Opetuspuhe Ortodoksisuuden sunnuntaina pyhän Nikolaoksen kirkossa Tampereella
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Suuren paaston ensimmäistä sunnuntaita kutsutaan kirkossamme Ortodoksisuuden sunnuntaiksi. Kyseinen nimitys juontaa juurensa vuoteen 843, jolloin pyhät ikonit palautettiin virallisesti kirkkoihin ja Hagia Sofian katedraaliin Konstantinopoliin. Ennen tätä oli kuitenkin noin vuosisadan ajanjakso, joka on tyypillinen esimerkki Bysantin poliittisen ideologian historiassa. Sotilaalliset tappiot, rutto, erilaiset sairaudet, epidemiat ja maanjäristykset nähtiin Jumalan suojeluksen kaikkoamisena keisaria kohtaan. Bysantin keisarit näkivät ikonit syntipukkeina menetyksiin ja alkoivat tukeutua Vanhan testamentin kuvakieltoon. Ikoneja ryhdyttiin hävittämään ja niiden kannattajia vainoamaan, erityisesti keisari Konstantinos V toimesta 700-luvulla. Uusimpien tutkimusten valossa kyseessä ei näytä olleen lopulta kovin laajamittainen vaino. Pyhien kuvien riisto keskittyi enimmäkseen Konstantinopolin alueelle, sielläkin vaihtelevin menestyksin. Kirkkomme historiassa olennaisen tärkeää on kuitenkin se, että oppi pyhistä kuvista ja niiden asemasta lopulta hyväksyttiin seitsemännessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Nikeassa vuonna 787.
Dionysios Areopagitan mukaan ikoni ilmaisee salattua, sillä kuva on heijastus näkymättömästä, ja katselemalla näkyväistä voimme kohota jumalalliseen näkemiseen. Kyse on itse asiassa aineellisen luomakunnan ja aineen arvosta. Kyse on myös opillinen: kuinka ymmärrämme Jumalan Pojan lihaksitulemisen? Kristinusko katsoo, että Jeesus Kristus syntyi Isästä ennen aikojen alkua sekä syntyi Neitseestä Mariasta todelliseksi ihmiseksi meidän keskuuteemme. Uskon ydin, kuten 1800-luvun venäläinen suuri kirjailija Dostojevskikin sanoi, kun häneltä kysyttiin, mikä erottaa kristinuskon kaikista muista filosofioista ja uskonnoista maan päällä, on pääsiäispäivänä luettava Johanneksen evankeliumin prologi: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14) Kristuksessa näkymätön Jumala tulee näkyväksi, käsittämätön tulee käsitettäväksi ja rajoittamaton tulee rajalliseksi ihmisen lihassa. Toisin sanoen uskomme ydin on inkarnaatio, Jumalan lihaksituleminen.
”Tule niin näet”, julistaa puolestaan päivän evankeliumi. Siinä kerrotaan sekä Filippuksesta että Natanaelista, mutta kumpikaan heistä ei ole kertomuksen keskushenkilö. Kertomuksen keskiössä on Kristus ja tapahtumat Jeesuksen toiminnan alkuajoilta, joista Johanneksen evankeliumi kertoo. Kesken tavallisen päivän, kesken tavallisten askareiden, Jeesus oli kutsunut Filippuksen seuraajakseen, joka puolestaan tapaa Natanaelin ja sanoo hänelle: ”Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat!” (Joh. 1:41) Vuosituhansien odotus on päättynyt! Meille ei kerrotta mitä Kristus oli Filippukselle sanonut muuta kuin ”seuraa minua”, mutta se alkoi selvästi kasvaa hänen sisällään, kuten Vapahtajamme sanat yleensä tekevät. Ne kasvavat vuosisadasta toiseen, niitä rakastetaan ja kunnioitetaan kaikkialla maailmassa.
Filippus oli kaikesta päätellen vaikuttunut suuresti Kristuksesta. Tämä tunne ei ollut tilapäistä innostusta, ohikiitävän, hetkellisen tapahtuman aikaansaannosta taikka mielijohde. Hän näki Kristuksessa täyttyneen sen, mitä Mooseksen laissa ja profetioissa oli kirjoitettu. Lähtökohtana oli siis profetia, sana, joka epävarmuuden aikakausina ennen Kristusta tuli Israelin kansalle suuren älyllisen luovuuden aikakaudeksi. Se oli aikaa, jonka myötä juutalaisuudesta tuli kirjan uskonto. Perimätiedoin välitetty suullinen myytti kiteytyi papyrukselle kirjoitetuksi pyhäksi tekstiksi. Tähän lupaukseen Messiaasta pitäytyi varmasti myös Natanael, kuten Israelin kansakin. Vaikka Nataelin sydän oli jo varmasti valmis ottamaan vastaan sanoman profetian toteutumisesta, niin silti häntä vaivasi epäilys, joka kohdistui Jeesuksen kotipaikkaan: ”Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?” (Joh. 1:46).
