Opetuspuhe ortodoksisuuden sunnuntaina Uspenskin katedraalissa

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Suuren paaston ensimmäinen sunnuntai on nimetty kirkkomme perinteessä ortodoksisuuden sunnuntaiksi, taikka ortodoksisuuden voittojuhlaksi. Tämän päivän muisto on asetettu vuonna 843 kunnioittamaan pyhiä ikoneja ja vastustamaan ikonien kieltämistä korostanutta opetusta, joka oli vallalla Bysantin valtakunnassa 700- ja 800-luvuilla. Kuvakiellon aikana ikoneja tuhottiin, seinämaalauksia ja mosaiikkeja – erityisesti niissä kuvattuja kasvoja – raaputettiin pois, sakraaliesineistöä sulatettiin metalliksi ja kuvitettuja käsikirjoituksia turmeltiin. Suurimman tuhon koki pääkaupunki Konstantinopoli ja nykyisen Turkin Anatolian alue.

Kirkollisessa perinteessämme ikoni ei ole vain uskonnollisaiheinen taideteos, vaan se on vahvasti sidoksissa kirkon oppiin ja liturgisiin teksteihin. Ikoni on Kristuksen lihaksitulemisen todistekuva, kuten kirkkoisä Basileois Suuri asian ilmaisi: ”mitä sana ilmoittaa korvalle, sen maalaus vaieten näyttää silmälle”. 700-luvun lopun kirkolliskokouksen päätöksen mukaan ikonia tulee kunnioittaa kuin evankeliumia ja ristiä. Ikoni on Raamatun tekstien täydellinen vastine. Kummankin sisältö, merkitys ja tehtävä ovat samat.

Suuren paaston ensimmäisellä viikolla monissa kirkoissa on esillä Kristuksen käsittätehty ikoni, jota voidaan pitää kaikkien ikonien prototyyppinä. Ikoniin on maalattu vain Kristuksen kasvot. Kun katsomme perinteisin opein maalattuja ikoneja, ovat kasvot juuri ne, jotka vetävät meitä puoleemme. Kasvot, jotka ovat kääntyneet meitä kohti – vaatimattomasti, ei silmiinpistävästi. Kasvot ovat ikonin tärkein osa. Niiden puoleen käännymme rukouksessa, niitä ensisijaisesti katsomme, niiden kanssa olemme kasvotusten. Ainoat sivusta kuvatut kasvot ikoneissa ovat ihmisillä, joihin emme halua samaistua. Tällainen ihminen on esimerkiksi viimeisen ehtoollisen yhteydessä kuvattu Juudas. Häntä ei ole tarkoitettukaan kohdattavaksi persoonana. Sivusta kuvatut kasvot ovat ikään kuin ”alkavaa poissaoloa” ja ne rikkovat kasvotusten solmitun yhteyden. Kasvojen pois kääntäminen on jossain määrin verrattavissa helvettiin, joka on todellinen kasvottomuuden valtakunta.

Mitä on sitten tämä kasvottomuuden valtakunta? Mieleeni tulee eräissä venäläisissä luostareissa ja kirkoissa näkemäni seinämaalaukset pyhistä ihmisistä, joiden kasvot ja erityisesti silmät on raavittu pois bolševistisen sorron aikakaudella. Ranskalaisen filosofin ja kirjailijan Jean Paul Sartren näytelmä Suljetut ovet viittaa myös asetelmaltaan kasvottomaan ja yksinäiseen maailmaan. Siinä kolme syntistä ihmistä ovat huoneessa jossa on ikuinen päivä (valot eivät sammu), silmät eivät sulkeudu (heiltä puuttuvat silmäluomet ), kyyneleet eivät valu, ovet ovat suljetut ja peilit puuttuvat. Itsensä he voivat nähdä vain toistensa silmistä ja he ovat myös täysin riippuvaisia toisistaan. Katse siis liittyy ihmisen olemassaoloon ja luo kanavan katseen kohteena olevan ihmisen itsetietoisuuteen. Yhtä hyvin kysymys on myös siitä, millaisia peilejä ympärillämme on.

