Ylisukupolvinen tulevaisuushorisontti
Suomessa on kauhisteltu ja kohistu vanhustenhoidon ongelmista jo jonkin aikaa. Huoli on erinomainen markkinoinnin väline, sillä kukapa ei olisi huolissaan läheistensä hyvinvoinnista. Ikävistäkin asioista voimme löytää myönteisiä näkökohtia. Valviran ylijohtaja totesi kohun olevan erinomainen asia, joka parantaa asiakasturvallisuuden asenteita. Tähän toiveeseen on helppo yhtyä.
Joukko eri tieteenalojen tutkijoita käsitteli muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassa vanhushoivan ongelmia: miten hoivaan liittyvää keskustelua käydään, miten päätöksiä perustellaan politiikan ja markkinoiden kentällä. Tutkijoiden viesti valkeni sivu sivulta: vanhuus tarkoittaa hoivaa ja vaivaisuutta, jota ei saa sijoittaa yhteiskunnallisen päätöksenteon marginaaliin. Vanhuksia on hoivapolitiikassa kohdeltava ihmisarvoisesti. Vanhuuteen kuuluvista vaivoista vaikeneminen saattaa tutkijakollektiivin mukaan kieliä kehoon liittyvän todellisuuden peittelemisestä ja verhoamisesta hienoihin ilmaisuihin. Hoivaa on vaikea sanoittaa, etenkin nykypäivän eliitin etuihin sopivalla tavalla.
Kuka määrittelee, miten vanhuudesta, vaivaisuudesta ja tarvitsevuudesta tulisi puhua? Kielellinen valta näyttää olevan edelleen poliittisen eliitin ja lainsäätäjien pääomaa: vanhuspalvelulaissa sanaa ”hoiva” ei mainita lainkaan, sillä harva meistä haluaa todeta taikka kutsua itseään vaivaiseksi. Vallitsevassa hoivapolitiikassa puhutaan palvelutuotteista, mutta kuinka hyvin ”tuotteistaminen” ja ”markkinat” sopivat vanhuushoidon sanastoon?
Mielikuvissa heikkous ja riippuvaisuus yhdistyvät helposti vanhuuteen ja vammoihin. Ne saattavat näyttäytyä poikkeuksina normaalista elämästä. Olennainen osa hoivatyötä (olen itsekin tämän nähnyt) on kehon eritteiden kanssa työskentely. Jonkun ”vaivasta” tulee toisen likapyykki, joka voi puolestaan vaikuttaa tapaamme puhua siitä etäännyttävin sanakääntein.
Jos markkinalogiikan oletetaan solahtavan sujuvasti hoivan käytäntöihin, vanhuus ei saatakaan näyttäytyä ongelmakeskeisenä, sillä läheisten merkitys hoidon tarjoajana ei ole hävinnyt. Päinvastoin: ihmiset saavat edelleen huomattavan osan tarvitsemastaan avusta perheenjäseniltään. Tällä hoitomuodolla on vahva normatiivinen pohja sen inhimillisen välttämättömyyden ja siihen liittyvien tunteiden vuoksi.
Jokaisella elämänvaiheella on omat kehityshaasteensa ja tehtävänsä, niin vanhuudellakin. Vanhukset pyrkivät punomaan elämästään ehyen tarinan. Tämä on ikiaikainen, muuttumaton psykologinen tehtävä. Tarinoimalla vanhukset siirtävät nuoremmille sukupolville hiljaista tietoaan, jota ei kirjoista löydy. Isovanhempina heillä on korvaamattoman tärkeä rooli. Eliniän pidentymisen vuoksi isovanhemmuus kestää nykyisin useita vuosikymmeniä. Tämä on pitkä aika luoda lastenlapsille yhteys suvun historiaan ja menneisyyteen.
Joka hetkellä on oma merkityksensä. Raamatun Simeon ja Hanna saivat viettää elämänsä suurimman hetken vanhuuden huipulla. He saivat kohdata Vapahtajan, jota olivat profeettojen ennustuksiin luottaen odottaneet. Jos tällaisia innostavia esimerkkejä vanhuuden päivistä tunnettaisiin yleisesti enemmän, voisi vanhuuden pelkoa ja aliarviointia esiintyä vähemmän.
Kun monen tänä päivänä vanhainkodissa tai kotona hoivan tarpeessa olevan vanhuksen elämän taakka on ylittänyt oman kestokyvyn, he ovat usein kääntyneet luottavaisesti Simeonin ja Hannan tavoin Herran puoleen. He kokevat, että Jumala on ollut heitä kohtaan hyvä. Kuinka kaunis onkaan tuollainen vanhus. Heitä on vielä seurakunnissamme ja kodeissamme. Me emme saa unohtaa heitä vanhainkoteihin, sillä me tarvitsemme heidän siunauksen toivotuksiaan ja esirukouksiaan – aivan kuten Joosef, Maria ja Jeesus-lapsi tarvitsivat Simeonia ja Hannaa.
Jeesus ei koskaan tullut vanhaksi. Hänen oli uhrattava elämänsä, jotta meillä olisi valoisaa kehdosta hautaan. Muistuttakoon meitä tästä kohta koittava suuri juhla, jonka ilosta eräs Solovetskin luostarisaarella ollut vanki 1920-luvulla todisti: ”Kristus nousi kuolleista! Voittoveisua lauloivat ne, jotka joka päivä ja hetki olivat kuoleman piirittämiä. Kaikki osallistuivat lauluun. ’Haudoissa oleville’ kaikui kuorona, joka julisti ylösnousemusta, voittoa pahasta. Veristen kätten pystyttämät vankilan muurit romahtivat.”
Ortodoksiviesti 2/2019