Ihminen on epäileväinen. On ensin nähtävä, vasta sitten voimme uskoa. Natanaelin epäuskon tilassa eli aikanaan myös kirkkoisä Augustinus. Hän eli aikakautena, jolle olivat ominaisia rajut uskonnolliset, poliittiset ja taloudelliset mullistukset. Jo tästä syystä hän tulee lähelle meitä. Kirjassaan ”Tunnustuksia” hän kertoo, kuinka ennen lopullista ratkaisua tunnustavaksi kristityksi tulemista tuli hetki, jolloin hän joutui hylkäämään kestämättömänä kaikki aikaisemmat olettamukset ja totuutena pitämänsä asiat. Tämänkin tapahtumasarjan aikana hän epäröi, sillä hän ei ollut vielä kohdannut Herraa kasvoista kasvoihin. Hän ei ollut varma, oliko Kristus se, joka on hänet pelastava.
Augustinuksellakin oli Filippuksensa, se oli hänen hurskas äitinsä, joka välitti pojalleen vain yhden toiveen – sen, että hän tulisi Kristuksen omaksi. Vastaavia kertomuksia on kirkkomme historiassa useita, mutta lopullisen ratkaisun joutuu jokainen ihminen tekemään itse. Sen sijaan, että Filippus yrittäisi saada Natanaelin vakuutetuksi, antaa hän hänelle vain yhden kehotuksen: ”Tule niin näet.”
Kristus on elettävä todeksi. Väittelyt, vakuuttelut tai todistelut eivät saa eivätkä tee ketään vakuuttuneeksi. Herramme paikka ei ole meidän aivonystyröissämme, järjessämme, ajatuksissa taikka rationaalisissa päättelyissä. Hänen paikkansa on meidän jokaisen sydämessä. Ja vaikka Natanael ei olisikaan ollut tästä vielä tietoinen, asui hyvyys hänen sisällään. Tämän Kristuskin tiesi ja sanoi oitis hänestä: ”Siinä on oikea israelilainen, mies vailla vilppiä!”(Joh. 1:47), ja jatkoi, ”Jo ennen kuin Filippus kutsui sinua, näin sinut viikunapuun alla.” (Joh. 1:48) Näillä sanoilla oli valtava vaikutus: hän näki ja uskoi. Päivä, valkeus koitti hänelle.
Aineelliset kuvat ja niiden konkreettinen kunnioittaminen toimivat apuportteina sisäiseen näkemiseen, jota tarvitsemme erityisesti nyt matkalla suureen juhlaan. Paaston ensimmäinen viikko on takana, askeleemme ovat tuskastuttavan lyhyitä, aika kuluu hitaasti, hapuilemme, näkökykyämme rajoittavat ulkoiset tekijät – jokapäiväiset arkihuolemme. Tänä aikana pienistäkin teoista, sanoista taikka tuonpuoleisen häivähdyksestä voi kasvaa jotain suurta. Se, mikä lopulta kasvaa sisällämme uskoksi, piirtyy sarveiskalvoillemme havaittavaksi ilmiöksi, aivan kuten Kristus lupasi Natanaelin ja Filippuksen näkevän taivaan avoimena ja ”Jumalan enkelien kulkevan ylös ja alas siinä, missä Ihmisen Poika on.” (Joh. 1:51) Kristuksen lupaus tuli lopulta nähtäväksi Golgatalla, kun enkelit laskeutuivat ristiinnaulittavan Herransa luokse.
Evankeliumin kertomuksissa tapahtuu usein niin, että ihmiset lopulta väistyvät ja katoavat taka-alalle. Vain Kristus yksin jää. Emme näe enää Filippusta, emme Natanaelia, emmekä muitakaan. Jäljellä on vain Kristus, jonka kuulemme julistavan avoimesta taivaasta. Hän vie tänäkin paaston aikana meidät kirkkaudesta kirkkauteen, pitäen silmämme luotuina Häneen, uskon alkajaan ja täyttäjään. Aamen.
