Ortodoksinen kirkko ja yhteiskunta

Kristillisyyden yhteiskuntasuhteen perustana on tavoite koko maailman kirkastumisesta ja pelastumisesta.

Kristityn elämä ei voi olla vain omaan pelastukseen tähtäävään ja ympäröivästä yhteiskunnasta ja maailmasta irti pyrkivää, vaan tarkoituksena on koko maailman parantaminen ja tuominen osalliseksi Jumalan valtakunnasta.

Näin ollen kristittyinä olemme kutsuttuja elämään todeksi uskoamme juuri siinä ajassa ja paikassa jossa elämme.

Historiallisia näkökohtia

Ortodoksisen kirkon ja yhteiskunnan suhde Suomessa rakentuu pohjalle, johon ovat vaikuttaneet muun muassa kristittyjen kokemus suhteesta ympäröivään yhteiskuntaan aina Rooman ja Bysantin valtakuntien ajalta aina nykypäivän EU- ja globaalivaikutteiseen suomalaiseen yhteiskuntaan.

Justinos Filosofi, joka eli ensimmäisellä vuosisadalla, luonnehti kristittyjä kahden valtakunnan, taivaan ja maan, kansalaisiksi. Hänelle Vanhan testamentin kertomus valitusta kansasta Israelista tarkoittaa evankeliumeissa kaikkia Jeesus Nasaretilaista seuraavia. Justinos Filosofin opetuksen kautta vahvistui käsitys uudesta Israelista, jonka kotimaa on taivas. Kristittyinä olemme tämän ajan ihmisinä vain vierailijoita tai väliaikaisia asukkaita, joille tämä maailma on annettu hyödynnettäväksi, mutta ei hyväksikäytettäväksi väärällä itsekkyydellä.

Ensimmäisen vuosisadan kristityt elivät Rooman valtakunnassa, jonka kaikkia asukkaita yhdisti yksi keisari. Heidän suhteeseensa maalliseen valtaan vaikutti luonnollisesti myös Jeesuksen toiminta. Hänen opetuksessa taivaan valtakunnan kansalaisuus oli vahvasti läsnä ja Jumalan valtakunnan tulemista odotettiin saapuvaksi lähitulevaisuudessa.

Apostolien ajalla kristityt mielsivät Rooman valtakunnan aluksi kotimaakseen, mutta valtiovallan asenteen muuttuessa kielteisemmäksi ja vainoavaksi käsitys muukalaisuudesta maailmassa vahvistui. Kristityn elämä maailmassa koettiin muukalaisuudeksi, jossa kirkko oli taivaallisen Jumalan valtakunnan etsijöiden yhteisö.

Vaikka valtiovallan asenne kristinuskoon oli kielteinen ja jopa vihamielinen, kirkon opettajien kautta välittyy myötämielinen suhtautuminen maalliseen hallintoon. Apostoli Paavali esimerkiksi kirjoittaa, että jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen ja rukoiltava sen puolesta (Room. 13:1, 1.Tim. 2:1). Yhteiskunnan lakeja oli siis toteltava, elleivät ne estäneet evankeliumin mukaista elämää ja sen levittämistä.

Kristinuskon ja valtion suhteen ratkaiseva muutos syntyi Itä-Rooman eli Bysantin keisari Konstatinos Suuren myötä, sillä hän teki kristillisyydestä valtionuskonnon. Kirkon ja valtion suhdetta määritti käsitys harmoniasta, jossa maallinen ja hengellinen valta toimivat yhdessä. Harmonian perustana oli keisari Justinianoksen lakikokoelma Codex Justinianus, jonka mukaan vallan harmonia syntyy, kun keisari on valtakunnan ruumis ja patriarkka sielu.

Keisari oli Bysantissa paitsi valtakunnan päämies, myös ortodoksisen opin puhtauden ja oikean tulkinnan valvoja. Patriakka taas vastasi pyhien kirjoitusten ja kirkolliskokousten päätösten tulkinnasta.

Konstantinolaisen muutoksen myötä kirkon vaikutusvalta laajeni koko yhteiskuntaan. Kirkko vaurastui ja vainojen aikana salassa kokoontuneet seurakunnat saivat ulkoisen asemansa merkiksi mahtavia jumalanpalveluspaikkoja. Kristisuskosta tuli voimakas kulttuuritekijä, jonka nähtiin hyödyttävän myös valtiota.

