihin maihin, joihin suuntautuu muuttoliikettä patriarkaatin perinteiseltä alueelta, eli Venäjältä, Valko-Venäjältä ja Ukrainasta.
Moskovan tulkinnat kanonisesta alueestaan hiertävät kuitenkin suhteita lähes kaikkiin muihin paikalliskirkkoihin, myös Suomeen.
Me jaamme sekä Konstantinopolin patriarkaatiin että Vatikaanin näkemykset siitä, että Moskovan patriarkaatin kulttuuri- ja kansalliskriteereistä lähtevä kirkkokäsitys on harhaoppi.
Muiden paikalliskirkkojen tavoin myös Suomen ortodoksinen kirkko katsoo, että Moskovan moderni tulkinta kanonisesta alueestaan on monessakin mielessä Kremlin kansallismielisen ideologian läpitunkemana, koska Moskovan patriarkaatti vastustaa kiivaasti katolisen kirkon tai muiden ortodoksisten paikalliskirkkojen toimintaa entisen Neuvostoliiton alueella.
Suomen ortodoksisen kirkon ulkopolitiikka nojaa pragmatiaan, jonka keskiössä ei ole haikailua paluusta sen paremmin Bysantin kuin Venäjänkään imperiumin yhteyteen. Pienenä kansainvälisenä paikalliskirkkona haluamme korostaa, että ortodoksisen kirkon oikea kasvusuunta on pienten yhteisöjen vahvistamiseen päin. Tarkoitan tällä sitä, että seuraamme yhteiskunnallista kehitystä ja hyväksymme sen, että vaikka kirkko on historiallisesti hierarkkinen, on sen uskottava pienten ja erilaisten yhteisöjen kasvuun.
Tässä asiassa Suomen ortodoksinen kirkko voi olla myös itse esimerkki isommille. Varhainen ortodoksinen kirkkokäsitys ei tunne patriarkaatteja vaan paikallisyhteisöjä. Sen mukaan jokainen paikallisyhteisö on myös kirkon universaaliuden tae. Seurakunta Lontoossa, Luandassa, Buenos Airesissa tai Tukholmassa ei ole ensisijaisesti osa patriarkaattia vaan itsessään kuva kirkon täyteydestä.
Suomen ortodoksisen kirkon panos kansainvälisessä ortodoksisessa kanssakäymisessä lähtee liikkeelle tästä periaatteesta. Pidämme mahdottomana ajatusta, että Berliinin, Washingtonin tai Oslon ortodoksien asioista päätettäisiin ensisijaisesti muualla kuin näissä kaupungeissa.
Vaikka hyvät suhteet vanhoihin ja suurin patriarkaatteihin Konstantinopoliin, Aleksandriaan, Antiokiaan, Jerusalemiin ja Moskovaan ovat Suomen ortodoksiselle kirkolle tärkeitä, on meidän pienenä toimijana viisasta verkostoitua myös samantyyppisten pienten kirkkojen kanssa.
Tässä mielessä suhteita on tärkeä vahvistaa erityisesti Euroopan unionin alueella toimivien ortodoksisen kirkkojen ja hiippakuntien välillä. Tšekin ja Slovakian, Puolan tai Kyproksen kirkot voivat olla tulevaisuudessa yhä merkittävämpiä kumppaneita, samoin hiippakunnat Brittein saarilla, Ranskassa tai Skandinaviassa.
Suhteiden lähtökohtana on erityisesti samanlainen toimintakulttuuri, jossa ortodoksiset arvot elävät vuorovaikutuksessa länsimaisen demokratian pelisääntöjen kanssa.
Suomen ortodoksisen kirkon henkinen arvopohja on muuttumassa. Kirkon autonomian alkuvuosikymmeninä identiteetti oli tuon ajan yhteiskunnallisesta tilanteesta johtuen suomalaiskansallinen. Kansallisen yhteenkuuluvuuden henki hallitsi kirkon profiilia myös toista maailmansotaa seuranneen evakkotaipaleen jälkeen.
Valtakunnallinen kulttuuri-ilmaston muutos on näkynyt myös ortodoksisessa kirkossa. Yksi keskeinen haaste tulevaisuudessa on toimintaympäristömme henkinen laajentaminen. Kuluneina vuosikymmeninä aloitettu maahanmuuttajatyö on ollut tähän asti eriytynyt saareke kirkon toimintaa. Nyt identiteetin perustaksi on nousemassa uudestaan sata vuotta sitten Suomessa vaikuttanut monikielinen- ja kulttuurinen kirkko.
Sen mukaisesti tulevaisuuden tavoitteena on yhä kansainvälisemmin orientoitunut ortodoksinen kirkko, hiippakuntineen ja seurakuntineen. Uskossa on se on yhtä koko ortodoksisen maailman kanssa.
Puheenvuoro UKK- ja Paasikivi-Seurassa Kuopion klubilla 16. maaliskuuta 2010
