Opetuspuhe Imatran Pyhän Nikolaoksen kirkossa

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tänään vietämme 65-vuotisjuhlaa tsasounan rakentamisesta Imatralla sekä tsasounan kirkoksi vihkimisen 35-vuotisjuhlaa. Isä Andrei Verikov siunattiin tänään rovastiksi ja isä Timo Tynkkynen sai koruristin. Koska Imatran kirkko on pyhitetty pyhälle Nikolaokselle, juhlimme samalla myös pyhää Nikolaosta, jonka muistoa kirkko viettää huomenna 6. joulukuuta. Iloitsen täällä soivasta kuorolaulusta, ja huomaan, että kynttilänjaloista on pidetty hyvää huolta: ne kiiltävät kirkasta hopeaa.

Seurakuntalaisten on hyvä tuntea kirkkonsa historiaa, niin kuin myös oman seurakuntansa ja kotiseutunsakin historiaa. Samoin on arvokasta tuntea oman sukunsa historiaa ja sen kautta omaa henkilöhistoriaansa. Täällä uudessa Kaakkois-Suomen seurakunnassa sijaitsevat eräät kirkkomme suurimmista ja vaikuttavimmista kirkkorakennuksista. Pidetään niistä hyvää huolta!

Seurakunta täällä on monikielinen ja monikulttuurinen. On tärkeää, että arvostaisimme toinen toisiamme ja myös toistemme kulttuuria. Tärkeää on myös osoittaa arvostusta sitä ihmistä kohtaan, joka on meitä lähellä: meidän tulee arvostaa ja kunnioittaa häntä. Toivon, että iloitsisimme lähellämme olevasta ihmisestä ja myös osoittaisimme kiitosta siitä, mitä hän tekee yhteiskuntamme ja kirkkomme hyväksi.

Evankeliumin kertomuksessa Jeesus näkee synagogassa opettaessaan naisen, joka oli sairastanut jo kahdeksantoista vuotta. Kun Kristus näki hänet, mitä Hän teki? Hän kutsui naisen luokseen ja paransi hänet, ja nainen ylisti Jumalaa. Tästä synagogan esimies suuttui, sillä oli sapatti. Sapattina juutalaisilla ei ollut Mooseksen lain mukaan lupaa tehdä työtä. Kristus kuitenkin moitti synagogan esimiestä tekopyhyydestä.

Meidätkin Jumala näkee, ja Hän tuntee tilanteemme: mistä tulemme, millaisia polkuja olemme kulkeneet, mitä kannamme sydämessämme – mistä iloitsemme, miksi tunnemme tuskaa. Kristus ei ohittanut pitkään sairastaneen naisen kärsimystä, ja myös meidän kipumme ja kysymyksemme Jumala kohtaa, myös kaiken sen, jota emme ilmaise tai ehkä osaa muille sanoin ilmaista. Laupias Jumala näkee kaiken.

Kun tulemme Kristuksen luo, tulemme Hänen tykönsä kaikkinemme. ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” Pyhittäjä Johannes Valamolaisen mukaan Herra kutsuu kaikkia tällä tavoin, ja on meidän lohtumme. Jumalan luona on hyvä ja turvallista olla.

Parannuttuaan nainen ylisti Jumalaa. Psalmien kirja, jonka rukoussanoja luetaan niin palveluksissa kuin yksityisissäkin rukouksissa, on täynnä kiitoksen ja ylistyksen sanoja. Kiitos ja kiitollisuus onkin pyhän Johannes Krysostomoksen neuvo kaikenlaisiin elämäntilanteisiin, ei vain hyvinä aikoina, vaan myös vaikeuksien aikana. Elämässä kaikki on muuttuvaa: vain Jumala yksin on täydellinen ja muuttumaton.

Evankeliumissa sanotaan, että kansa iloitsi kaikista ihmeteltävistä teoista, joita Kristus teki.  Ilo samasta vapauttavasta Jumalan työstä ja voimasta jatkuu niin vuosisatojen halki kuin yhäkin, sillä Jumala on suuri pyhissään: pyhä esipaimen Nikolaos, jonka muistolle pyhitetyn kirkon 35-vuotisjuhlaa tänään vietämme, tunnetaan erityisesti köyhien, hylättyjen, kärsivien ja vaarassa olevien auttajana ja tukijana. Hän oli eläessään lempeä ja syvästi myötätuntoinen, hän puolusti oikeudenmukaisuutta ja hänen hahmostaan säteili rauha. Häntä kutsutaankin ”ihmisten ystäväksi”, ja hän on yksi ortodoksisen kirkon rakastetuimpia ja kunnioitetuimpia pyhiä. Pyhä Nikolaos on myös pyhä, jolla on oma viikottainen muistopäivänsä: kirkko muistaa häntä joka torstai.

Pyhän esipaimenen myötätuntoinen rakkaus kertoo myös siitä, millainen Jumalan rakkaus on. Pyhien todistuksen mukaan Jumalan rakkaus ei ole koskaan alentuvaa, ikään kuin säälittelevää, vaan aidosti myötätuntoista, toista kunnioittavaa rakkautta. Sellaisen rakkauden osoittamiseen meitäkin kutsutaan.

Tällaiseen rakkauteen liittyy myös ilo ja kiitollisuus. Eukaristia on aina kiitoksen ja kiitollisuuden juhla, jota yhdessä kirkkona vietämme. Nytkin olemme saaneet tulla yhdessä liturgiaan ja viettämään juhlaa, ja tunnemme iloa ja kiitollisuutta siitä sukupolvia jatkuneesta uskollisesta työstä, jota täällä on tehty kirkon rakentamiseksi ja kaunistamiseksi, yhteisen rukouksen mahdollistamiseksi.

Kolossalaiskirjeen tekstinluvussa kuulimme apostoli Paavalin kehotuksen: ”Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.” 

Koska Jumala on meitä kohtaan armollinen, olkaamme mekin armeliaita toisillemme. Myös kirkkomme oma pyhä, pyhittäjä Johannes Valamolainen, kehottaa meitä välttämään toisten tuomitsemista kaikin keinoin. ”Autuaita ne, jotka toisia armahtavat, heidät armahdetaan”, sanoo Kristus evankeliumissa.

Me emme tunne lähimmäisemme polkua emmekä tunne hänen kipuaan tai kaipaustaan; me emme ole Jumalan osassa, niin että pystyisimme näkemään toisen ihmisen niin kuin vain Jumala kykenee meidät näkemään. Kristus näkee salattuun sydämen pohjaan asti. Hän tuntee aikomuksemmekin.

Kun me lähdemme liturgiasta, tuokaamme välähdyksiä Jumalan rakkaudesta, armahtavaisuudesta ja valon valtakunnasta myös lähimmäisellemme: me voimme nähdä ihmisen vierellämme, olla ystävällisiä, auttaa arkielämässämme kohtaamiamme ihmisiä eri tavoin. Me voimme hymyillä niille, joita toiset ehkä eivät huomaa.

Kirkkona rukoilemme yhdessä kaikkien puolesta, ja myös yksityisissä rukouksissamme muistamme toinen toisiamme. Rukous on rakkauden ilmaisu, sydämessämme palava liekki, ja sen kautta voimme pitää lähimmäisemme myös lähellä omaa sydäntämme.

Kulkekaamme joulupaaston aikana kohti Vapahtajan syntymäjuhlaa iloisin ja kiitollisin mielin. Paaston matkan päässä koittaa valoisa juhla: Kristus itse on kanssamme.