Justinianoksen hallintotapa oli teokraattinen ja perustui keisarin absoluuttiseen valtaan. Kristillisyydellä oli vahva rooli ja voidaankin todeta, että harmonia toimi parhaiten silloin, kun kirkon piiristä nousi pyhiä ihmisiä muistuttamaan, että keisari tai valtio ei saa nousta Jumalan yläpuolelle. Näitä ovat esimerkiksi Konstantinopolin arkkipiispa Johannes Krysostomos, joka arvosteli hovin ylellistä elämää ja vaati oikeutta köyhille.

Bysantin hallintomalli levisi 1000-luvulla Balkanille: Serbiaan, Bulgariaan ja Romaniaan. Näissä maissa hallitsijan ja kirkon läheisyydestä muodostui valtakuntien yhtenäisyyden tae.

Bysantti ja Balkan joutuivat islaminuskoisen ottomaani-imperiumin alle 1400-luvulla ja kristillisen keisariuden perinne päättyi. Ottomaanit kehittivät bysanttilaista harmoniaperiaatetta siten, että ortodoksien, armenialaisten ja juutalaisten uskonnollisesta johtajasta tuli samalla yhteisöjensä edusmies islamilaisen hallitsijan edessä. Patriarkan rooli kasvoi pyhien kirjoitusten ja kirkolliskokousten päätösten tulkitsijasta myös ortodoksisen kulttuurin edusmieheksi. Näin poliittinen ja uskonnollinen valta vahvistui ja yhdistyi kirkon johtajan persoonassa.

Kirkko ja kansallisuusaate

Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevaan kirkon ja valtion suhteeseen vaikuttavat ortodoksisen kirkon näkökulmasta Bysantin ajan lisäksi elämä islamilaisen vallan alaisuudessa sekä siitä kasvanut kansallisaate.

Ortodoksiset kirkot välttyivät 1500-luvulla muuta Eurooppaa jakaneelta reformaatiolta ja katolisen kirkon vastareaktiolta siihen. Ottomaaniaikaa seuranneet islamilaiset osmani- ja turkkilaisvallan kaudet johtivat ortodoksisia kansoja haaveilemaa vapaudesta ja itsenäisyydestä, jossa yksi kansa ja kieli nivoutuvat yhteen ortodoksisen uskon kautta.

Läntisen Euroopan kansallisvaltiomalli vaikutti kirkon ja kansan rooleihin myös ortodoksisilla alueilla. Valtion ja kirkon harmoniaa ryhdyttiin perustelemaan Raamatusta nousevilla esikuvilla, johon sekoittui saksalaisen filosofi Georg Friedrich Hegelin ajatus valtiosta Jumalan maailmanhistoriallisen suunnitelman toteuttajana. Yhdenmukaisuuspolitiikan alle jäivät vähemmistöjen kielet ja kulttuurit esimerkiksi Ukrainassa, Makedoniassa ja myös Suomessa.

Ortodoksisten alueiden kirkon ja valtion suhteita leimasi 1800-luvulla poliittinen nationalismi, jossa kirkko pääasiassa tuki omien vaikutusmahdollisuuksiensa kautta valtiollisia etuja. Vaikka 1900-luvulle tultaessa kreikkalaisten, serbialaisten ja venäläisten ortodoksien taustat olivat erilaisia, heille yhteinen nimittäjä oli kansan ja uskonnon yhdistävä ortodoksisuus.

Suomalaisen ortodoksisuuden ja valtion suhde alkoi kehittyä kansallisen heräämisen yhteydessä 1800-luvulla. Suomalaiskansallisten juurien etsimiseen liittyi kieli- ja heimosukulaisuuden lisäksi kulttuuri ja uskonto, joiden kautta pyrittiin ottamaan etäisyyttä Venäläiseen imperiumiin. Tuon ajan näkemystä kielteisyydessään voidaan verrata reformaation ajan suhteeseen katoliseen kirkkoon. Suomalainen ortodoksisuus määriteltiin tuolloin joka suhteessa erilaiseksi kuin venäläinen.

