Opetuspuhe suuren perjantain ehtoopalveluksessa Uspenskin katedraalissa
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Tuonelan voittajaa, kärsivää, kuolevaa ja kuolleista nousevaa Jumalaa odottivat niin Vanhan testamentin kuin antiikin ihmiset. Tunnettu venäläinen teologi Vladimir Iljin mainitsee muun muassa kreikkalaisen näytelmäkirjailijan Aiskhyloksen erään profetian kärsivästä jumalasta, jonka piti laskeutua tuonelaan hakemaan ylpeää ja paatunutta Prometheusta. Hermes sanoi Prometheukselle: ”Sinun kärsimyksesi päättyvät vasta sitten, kun jokin jumala suostuu laskeutumaan Haadeksen pimeään valtakuntaan, tartaroksen synkkiin syvyyksiin sinun sijastasi”.
Jos katsomme perinteisiä ylösnousemusjuhlan ikoneja, huomaamme, ettei niissä varsinaisesti kuvata Kristuksen ylösnousemista, vaan hänen tuonelaan laskeutumistaan. Tuossa ikonissa Kristus seisoo murrettujen tuonelan porttien päällä. Porttien lukkojen ja salpojen palasia on hajallaan maassa.
Tuonelaan laskeutumisen teema ei tule esiin varsinaisissa evankeliumeissa. Apokryfievankeliumien joukosta löydämme kuitenkin Nikodemuksen evankeliumin, joka kuvaa yksityiskohtaisesti Kristuksen tuonelaan laskeutumisen ihmeellistä tapahtumaa: ”Kunnian Kuningas ojensi oikean kätensä ja tarttui esi-isä Aadamiin ja nosti hänet ylös. Sitten hän kääntyi muitten puoleen ja sanoi: Tulkaa kanssani kaikki, te jotka kuolitte sen puun kautta, johon tämä koski. Sillä minä olen nostanut taas teidät kaikki ylös ristin puun kautta”.
Tänään suurena perjantaina elämme mukana Kristuksen kärsimyksissä, jotka täyttävät läsnäolollaan tämän päivän. Kirkon suuresti kunnioittama pyhä Gregorios Teologi kehottaa pääsiäissaarnassaan samaistumaan kärsimystapahtumien henkilöihin. Suuren perjantain palvelukset antavat mahdollisuuden löytää itsemme kantamassa Kristuksen ristiä, tunnustamassa Kristuksen Jumalaksi ryövärin tavoin, itkemässä ristin juurella Marian rinnalla ja hautaamassa Kristusta yhdessä Joosef Arimatialaisen kanssa.
Tänään hetkipalveluksessa luettiin Markuksen evankeliumin tunnettu kohta, jossa Jeesus huutaa ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut!” (Mark. 15:34). Hetkeä myöhemmin Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä. Voimmeko todellisuudessa samaistua Kristuksen ristillä meidän tähtemme kokemaan tuskaan, kuten kirkkoisä Gregorios meitä kehottaa?
Tiedämme, että Kristuksen ristiinnaulitsemisen aikana risti oli häväistyksen, alennustilan ja rangaistuksen tunnus – kirouksen puu. Ristiinnaulitsemista pidettiin kreikkalaisten ja roomalaisten keskuudessa mitä julmimpana ja raaimpana teloitustapana. Kuolemalla ristillä Kristus antoi itsensä häväistäväksi pahimmalla mahdollisella tavalla.
Uudessa testamentissa kiinnitetään enemmän huomiota Kristuksen alennustilaan, kuin Hänen ruumiilliseen kärsimykseensä. Erityisesti Paavalille risti on koko evankeliumin ydin. Paavali sanoo, että puhe ristillä riippuvasta Jumalasta on ihmisjärjelle täyttä hulluutta, mutta juuri tässä ristin hulluudessa on pelastus. Juutalaiset odottivat Messiasta, joka olisi tullut kaikessa loistossa ja mahtavuudessa, mutta Messiaaksi itseään kutsuva tulikin monien silmissä häpäistyksi ristinnaulitsemisen ja väkivaltaisen kuoleman myötä. Monet odottivat Daavidin Pojan, Israelin kuninkaan, nousevan maalliselle valtaistuimelle. Sen sijaan hän nousi ristille. Kaksi ristikkäin asetettua puuta on hänen valtaistuimensa, naulat ruumissa hänen jalokivensä. Hän ei tavoitellut maallista kruunua, vaan kruunasi itsensä omalla verellään.
Joku voi tänä päivänä ihmetellen kysyä, miksi kristityt ylidramatisoivat Kristuksen kärsimystä, kun 1900- ja 2000-luvuilla miljoonat ihmiset kärsivät – ainakin ulkoisesti – yhtä julman, ellei jopa julmemman ja kivuliaamman kuoleman syyttöminä?
