Opetuspuhe seurakunnan tarkastuksessa Uspenskin katedraalissa
Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!
Tänään kirkkomme muistaa rukouksissaan ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen pyhiä isiä, jotka Pyhän Hengen innoittamina laativat, selittivät ja välittivät meille totuuden Jumalasta uskontunnustuksen muodossa.
Päivän evankeliumissa kuulimme puolestaan Johanneksen kertomana kuolemaansa käyvän Kristuksen puhetta. Herra rukoilee jäähyväispuheessaan kansansa puolesta. Hän rukoilee tämän maailman pienten puolesta. Ennen kuin hän nousee ristille kärsiäkseen kidutusta ja häpeää, Herramme rukoilee niiden puolesta, jotka jäävät orvoiksi hänen lähtönsä jälkeen. Hän rukoilee kansansa puolesta, koska rakastaa sitä.
Jumalan nimi on rakkaus. ”Minä ilmoitin nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta minun omikseni”, kuulimme luettavan (Joh. 17:6). Pyhän Augustinuksen mukaan koko Raamattu voitaisiin tiivistää kolmeen sanaan: Jumala on rakkaus. Tätä sanomaa Jeesus julistaa, ja tätä sanomaa hänen opetuslastensakin täytyy julistaa: ilmoittaa Jumalan nimi ihmisille. Jumala on rakkaus, mutta tätä emme tiedä vain kauniiden kertomusten perusteella. Jumala on rakkaus, eikä tämä ole pelkkää retoriikkaa. Jumala on rakkaus, sillä hän on antanut rakkaudestaan meille niin ratkaisevan todistuksen, ettemme voisi kuvitella mitään suurempaa.
Jumala on antanut meidän puolestamme kalleimpansa, oman Poikansa. Siksi meidän ei tarvitse koskaan enää epäillä hänen rakkauttaan. Tässä tosiasiassa meillä on järkkymätön perusta erityisesti nyt kärsimyksen, sodan, nälänhädän ja luonnonkatastrofien riivaamassa maailmassa. Kun kohtaamme omaa sekä muiden kärsimystä, emme kysy ”Rakastaako Jumala enää meitä salliessaan tuskamme”, vaan ”Mitä Jumala, jonka tiedämme rakastavan meitä, tahtoo opettaa meille kärsimysten kautta?” Kärsivä ihminen on Jumalan koulussa. Jumalan koulussa opitaan se taito, minkä ihmiskunta on unohtanut, nimittäin taito rakastaa.
Kristittyinä uskomme, ettei mikään maailmassa esiintyvä kärsimys ole arvotonta. Pyhässä Kolminaisuudessa, rakkauden lähteessä, rakkaus on lakkaamatonta uhraamista. Emme voi vielä ymmärtää miten tämä tapahtuu, mutta voimme aavistaa jotakin, kun katsomme kohti ristiä ja luemme evankeliumia.
Ilman kärsimystä ja kipua emme koskaan oppisi tietämään, kuka Jumala on. Kärsimys saa ainoan selityksen silloin, kun se kohdataan rakastaen, ja rakkaus saavuttaa suurimman lujuutensa, kun sitä osoitetaan kärsimyksen keskellä.
Pyhät isät ja äidit ovat kuulleet Kristuksen kehotuksen lähimmäisestä jo vuosituhansien ajan: Kenelläkään ei ole suurempaa rakkautta kuin sillä, joka antaa henkensä lähimmäisensä puolesta. Ja lukemattomat pyhät antoivat henkensä unohtaen itsensä, hylkäämällä jokaisen ajatuksen, jokaisen huolen itsestään, pitäen mielessään vain ne, jotka tarvitsivat Jumalaa, jotka tarvitsivat totuuden sanaa, jotka tarvitsivat Jumalan rakkautta. He elivät muita varten; he antoivat yhtä anteliaasti kuin saivat.
Myös meidät on kutsuttu oppimaan antamisen iloa, riemuitsevaa, inspiroivaa, ihmeellistä antamisen iloa kääntymällä ensin pois itsestämme, jotta olisimme vapaita antamaan – antamaan kaikilla tasoilla: se vähä, joka meillä on ja kaikki se mitä omistamme. Jos siis olemme halukkaita auttamaan heitä, jotka tarvitsevat meitä, jos olemme halukkaita rakastamaan, voimme tulla lähimmäiseksi jokaiselle kohtaamallemme ihmiselle. Vapahtajamme ei koskaan ajattele käsittein. On turhaa hokea, että jokainen on lähimmäiseni, jollen konkreettisella tavalla astu ulos itsestäni, ota ensiaskelta ja lähesty toista. Käytännössä se, onko toinen lähimmäisemme vai ei, riippuu minusta, sinusta – jokaisesta meistä. Astukaamme siis rohkeasti ja päättäväisesti rakkauden tekojen tielle. Aamen.