Suomen sodan (1808-1809) jälkeen Suomi liitettiin osaksi Venäjää autonomisena Suomen suuriruhtinaskuntana. Ortodoksit olivat Suomen suuriruhtinaskunnan suurin uskonnollinen vähemmistö. Suurin osa ortodokseista oli Viipurin läänissä asuvaa karjalaista maaseutuväestöä, jonka äidinkieli oli suomi tai karjala. Venäläisiä työskenteli Suomen suuriruhtinaskunnan aikana hallinnossa, armeijassa tai kirkon palveluksessa.

Autonomisessa Suomessa luterilainen kirkko oli lain mukaan edelleenkin valtionkirkko. Ruotsin vallan ajalta periytyvät lait rajoittivat ortodoksien oikeuksia, mutta tilanne kohentui ajan myötä. Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 loivat suomalaiselle ortodoksisuudelle uuden tilanteen. Kirkko, jonka tukena oli ollut Venäjän valtionkirkon auktoriteetti, taloudellinen apu ja teologinen koulutus, oli yhtäkkiä pieni vähemmistökirkko nuoressa, kansallismielisessä maassa.

Ortodoksit itsenäisessä Suomessa

Ortodoksien asema itsenäistyneessä Suomessa tuli järjestää uudelleen. Kirkon ja valtion edustajien välisten neuvottelujen jälkeen Suomen senaatti antoi 26.11.1918 asetuksen ”Suomen kreikkalaiskatolisesta kirkkokunnasta”. Asetus nosti ortodoksisen kirkon luterilaisen kirkon rinnalle toiseksi kansalliseksi kirkoksi.

Suomen ortodoksinen kirkko sai asetuksen myötä oikeuden kerätä veroa. Kirkon ylin hallintovalta kuului valtiolle, joka nimitti piispat ja maksoi hiippakuntahallinnon, kirkollishallituksen ja teologisen koulutuksen ylläpidon. Annettua asetusta leimasi vahva pohjoismaisen demokratian ihanne, mikä ilmeni muun muassa maallikkojen vahvana osallistumisena päätöksentekoon.

Suomen itsenäistyminen vaikutti myös ortodoksisen kirkon kanoniseen asemaan. Kuuluminen valtiollisten muutosten keskellä taistelevaan Moskovan patriarkaattiin koettiin suomalaisuutta korostavassa uudessa valtiossa vaikeaksi. Vuonna 1919 pidetty Moskovan patriarkaatin kirkolliskokous katsoi, ettei kanoninen riippuvuus Venäjän kirkosta ollut enää mahdollista ja patriarkka Tiihon myönsi vuonna 1921 Suomen ortodoksiselle kirkolle autonomian.

Monista syistä johtunut valtiollisen ja poliittisen tilanteen sekavuus johti Suomen ortodoksisen kirkon etsimään kanonista suhdetta Konstantinopolin ekumeenisesta patriarkaatista. Kesällä 1923 Konstantinopoliin lähetetty delegaatio tapasi ekumeenisen patriarkan Meletios IV:n, joka myönsi sekä Suomen että Viron ortodoksisille kirkoille autonomisen aseman Konstantinopolin alaisuudessa.

Kanonisten suhteiden perustaksi laadittiin Tomos-asiakirja, jonka mukaan Suomen ortodoksinen kirkko on perustettu yhteisen katolisen ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten säädösten varaan ja on yhteydessä ekumeeniseen patriarkaattiin. Suomen ortodoksinen kirkko sai Tomoksen nojalla oikeuden itse järjestää sisäiset asiat Suomen lakien ja vaatimusten mukaan edellyttäen, että kanonisesta perinteestä ei poiketa. Tomoksen tuoma uusi järjestely antoi pienelle vähemmistökirkolle suojan ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa ja irrotti riippuvuudesta neuvosto-Venäjään.

