Opetuspuhe Palmusunnuntain jumalanpalveluksessa Uspenskin katedraalissa
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Rooman keisari Konstantius I, joka seurasi Diokletianusta keisarina vuonna 305 jKr., ei ollut kristitty, mutta hänen sydämensä oli lämmin kristittyjä kohtaan. Noustuaan valtaan hän kuitenkin huomasi, että kristityt pitivät hallussaan monia tärkeitä hallituksen ja tuomioistuimen virkoja. Niinpä hän määräsi: ”Joko luovutte Kristuksesta tai luovutte viroistanne”. Suurin osa virkamiehistä luopui viroistaan Kristuksen kieltämisen sijaan. Keisari oli tyytyväinen nähdessään kristittyjen rohkean vakaumuksen ja antoi heille heidän virkansa takaisin toteamalla: ”Jos ette ole rehellisiä Jumalallenne, ette voi olla rehellisiä minullekaan”.
Tänä juhlapäivänä, palmusunnuntaina, jota kutsutaan karjalaisittain ja slaavilaisittain virposunnuntaiksi, liitymme Kunnian Kuningasta vastassa olevaan väkijoukkoon todistaaksemme uskostamme häneen. Tänään iloitsee Jerusalem, eilen tanssi Betania. Eilen kuulimme evankeliumin todistavan, kuinka Vapahtajamme saapui Betaniaan pyyhkiäkseen Martan ja Marian surukyyneleet ja herättääkseen ystävänsä Lasaruksen kuolleista. Herättämällä Lasaruksen Kristus valaisi tietä omalle ristilleen ennakoiden jo silmiemme edessä koittavan ylösnousemuksen salaisuutta.
Tätä tietä – tietä Betaniasta Jerusalemiin – Herramme kulki halpa-arvoisella tavallisen kansan ratsulla yhdessä apostolien kanssa. Tätä matkaa voidaan sanoa maailmanhistorian käännekohdaksi: Se on matka ihmisen pelastuksen ja Jumalan ihmiseksi tulemisen ääripisteisiin. Profetia täyttyy kohta kohdalta. Kunnian Kuningas saapuu Öljymäeltä, missä juutalaiset uskoivat Messiaan ilmestyvän. Eräiden arvioiden mukaan Jerusalemiin oli tullut yli kaksi miljoonaa pyhiinvaeltajaa viettämään juutalaista pääsiäistä. Pyhiinvaeltajat tulivat Israelista, mutta myös muualta maailmasta, eri puolilta Rooman valtakuntaa.
Lasaruksen herättäminen kuolleista juutalaisen pääsiäisen alla oli niin suuri ja ihmeellinen tapahtuma, ettei väkijoukko saapunut seuraavana päivänä Jerusalemiin nähdäkseen vain Jeesuksen, vaan myös nähdäkseen omin silmin elossa olevan Lasaruksen. He ”ottivat palmunoksia ja menivät Jeesusta vastaan huutaen – Hoosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä, Israelin kuningas!” (Joh. 12:13). Palmunoksia käytettiin jo antiikin aikana voiton symboleina. Niitä käyttivät myös juutalaiset omissa uskonnollisissa kulkueissaan ja jumalanpalveluksissaan. Uudessa testamentissa palmunoksat saavat kuitenkin uuden merkityksen marttyyriuden symboleina sekä kuolemasta saadun voiton merkkeinä. Kristillisessä taiteessa marttyyrit kuvataankin usein Ilmestyskirjan sanoman mukaan ”palmunoksa kädessään” (Ilm. 7:9).
Mutta onko tänään vietettävässä juhlassa kyse vain menneistä tapahtumista, muinaisesta historiasta taikka allegoriasta? Vastaus on selkeän kielteinen. Sama tapahtuma toistuu joka vuosi uudelleen – ihminen on sama, odotus on entinen.
Ihminen on tänään monella tavalla samanlainen kuin Jerusalemiin kokoontunut pyhiinvaeltajien joukko. Johanneksen evankeliumissa sanotaan Jeesuksen tienneen, ”että ihmiset aikoivat väkisin tehdä hänestä kuninkaan” (Joh. 6:14). He halusivat johtajuutta, jota Kristus ei kuitenkaan tullut heille antamaan. Kristus tuli johtamaan ihmisiä sisältä päin. Hän halusi parantaa ihmisen kokonaisvaltaisesti, perustaa valtakuntansa jokaiseen häneen uskovaan sydämeen, henkilökohtaiseen Jerusalemiin. Mutta juutalaiset toivoivat, että heille tuotaisiin rauha roomalaisten sortajien keskelle, että heidät vapautettaisiin miehittäjän ikeestä. Voidaan jopa sanoa, että he vaativat nykytermein poliittista vapautta – vapautta pelosta, ahdistuksesta, sodasta ja väkivallasta. Roomalaiset hallitsijat tiesivät tämän ja olivat varuillaan.