Tiedämme, että vastasyntyneen lapsen ensimmäisinä hetkinä – viikkoina ja kuukausina –tunneyhteys äitiin on, sanoisinko, pyhitettyä läsnäoloa. Toinen toisensa tunnistaminen kasvoista kasvoihin muodostuu ikään kuin ritualisoiduksi tapahtumaksi. Katsekontaktilla on siis valtava merkitys lapsen kiintymyssuhteessa ja vastavuoroinen katsekontakti merkitsee lapselle koko elämää. Äidin peilaavassa katseessa lapsi näkee itsensä ja oman olemassaolonsa.

Kasvoilla tai kasvojen ilmeillä on tärkeä merkitys myös Raamatussa ja sitä kautta kirkkomme hartausteksteissä. Meidän on etsittävä Jumalan kasvoja (Ps. 24:6), pyydämme ettei Jumala kätkisi meiltä kasvojaan (Ps. 143:7) vaan kääntäisi katseensa pois synneistämme eikä karkottaisi meitä kasvojensa edestä (Ps. 51:11, 13). Jumalan kasvot edustavat hänen suhdettaan meihin – haluamme elää hänen kasvojensa valossa, mutta silti pelkäämme, että hänen katseensa etsii syntejämme ja tuo meille rangaistuksen. Jumalan näkemistä kasvoista kasvoihin sekä eloon jäämistä tämän kohtaamisen jälkeen hämmästeli Jaakob paininsa päätteeksi: ”Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja silti olen elossa” (1 Moos. 32:31). Toisaalta Jumala sanoi myös puhuneensa ”suoraan kasvoista kasvoihin” Mooseksen kanssa, jotta Mooses ”saa katsoa Herran kirkkautta suoraan” (4. Moos. 12:8).

Kasvojen välityksellä me saamme yhteyden kirkon pyhiin ihmisiin, Kristukseen ja Jumalan äitiin. Kristuksen kasvot ovat itse Jumalan kasvot ja pyhät ihmiset ovat niitä, jotka ovat nähneet Jumalan kasvot. Kasvot ovat myös hyvä esimerkki jostain välissä olevasta – kasvot ovat aineellisia, mutta samalla ne puhuvat jotain kantajansa sielusta. Venäläinen filosofi Nikolai Berdjajev huomauttaa, että “Toisen henkilön kasvojenilme, silmien katse, voi usein olla hengellinen ilmestys. Silmät, eleet, sanat – kaikki nämä puhuvat paljon enemmän ihmisen sielusta kuin hänen ruumiistaan”.

Ikonit toteuttavat erilaisia tehtäviä. Ensinnäkin ne muistuttavat, että taivaan ja maan välinen rajapinta on todellakin häilyvän ohut. Apostoli Johannes toteaa tähän liittyen: “sillä se, joka on teissä, on suurempi kuin se, joka on maailmassa” (1 Joh. 4:4). Kristittyinä me löydämme ikoneista vahvistuksen tälle totuudelle – ikonit todistavat pyhien yhteyden todellisuudesta. Pyhien, jotka ovat jakaneet Kristuksessa voiton kuolemasta, niiden, jotka tuntevat elämän joka voittaa kuoleman. Heistä maalatut ikonit, jotka myöhemmin ovat muodostuneet ihmeitä tekeviksi, ovat vain konkreettinen todistus siitä, että yhteys pyhiin on tärkeä osa kirkkomme olemusta. Omalla tavallaan ne muistuttavat meitä siitä, että kuulumme tuohon yhteisöön, sekä siitä, että pyhät pitävät meistä huolta. Voimme kääntyä heidän puoleensa aivan kuten kääntyisimme ystäviemme ja sukulaistemme puoleen tuen ja rukouksen tarpeessa.

Ikonien silmät ovat kirkastuneen sielun ja sisäisen näkemisen peili, joka avaa ainutkertaisia näköaloja ja välähdyksiä Jumalan todellisuuden syvyyksiin, jossa kauneus on alati läsnä. Tähän liittyen Feodor Dostojevski onkin osuvasti sanonut: ”kauneus pelastaa maailman”. Meidän tehtävämme on omalla elämällämme ilmentää tuota todellisuutta. Aamen.

Helsingissä 18.2.2018