Kristuksen tuska ja kuolema oli ainutlaatuista, eikä sitä voi verrata esimerkiksi marttyyrikuolemiin, sillä ristillä Jeesus koki tulleensa Isänsä hylkäämäksi, kuten Markus evankeliumissaan todistaa. Kristus koki kuolemansa edellä syvempää hylätyksi tulemisen tuskaa kuin mitä kukaan marttyyri on kokenut, vaikka monet ovatkin tulleet pilkatuksi, häväistyksi, kidutetuksi ja teloitetuksi. Kristus on ulkonaisen heikkouden ja sisäisen suuruuden absoluuttinen ilmentymä. Hänessä kohtaamme elämän, eli kuolemalla kuoleman voittaneen Jumalan ja samalla posken kääntävän, kärsivän ja kuolevan ihmisen.
Ajatus Messiaan väkivaltaisesta kuolemasta jäi vaivaamaan kirkkoisiä – kuinka pukea opiksi ajatus ristiinnaulitusta Jumalasta: Voiko Jumala kärsiä, ja jos voi, kuinka Jumala kärsii ristillä? Kärsiikö Jumala ristillä itsessään, vai Kristuksessa? Kärsiikö Jumala jopa siinä määrin, että voidaan perustellusti puhua Jumalan kuolemasta? Kuka on Jumala, joka antaa Kristuksen kuolla ristillä, ja kuka on se Kristus, joka kuolee? Syntyi moninaisia näkemyksiä, painotuksia ja tulkintoja niin itäisessä, kuin läntisessäkin kristikunnassa.
Kun tarkastelemme ristin suhdetta Jumalaan ja kristologiaan, erityisesti suuren viikon aikana kirkossa luettujen ja laulettujen tekstien kautta, nousee esiin Jumalan itsensä tyhjäksi tekemisen ja ihmistä varten alentumisen käsite kenosis. Katolisen kirkon edellisen paavin ja arvostetun teologin Joseph Ratzingerin mukaan ristin hetki on Jumalan ja Jeesuksen todellisen kirkkauden hetki; juuri risti koituu Jumalan nimen kirkastamiseksi. Kristuksen ristissä Jumala tulee havaittavaksi sellaisena kuin hän on, eli itsensä rakkaudessa antavana Jumalana. Ratzingerin mukaan koska Jumala on itsensä antava rakkaus, myös hänen tahtonsa on itsensä antava rakkaus. Ristillä tuo tahto toteutuu, kun Poika, eli Kristuksen persoona antaa itsensä ja elämänsä maailman puolesta ja alistuu kärsimykseen. Samalla Pojan kärsimys on pelastavaa kärsimystä, koska hän kärsii itsessään kaiken ihmisyyden tottelemattomuuden ja muuttaa sen Pojan kuuliaisuudeksi Isälle.
Huomaamme siis, että useat käsitteet ja opilliset teemat nivoutuvat monimutkaisesti yhteen juurikin kristologian kautta. Jumalan rakkaus, Kristuksen kenoottinen rakkaus, kuolema ja ylösnousemus eivät ole vastakohtaisuuksia. Ne ovat yhtä ja samaa, jopa samansuuntaista liikettä. Risti on siis tosiasiassa elämää, se on kaiken keskipiste, vaikka tänään suremmekin ristin juurella ja kohta olemme jo laskemassa Vapahtajaamme hautaa.
Risti on ollut kautta historian niin ihmisiä, kansoja ja opinkappaleita yhdistävä kuin erottava tekijä. Näin oli myös Golgatalla. Kahden ryövärin väliin pystytetty risti tuli jakajaksi heidän välilleen. Toinen ristillä riippuvista herjasi Jeesusta, toinen ymmärsi tuomionsa. Toinen pelastui, toinen pilkkasi loppuun saakka. Slaavilaisen ristin alimmainen vino poikkipuu muistuttaa juuri tästä – rististä punnitsevana vaakana näiden kahden ihmisen välillä. Tämä on myös meille hyvä muistutus, että tie Jumalan valtakuntaan on todellakin auki viimeiseen hetkeen saakka.
Risti yhdistää taivaan ja maan ja merkitsee kaikkea sitä, mitä Jumala on meidän puolestamme tehnyt ja miten Hän on sen tehnyt. Ristissä konkretisoituu ihmisen ja luomakunnan yhdistyminen Kristuksessa – kaikki tämä kahden poikkipuun välityksellä. Meidän on muistutettava itseämme, että me kaikki joudumme tässä ajassa tavalla tai toisella ristille – kärsimystä ei voi kukaan välttää, kuten eräässä suuren viikon veisussa sanotaan ”Uskovaiset, seuraten Herraa, joka kiiruhti kaiken kärsimään, olkaamme valmiit pilkattaviksi, syljettäviksi ja ivattaviksi, että saisimme Hänen puhtaitten kärsimystensä kanssa kunnian”. Kysymys onkin siitä, kohtaammeko nuo kärsimykset risti turvanamme ja siten Kristuksen kanssa, vai yksin.