Ihmisillä on kautta historian ollut samanlainen halu ratkaista omaan turvallisuuteensa ja tulevaisuuteensa liittyvät kysymykset. Moni toivoo vastausta, selkeää ratkaisua elämän kysymyksiin. Kautta historian ihminen on etsinyt kuningasta, jonka vallan alaisuudessa hyvät asiat kukoistaisivat ja pahat voitettaisiin. Sellaista me etsimme yhä, vaikka vuosisadat ja tuhannet kulkevat silmiemme edessä kirjan sivujen tavoin. Millaisen kuninkaan me toivotamme tervetulleeksi, kun liitymme Jerusalemin kansanjoukkoon? Kenen kunniaksi kohotamme palmunoksat?
Päivän evankeliumi antaa meille konkreettisen esikuvan Kristuksen vastaanottamisesta. Maria, joka ”otti hyvin kallista nardusöljyä, voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan” (Joh. 12:3) on ylitsevuotava esimerkki syvästä rakkaudenosoituksesta ja Herran palvelemisesta. Kirkkoisä Johannes Krysostomoksen mukaan ”Maria lähestyi Jeesusta niin kuin Jumalaa”. Ehkä Maria ei tuolloin tiennytkään koskevansa ja voitelevansa Jumalan jalkoja, mutta hän toimi niin kuin olisi tiennyt. Maria näki Jumalan, hänen ristinsä ja valtakuntansa siellä, missä Juudas näki rahan.
Jumalan meille lupaama valtakunta ulottuu yli ajan ja paikan rajojen, se on jotain suurempaa kuin maallinen mahti ja rahan arvo. Kristuksen myötä meille on nimittäin annettu mahdollisuus pelastua kuolemasta elämään, epätoivosta toivoon. Hänen valtakuntaansa astumme sisään veden ja Hengen, eli kasteen kautta. Tämä pelastuksen tie eroaa ratkaisevasti voittoisan poliittisen johtajan seuraamisesta. Sen mukana ei tule hyviä virkoja tai muita etuja – päinvastoin. Kuten Jerusalemissa juhlivan kansanjoukon taustalla oli odottamassa risti, niin mekin kannamme omaa ristiämme. Todellinen voittokulku edellyttää sitä, että valitsemme itsestä luopumisen tien. Sitä seuratessamme tiedämme, että odottamassamme taivasten valtakunnassa osat vaihtuvat. Viimeisestä tulee ensimmäinen, ensimmäisestä viimeinen, pienestä tulee suuri ja suuresta pieni. Ennen kaikkea tässä valtakunnassa suurin on se, joka palvelee toista.
Tiedämme, että Kristuksen ylösnousemus ei tuonut maailmaan rauhaa. Ihmiskunnan historia on jatkunut verisenä ja olemme nähneet sotia jopa omin silmin. Kuulemme tänäänkin aseiden kalinaa Syyriasta, Irakista, Ukrainasta ja Afrikan eri maista. Tuoreessa muistissamme ovat vielä 90-luvun tapahtumat, jolloin väkivalta loi väkivaltaa käsittämättömin mittasuhtein. Sivistyksen kehdoksi sanotun Euroopan keskellä surmattiin satojatuhansia ihmisiä. Uutisista näemme, kuinka väkivalta murtautuu esiin yhä uudelleen: esimerkiksi etnisistä tai uskonnollisista eroavaisuuksista voimansa ammentava viha ei ole vähentynyt.
Tänään on lohdullista muistaa, että juhlittava Daavidin Poika on paljon voimakkaampi kuin yksikään hänen aikanaan tai hänen jälkeensä eläneistä hallitsijoista. Hän toi rauhan, joka ei ole Pax Romana, roomalainen rauha, eli sodan poissaoloa. Tänään luetussa epistolassa kuulimme, että Kristuksen tuoma rauha, Jumalan rauha, on jotain paljon suurempaa: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa” (Fil. 4:6–7).
Olkaamme tänään hengessämme aidosti mukana Jerusalemin kadulla kohottaaksemme omat palmunoksamme Kuninkaamme ja Valtiaamme edessä vastaanottaaksemme hänen tuomansa rauhan. Aamen.
