Pelastakaa lapset

Vuonna 1918 kirjoitettu novelli Mielipuolen päiväkirja oli Lu Xunin, Kiinan yhden merkittävimmän 1900-luvun kirjailijan, maan modernin kirjallisuuden perustajana pidetyn hämmästyttävä teos. Lu oli aikansa radikaali viime vuosisadan varhaisvuosikymmeninä, jolloin kulttuurinen ja yhteiskunnallinen kuohunta repi Kiinan kappaleiksi.

Novellin kirjoitelma on mitä epäjohdonmukaisinta, sekavaa ja järjetöntä. Kertojan valtaa syödyksi tulemisen pelko. Hän on hulluuteen ajautuva ihminen, jolla on vainoharhainen näkemys häntä ympäröivistä ihmisistä. ”Minulla on takanani neljä tuhatta vuotta ihmissyöjän historiaa – vaikken alun perin tiennytkään sitä ja tajuan sen vasta nyt” hän toteaa jatkaen samalla ”kuinka saatan katsoa oikeita ihmisiä silmiin?” Päiväkirja päättyy epätoivoiseen toteamukseen ”Ehkä on vielä lapsia, jotka eivät ole syöneet ihmisiä? Pelastakaa lapset…”.

Mainittu novelli edustaa fiktiivistä kirjallisuutta murrosaikana, jolloin Qing-dynastiassa oli vielä vallalla periaate, jonka mukaan kirjallisuuden ei tullut pyrkiä poliittiseen vaikuttamiseen. Siitä huolimatta novellin ”pelastakaa lapset” -toteamuksesta on hyvä keriä auki kuvaa, millaisessa todellisuudessa nyky-yhteiskunnassamme eletään.

Tämän vuoden lapsiasiavaltuutetun vuosikirja antaa kuvan maamme eristyneistä todellisuuksista. ”Yhteisen taju on tiukassa”, toteaa lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila. Vuosikirjan teemana on köyhyys. Köyhyyden nostaminen esiin maamme lasten tilaa arvioivassa työssä koettiin ajankohtaiseksi kansalaisilta saatujen viestien perusteella: vanhemmat huolestuvat, kun lapsille ei saa koulukirjoja; huoli painaa opettajia, joiden täytyy valita matematiikan kirjan ja aapisen välillä, ja lopulta myös lapset kokevat surua, kun rakas harrastus päättyy perheen taloustilanteen takia. Tämä on vakavaa puhetta, joka voisi musertaa ihmisen. Jokaisen meistä.

Lapsiasiavaltuutetun vuosikirjan tekstissä näkyvät aikamme todelliset kasvot. Pelottavinta on tiedostaa, että jokin suodatinmekanismi tuntuu estäneen arviointityössä esiin nostettujen faktojen täyden shokkivaikutuksen. Olemme toki tottuneet kuulemaan

puhetta tulo- ja varallisuuseroista, mutta kuinka usein kuulemme puhuttavan muunlaisesta sosiaalisesta, kuten terveyteen, elinikään ja kuolemaan liittyvästä eriarvoisuudesta? Siitä, miten vanhempien erilaiset elämäntilanteet vaikuttavat lasten fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin?

Vuonna 2013 Iso-Britannian pitkäaikaisen pääministerin Margaret Thatcherin muistokirjoituksissa sivuutettiin eräs hänen merkittävistä saavutuksistaan: brittiläisten lasten köyhyyden kolminkertaistuminen seitsemästä prosentista 24:ään vuosien 1979–92 välillä. Tämä kyseenalainen ”saavutus” oli kestävä. Vaikka lasten köyhyys onkin nyttemmin vähentynyt Britanniassa, se ei ole enää käynyt lähelläkään tasoa, jolla se oli ennen. Eräät tutkimukset ennustavat lapsiköyhyyden vaatimattoman laskun kääntyvän jälleen nousuun vuoteen 2020 mennessä.

Köyhyys on loukku, josta on vaikea päästä pois, kun siihen kerran joutuu. Sillä on myös tuhoisat vaikutukset pitkälle tulevaisuuteen. Sen ehkäiseminen on meidän kaikkien vastuullamme. Meidän on otettava sydämellemme maassamme oleva köyhyys erityisesti lasten oikeuksien ja hyvinvoinnin kannalta. Lapsille köyhyys ei näyttäydy vain taloudellisena seikkana, vaan heidät poissulkevana sosiaalisena ilmiönä: pääsenkö mukaan luokkaretkelle, pystynkö harrastamaan, kiusataanko minua köyhyyden takia? Nämä ovat todellisia kysymyksiä Suomen lasten elämässä vuonna 2018.

Arkkipiispa Leon kolumni: Ortodoksiviesti 6/18