Ortodoksinen kirkko ja nyky-yhteiskunta

Suomen ortodoksisen kirkon ja yhteiskunnan suhteeseen ovat vaikuttaneet ja edelleen vaikuttavat paitsi Suomen tasavallan aseman muutokset, myös yleinen yhteiskunnallisen hallinnon kehitys osana Eurooppaa. Toisen maailmansodan jälkeen sekä kirkon että valtion liikkumatila oli rajallinen, 1960-luvuilla alkoi itsenäisemmän politiikan aika ja 1990-luvulla ortodoksinen kirkko on ollut ulko- ja yhteiskunnallisissa suhteissaan täysin vapaa toimija.

Kuten aikaisemmin totesin, ortodoksinen kirkko Suomessa on autonominen Konstantinopolin Ekumeeniseen patriarkaattiin kuuluva paikalliskirkko. Olemme kanonisesti yhteydessä Konstantinopolin patriarkaattiin mutta samalla historiallisesti ja maantieteellisesti lähellä Moskovan patriarkaattia.

Henkinen sidos Ekumeeniseen patriarkaattiin merkitsee turvaa kuulua Länsi-Euroopassa ja Amerikoissa vaikuttavaan isoon toimijaan. Historiallinen ja maantieteellinen läheisyys Venäjän ortodoksiseen kirkkoon tekee Suomen ortodoksisesta kirkosta Moskovan patriarkaatin lähimmän läntisen sisarkirkon.

Suomen ortodoksisen kirkon asema oli sodan jälkeen erittäin vaikea. Kirkko menetti talvi- ja jatkosodissa 90 prosenttia kirkoistaan ja muusta omaisuudestaan. Kesäkuussa 1941 alkanut jatkosota käynnisti paluumuuton ja karjalaiset palasivat kunnostamaan sodan särkemiä kotejaan.

Sodan päätyttyä kesällä 1944 Karjala siirtyi jälleen Neuvostoliitolle. Suomi menetti myös Petsamon, jonka munkit muuttivat Laatokalla sijainneen Konevitsan luostarin veljien kanssa Keiteleelle ja myöhemmin Heinävedelle evakuoituneeseen Valamon luostariin.

Suomen valtio helpotti karjalaisten kärsimystä säätämällä jälleenrakennuslain, jonka nojalla Karjalaan jääneiden seurakuntien tilalle perustettiin uusia seurakuntia. Valtio rakennutti vuosien 1950–60 välisenä aikana uusille seurakunnille 58 uutta kirkkoa ja rukoushuonetta, 20 hautausmaata ja 19 pappilaa.

Toisen maailmansodan jälkeen uutta liikkumatilaa saanut Venäjän kirkko pyrki saamaan valtion tuella yhteyteensä vallankumouksen jälkeen irtaantuneet kirkot. Suomen ortodoksinen kirkko oli myös painostuksen alaisena ja niin kutsuttu Suomen ja Venäjän ortodoksien kanoninen kriisi jatkui vuoteen 1957, jolloin Venäjän kirkko ilmaisi halunsa normalisoida suhteensa.

Ortodoksinen kirkko oli 1960-luvulle tultaessa jo pääosin sopeutunut sodanjälkeiseen tilanteeseen. Kirkon aineellinen jälleenrakentaminen oli saatu valmiiksi ja toiminta uudessa tilanteessa oli vakiintunut. 1970-luvulla kirkon hallintoa laajennettiin ja perustettiin Oulun hiippakunta. Se loi mahdollisuudet myös entistä laajempaan itsenäisyyteen autokefalisena kirkkona, jota erityisesti arkkipiispa Paavali (k. 1988) ajoi. Ekumeeninen patriarkaatti ei kuitenkaan ollut valmis myöntämään autokefaliaa, vaan katsoi, että uusien kirkkojen itsenäistyminen kuuluisi valmisteilla olevan suuren synodin päätettäväksi.

Kansallisen ortodoksisuuden hiipuminen

Suomalaisen ortodoksisuuden elämää leimaa 1960-luvulta lähtien kansainvälistyminen ja avoimuus kanssakäymiselle niin muiden ortodoksien kuin toisten kristittyjenkin kanssa. Saavutettu vakaus ja itsenäisyys loivat puitteet avoimelle kanssakäymiselle niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Kasvava maahanmuuttajien joukko on johtanut kirkon entistä monikulttuurisempaan tilanteeseen, jossa on pyrittävä vastaamaan eri taustoista tulevien ihmisten hengelliseen tarpeeseen.

