Tilastot puhuvat omaa kieltään
”Kun pystyt mittaamaan sen mistä olet puhumassa ja ilmaisemaan sen luvuin, silloin tiedät jotain kohteestasi. Mutta jos et voi mitata sitä etkä ilmaista sitä luvuin, tietosi on vähäistä ja epätyydyttävää,” totesi muuan Largsin ensimmäinen paroni, lordi Kelvininä paremmin tunnettu brittiläinen matemaatikko. Toteamus on 1800-luvulta, joka puolestaan kuvastaa aikaa, jota luonnehtivat järjestelmien, tilastojen ja kaikenlaisten numeeristen arvojen tavoittelu. Numeerisessa ajattelutavassa yksittäiset luvuin ilmaistavat tiedot kytkeytyivät osaksi suurempaa kokonaisuutta.
Elämämme olisi nykyään hyvinkin erilaista ilman tarkkoja ja täsmällisiä mittasuhteita. Fyysisen vamman tai sairauden kohdatessa kiirehdimme lääkäriin, jossa juuri erilaiset mitattavat raja-arvot ovat ratkaisevassa roolissa diagnostiikassa ja hoidoista päätettäessä.
Terveys- tai sairaustilastot puolestaan ovat ratkaisevassa roolissa poliittisessa päätöksenteossa.
Meille on luontevaa ajatella, että asioiden mittasuhteita voidaan vertailla keskenään. Usein myös oletamme, että vertailujen taustalla vallitsee jonkinlainen ylätason todellisuusjärjestys taikka normi. Toisaalta myös tiedostamme, ettei kaikkea voi mitata. Jotkut asiat eivät asetu mitattaviksi. Ne ovat laadullisia tekijöitä, jotka eivät taivu mitattavaksi tai jos ne pakotetaan mitattavaan muotoon, menettävät ne silloin yhteytensä alkuperäänsä. Mihin siis asetamme mittanormaalin? Tai jos edellinen puuttuu, mikä toimii mittapuunamme, johon verraten tilannetta arvioidaan?
Kirkkomme elämän kontekstissa olemme viime vuodet odottaneet vuotuista jäsentilastoa ehkä samoissa tunnelmissa kuin lapsi odottaa päivittäistä iltasatuaan. Sadut saattavat aluksi jännittää lasta, sillä perinteisesti satu lähtee usein liikkeelle ahdingosta. ”Olipa vaaran paikka!” taikka ”vaikea tilanne!” saattaa lapsi ajatella. Useimmat kirjailijat päästävät ahdingon aiheuttajat helpommalla kuin mitä tapahtuu iäkkäämmälle sukupolvelle tutuissa Grimmin saduissa, joissa esimerkiksi ”uusperheiden” ahdingot on kuvattu nykymittapuun mukaan hyvin rankasti. Nykysaduissa ahdingosta usein selviydytäänkin poistumalla tilanteesta: vahvistutaan vastustamaan, pelastutaan taikka kuollaan. Mutta siihen asti voi olla kamalaa.
Erityisesti viimevuotiset jäsentilastot ovat kertoneet meille tarinaa apeasta trendistä, jossa kirkkomme jäsenmäärä jatkaa laskuaan. Tämä johtuu syistä, joita emme aina pysty selvittämään mittaamalla. Ainakaan toistaiseksi. Tiedämme esimerkiksi, että tilastoissa kirkkoon liittyneiden joukossa oli myös huomattava määrä kasteita. Tästäkään emme voi täsmälukuja antaa, mutta kun otamme alle yksivuotiaana kirkkoon liittyneet, luku on 150. Tässä on tosin mukana jo muualla kastettuja lapsia, mutta rohkenen siitäkin huolimatta arvioida, että kastettujen todellinen määrä viime vuonna lähentelee neljääsataa.
Tiettyjä ongelmakohtia tilastot kuitenkin valottavat. Seurakunnilla puolestaan on velvoittava haaste löytää niihin ratkaisut. Yhteisöllisyyden vahvistaminen – erityisesti kirkon mukanaolo perheiden arjessa – tulee varmasti olemaan yksi kirkon seuraavan tavoite- ja toimintasuunnitelman kärjistä. Miten kirkkomme voisi auttaa hyvän elämän löytymistä perhesuhteissa? Miten kirkkomme puolustaa perheitä ja lapsia nyky-yhteiskunnassa, joka on vahvasti menestys, suoritus- ja yksilökeskeinen? Miten nautintohakuisessa kulttuurissa jaksetaan kantaa vastuuta ja huolta lapsista, ovat tämän ajan polttavimpia kysymyksiä.
Tilastoihin on turha katsoa, ellemme niistä puhuttaessa tiedosta aidosti niitä sisäisiä ja ulkoisia paineita, joiden keskellä erilaiset perheet nyky-yhteiskunnassamme elävät. Ne pakottavat arvioimaan kriittisesti ja rehellisesti kaikkea, mitä tähän asti on pidetty selvänä, mukaan lukien kirkkoon kuuluminen. Kirkosta eroamisten aika haastaa pohtimaan, millaisten arvojen ja mallien varaan elämä Suomessa kannattaa ylipäätään rakentaa. Tämä pohdinta puolestaan edellyttää ihmisten tarinoiden ja kokemusten kuuntelemista herkällä korvalla ja valmiutta kriittisesti arvioida ajallemme ominaisia arvoja ja asenteita. Ortodoksisuuden etuna on, että arvomme ja vuosituhantinen traditiomme ovat tässä arvioinnissa mittaamattomaksi avuksi.
Ortodoksiviesti 1/20
