Uskonto, hyvinvointi ja yhdessä tekeminen

Tarkasteltaessa hyvinvointia ortodoksisen kristillisyyden näkökulmasta taustalla vaikuttavat käsitykset ihmisestä, ihmisen ja Jumalan sekä ihmisen ja koko luomakunnan suhteesta. Luonnollisesti myös ihmisen eettisestä harkinnasta nousevat ratkaisut ja toimet vaikuttavat paitsi hänen myös koko ihmisyhteisön ja maailman hyvinvointiin.

Ihminen on Jumalan rakkauden luomus

Ortodoksinen ihmiskäsitys pohjautuu Raamattuun. Ihminen on Jumalan luoma, joka on luotu Jumalan yhteyteen. Ihmisen luonnollisen hyvinvoinnin voidaan siis nähdä toteutuvan Jumalan läheisyydessä yhdessä muun ihmiskunnan ja koko luomakunnan kanssa. Yhteys Jumalaan tekee ihmisen täydelliseksi ja eheäksi.

Jumala on ilmoittanut itsensä Pyhän Kolminaisuutena, Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Jumala on kolmipersoonainen ykseys, jonka olemus säilyy ihmiselle tuntemattomana salaisuutena.

Ainoa Raamatun kuvaama Jumalan olemukseen liittyvä ominaisuus on rakkaus. Pyhän Johannes teologin kirjeestä voimme lukea: ”Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1.Joh. 4:7-8)

Rakastava Jumala on siis kolmen persoonan yhteisö. Sen keskinäinen rakkaus ei ole vain sisäistä ja heidän keskinäistä hyvinvointia vahvistavaa, vaan aktiivista ja Jumalasta ulospäin suuntautuvaa.
Ihminen ja maailma ovat Jumalan rakkaudesta syntyneen luomistyön tulosta. Jumala loi tyhjästä tuoden ihmisen ja maailman olemattomuudesta olemiseen (Room. 4:17; Heb. 11:3).

Jumala loi kaiken hyväksi

Raamatun alusta löydämme juutalaisille ja kristityille yhteisen luomiskertomuksen. Se kertoo, että luomistyön jälkeen ”Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä ja kaikki oli hyvää” (1Moos. 1:31).

Jumalan rakkaudesta syntynyt ihminen ja maailman ovat siis sisimmältä olemukseltaan hyvää ja pyhää. Pahaa ei ole olemassa luotuna, vaan se merkitsee hyvän poissaoloa tai turmeltuneisuutta siinä, jonka Jumala on alun perin luonut hyväksi.

Luomiskertomus kertoo ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi (1.Moos. 1:26). Jumalan kuva ymmärretään ihmiselle annettuna lahjana ja tarkoituksena. Sitä voidaan kuvata sukulaisuussuhteeksi ihmisen ja Jumalan välillä, joka toteutuu esimerkiksi luovuuden kautta, mutta kuitenkin inhimillisyyden luomissa rajoissa.

Jumalan kaltaisuus taas ymmärretään ihmiselle annettuna tehtävänä ja mahdollisuutena, kutsumuksena täydellisyyteen. Kaltaisuus on matkaa kohti Jumalaa, jonka alkupisteenä on Jumalan kuva ihmisessä.

Ortodoksinen ihmiskuva korostaa ihmispersoonan kokonaisuutta, josta voidaan erottaa kolme elementtiä: ihminen on ruumis, sielu ja henki. Fyysinen puoli, ruumis, on luotu maan tomusta. Sielu on ruumiin ”elinvoima”, järjellinen tietoisuus, kaiken aineettoman luomakunnan ominaisuus. Ihmisessä on myös henki, Jumalan ihmiseen puhaltama elämän henkäys. Juuri henki tekee ihmisestä Jumalan kuvan ja sen kautta ihminen voi lähestyä Jumalaa ja astua yhteyteen hänen kanssaan.

Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan on täydellistä. Siksi Jumalan muovaama ihminen luotiin vapaaksi. Ihmisellä on mahdollisuus tehdä valintoja ja toteuttaa itseään oman tahtonsa mukaisesti.

Raamatun alkulehdiltä löydämme myös kertomuksen syntiinlankeemuksesta (1.Moos. 3). Se on kertomus siitä, kuinka ihminen omaan ylpeyteensä ja kaikkivoipaisuuteensa nojautuen vapaasta tahdostaan erottaa itsensä Jumalan yhteydestä.

Syntiinlankeemuksen vaikutukset näkyvät ihmisessä Jumalan kuvan sumentumisena ja tuhraantumisena sekä luonnollisen Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden katkeamisena. Syntiinlankeemuksen seurauksena ihmisestä tuli sairauksien, kärsimyksen ja kuoleman alainen. Kuolema merkitsi lopullisuutta, elämän todellista katoamista kuoleman hetkellä.

Rakkaus voittaa kuoleman

Jumala ei hylännyt ihmistä syntiinlankeemuksen jälkeen, vaan kunnioitti ihmiseen vapaan tahdolta pohjalta tehtyä valintaa. Jumalan rakkaus langennuttakin ihmistä kohtaan on jatkuvaa ja iankaikkista.

Johanneksen evankeliumi kertoo Jumalan rakkauden käsittämättömyydestä: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:17)

Ortodoksinen usko perustuu siihen, että Jumala syntyi ihmiseksi. Ihmiseksi tullut Jumala, Kristus, on itse elämä. Jumala voitti kuoleman nöyrtymisen, ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Näin palautui alkuperäinen yhteys Luojan ja luomakunnan välille sekä mahdollistui ikuinen elämä Jumalan yhteydessä.

Ihminen ja maailma

Jeesuksen opetus tiivistyy hänen sanoihinsa: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.” (Joh. 13:34) Ihminen on kutsuttu paitsi kasvamaan kohti Jumalaa, myös heijastamaan Jumalan rakkautta koko maailmassa.

Suhteessa muuhun maailmaan ihmisellä on Jumalan luomana erityinen tehtävä. Jumala antoi ihmisen valtaan koko muun luomakunnan (1Moos. 1:28) ja siitä sen hyvinvoinnista huolehtimisen. (1Moos. 2:15). Luomakunta on ihmiselle ennen kaikkea Jumalan antama lahja. Ihminen on kutsuttu elämään sopusoinnussa toisten siinä elävien, ihmisten, eläinten ja muiden luotujen, kanssa. Vastuunsa kautta ihminen kantaa käsissään koko maailman kohtaloa.

Hyvinvointi syntyy yhteydestä Jumalaan

Ortodoksisen näkemyksen mukaan hyvinvoinnin voitaisiin siis tiivistää merkitsevän sopusointuisaa yhteyttä Jumalan ja koko luomakunnan välillä. Se on elämää osana rakkauden yhteisöä, jossa keskiössä ei ole oma hyvinvointi, vaan koko maailman elinvoimaisuus ja eheys.

Ortodoksisesta näkökulmasta elämän tavoitteena ei ole vain hyvinvointi tässä ajassa. Elämämme on valmistautumista tulevaan ikuiseen elämään Jumalan valtakunnassa. Yhteys, jota tavoittelemme tässä ajassa Jumalan kanssa, jatkuu katkeamattomana tulevassa.

Yhteys Jumalan kanssa toteutuu rukouksessa, jota voidaan kuvata vuoropuheluksi Hänen kanssaan. Yksinkertainen elämä, kilvoitus, rukous ja paasto ovat ortodoksisen elämän elementtejä, jotka toimivat jumalasuhteen rakennusaineina.

Miten uskonnot voivat edistää hyvinvointia?