Viime vuosikymmenten Suomen ortodoksisen kirkon ja yhteiskunnan suhteeseen on vaikuttanut myös kirkon ja valtion tehtävien täsmentäminen eri osa-alueilla. Pohjoismaissa kansankirkkojen palveluja on käytetty ahkerasti ja toimintakulttuurin tunnuspiirteinä ovat olleet pysyvyys ja luotettavuus. Nopean teknisen kehityksen, markkinoiden vapautumisen ja moniarvoisuuden lisääntyessä kirkkojen toimintatapoja on alettu kritisoida jähmeiksi ja yksilön vapautta rajoittaviksi.

On luonnollista, että valtio- tai kansankirkot haluavat pitää kiinni perinteistään ja yhteiskunnallisesta vaikutusvallastaan. Kasvava kritiikki uskonnollisia instituutioita kohtaan on kuitenkin otettava vakavasti. Sen keskeinen viesti kirkoille näyttäisi olevan toive vuorovaikutteisesta ja muuntautumiskykyisestä toimintakulttuurista kirkoissa.

Kirkkomme on samalla kansallinen vähemmistökirkko. Henkisesti se on löytänyt oman tapansa elää länsimaisessa yhteiskunnassa. Suomalaisen elämänmuodon kypsyydestä kertoo se, että kirkollamme on eduskunnan vuonna 2006 hyväksymä uusi kirkkolaki ja kirkon oma kirkkojärjestys, jotka toimivat mielekkäästi. Saamme myös monella tavoin valtiovallan tukea, joka velvoittaa toimimaan aktiivisesti Suomen parhaaksi.

Ortodoksisen kirkon kasvatustyön perustaksi on vakiintunut koulujen uskonnonopetus. Nykyisin lähes kaikki ortodoksiset lapset ja nuoret osallistuvat ortodoksisen uskonnonopetukseen peruskoulussa ja lukiossa. Opetuksen järjestämisestä vastaavat pääasiassa kunnat ja ortodoksinen uskonnonopetus on osa tasokasta suomalaista peruskoulutusjärjestelmää. Vaikka opetuksen järjestämisessä kohdataan ajoittain haasteita, on edelleen hyvin perusteltua sekä kirkon että yhteiskunnan kannalta, että ortodoksiset lapset ja nuoret saavat opetussuunnitelman mukaista opetusta paitsi omasta uskostaan, kirkostaan ja sen kulttuuripiiristä. On myös hyvä muistaa, että ortodoksinen uskonnonopetus osana koulujen uskonnonopetusta antaa valmiudet muiden uskontojen sekä monikulttuurisuuden ja -arvoisuuden kanssa kanssakäymiseen nykymaailmassa.

Ortodoksisen kirkon työntekijöiden koulutus siirrettiin vuonna 1988 osaksi suomalaista yliopistokoulutusta Joensuun eli nykyiseen Itä-Suomen yliopistoon. Teologista koulutusta on pyritty kehittämään vastaamaan sekä kirkon että yhteiskunnan vaatimuksiin nykypäivän yhteiskunnassa. Seurakuntien ja hiippakuntien työntekijät ovat osaavia uskonnollisuuden ja hengellisyyden ammattilaisia, joiden ammattitaito palvelee sekä kirkkoa että suomalaista yhteiskuntaa.

Suomen ortodoksinen kirkko on ja haluaa olla aktiivinen yhteiskunnalliseen vuoropuheluun osallistuja. Erityisesti eettisissä ja arvomaailmaa koskevissa keskusteluissa kirkkoa ei pitäisi nähdä konservatiivisuutta ja vanhoillisuutta edustavana, vaan pikemminkin kokemusta ja dialogia käyvänä osallistujana.

Lopuksi haluan muistuttaa, että oikeus uskonnollisuuteen ja oman uskonnon harjoittamiseen on ihmisoikeus, joka on paitsi suomalaisen myös eurooppalaisen elämän perusasia. Suomen ortodoksisena kirkkona haluamme pitää kiinni ja edistää ihmisen uskonnollisuuden ja hengellisyyden mahdollisuuksia osana nykypäivän yhteiskuntaa.