Unohdettu katumus?

Kirkossamme käytäntönä 1960-luvulle saakka oli osallistua katumuksen mysteerioon ennen ehtoolliselle osallistumista. Tämä käytäntö on valitettavan yleinen vielä nykyäänkin monissa ortodoksisissa maissa, kuten esimerkiksi Venäjällä ja Romaniassa.

Edellytys katumuksen mysteerioon osallistumiseen ennen ehtoollista johti Suomessa ja muualla maailmassa siihen, että eukaristian merkitys kirkon uskon ja elämän ytimenä unohtui. Valmistautuminen ehtoolliselle muodostui täydellisyyden tavoitteluksi ja siten liian suureksi ponnistukseksi.

Ehtoollisen mysteerio on sekä oman että seurakuntayhteisön elämän ydin. Osallistuessamme liturgiassa Kristuksen ruumiista ja verestä koemme esimakua pelastuksesta, yhteydestä Jumalan ja lähimmäistemme kanssa sekä saamme vahvistusta taisteluumme ikuisen elämän puolesta.

Meidän elämämme tulisi kulkea katumuksen kautta ehtoolliseen ja siinä saamamme vahvistuksen voimistamana yhdistää meitä Jumalan ja muiden ihmisten kanssa. Ehtoollisesta ehtoolliseen muodostuvan ketjun kautta kasvamme tietoisuudessa omasta vajavaisuudestamme ja katumuksen tarpeellisuudesta ihmisyytemme eheyttäjänä.

Suomessa siirryimme arkkipiispa Paavalin johdolla 1970-luvulla käytäntöön, jossa katumuksen mysteerioon osallistuminen ei ole edellytys ehtoolliselle osallistumiseen. Tavoitteena oli seurakuntalaisen ja papin välille kasvava rippi-lapsen ja rippi-isän välinen suhde, jonka kautta elämää tarkastellaan hengellisenä kokonaisuutena. Tällöin katumuksen mysteerioon osallistuminen ei voi olla vain rituaalinen toimenpide, vaan osa hengellistä kasvua.

Haluan muistuttaa siitä, että ehtoolliselle osallistuminen edellyttää valmistautumista, mutta yhtä aikaa sen ymmärtämistä, että Kristuksen ruumiista ja verestä osallistuminen on meille parannuksen ja pelastuksen lähde.

Emme saa myöskään unohtaa katumuksen mysteeriota, vaan meidän on tehtävä siihen osallistumisesta osa hengellisen kasvun tietä.