Ortodoksisuuden motiivi uskontojen väliseen vuoropuheluun ja koko maailman hyvinvoinnin edistämiseen nousee käsityksestä, että koko maailma on Jumalan luoma ja yksi yhteisö, josta kannamme vastuuta. Jokainen ihminen on Jumalan luoma ja rakkautemme kohde riippumatta hänen uskonnollisesta, kulttuurisesta tai muusta taustasta.

Globalisaatio on tehnyt maailmasta aiempaa pienemmän. Kehittyneiden tietoliikenneyhteyksien ja ihmisten lisääntyneen maantieteellisen liikkuvuuden seurauksena eri kulttuurit ja uskonnot ovat aiempaa tiiviimmässä ja laaja-alaisemmassa kosketuksessa keskenään. Lisääntynyt vuorovaikutus luo sekä haasteita että mahdollisuuksia. Pahimmissa uhkakuvissa väijyy pelko väistämättömästä sivilisaatioiden välisestä yhteentörmäyksestä, mutta parhaimmillaan kulttuurien välinen kanssakäyminen voi rikastuttaa kaikkien elämää ja edistää sovittelun henkeä ja yhtenäisyyttä maailmassa.

Kohdatessamme muita ihmisiä kohtaamme erilaisuutta. Ortodoksisesta näkökulmasta katsottaessa meidän on muistettava, että kaiken Luojana mikään kulttuuri ei ole Jumalalle vieras. Ihmisinä meidän on pyrittävä uskaltautumaan erilaisuuden yli kohdataksemme Jumalan toisessa, meille vieraassa kulttuurissa. Tavoitteenamme ei siis voi olla kaikin voimin yhtenäiskulttuurin edistäminen, vaan sellaisen elinympäristön luominen, joka on kestävä erilaisuudelle ja kaikkien hyvinvointia edistävä.

Nykymaailmassa kohtaamme joskus tilanteita, joissa uskontoa tai uskontoja pidetään syynä ongelmiin. Usein kyseessä on kuitenkin monisyisempi tilanne, jossa uskonnollisuutta käytetään ääriasenteiden korostamisen välineenä. Kaikki kulttuurit ja uskonnot ovat yhtä arvokkaita ja voivat osaltaan edistää rauhan kulttuuria maailmassa. Kaikista uskontokunnista löytyy esimerkkejä uskonnon hyväksikäytöstä itsekkäisiin tarkoitusperiin, mutta väärinkäytösten perusteella ei tule leimata mitään tiettyä uskontoa väkivaltaiseksi tai vihamieliseksi.

Uskontoja yhdistää hengellisyyden ja uskonnollisuuden ymmärtäminen syvänä osana ihmisen elämää. Aikaamme ei useinkaan liity riittävää herkkyyttä sen ymmärtämiseen, että uskonnollisuus ihmisen elämässä on syväluotaava ja perustaa luova ulottuvuus. Uskonnollisella alueella olemme äärimmäisen haavoittuvaisia ja siksi hyväksikäytölle alttiita.

Uskontojen anti nykypäivän yhteiskunnalle liittyykin paitsi ihmisyyden syvemmän ymmärtämisen vahvistamiseen, myös vuoropuheluun arvoista. Uskonnollisuudesta neutraali koulutus ja kasvatus eivät ole ratkaisuja nykymaailman erilaisuuden kohtaamisesta ja eriarvoisuudesta johtuviin ongelmiin. Uskonnollisuus ei voi olla koulutukseen ja kasvatukseen liittyvä eksoottinen lisämauste, vaan se on ymmärrettävä ihmisyyden syvänä ulottuvuutena, jonka tarkastelu vaatii herkkyyttä ja rauhallisuutta. Oman uskonnon tunteminen luo pohjan muiden uskontojen ja kulttuurien avoimeen ja arvostavaan kohtaamiseen.

Alustus Itä-Suomen yliopiston, CIMO:n ja Savonia AMK:n kevätpäivillä Kuopiossa
11. toukokuuta 2011