Opetuspuhe Turun kirkon 175-vuotisjuhlassa
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Iloitsen voidessani tervehtiä tänään tätä pyhän marttyyrikeisarinna Aleksandran kirkon 175-vuotisjuhlaa viettävää seurakuntaa, sen työntekijöitä ja vastuunkantajia. Sain nuoruudessani Jumalan armosta palvella tätä seurakuntaa lähes viisi vuotta. Muistan hyvin kirkon 130-vuotisjuhlat ja sinne silloin kokoontuneet kirkonpalvelijat, sen kaunistajat, veisaajat ja rukoilijat.
Pyhän Aleksandra Roomalaisen kirkko täällä Turussa vihittiin syyskuussa 1846. Kirkko rakennettiin Krimin sodan alla, jolloin maailmanpoliittinen tilanne muistutti kovasti tätä päivää. Mutta kirkko täällä Turussa on kestänyt maailmanpolitiikan myllerrykset.
Mihin seurakuntalaisten elämä on sidottu? Tätä on hyvä kysyä juuri 175-vuotisjuhlissa. Päivän evankeliumitekstissä Matteuksen kertomana juutalaiset kirjanoppineet olivat puhuneet joistakin käskyistä sellaisina puunauloina, joista lain kaikki muut käskyt riippuvat. Kristuksen mukaan Mooseksen laissa oli kaksi tällaista käskyä, joista lain kaikki käskyt riippuivat. Ensimmäinen on: ”rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi” (5 Moos. 6:5); toinen: ”rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi” (3 Moos. 19:18). Uskon ja rakkauden tunnustuksen varassa ovat siis ihmisen elämänehdot. Siinäpä vastaus. Siinä on Jeesuksen koko vaatimus. Joka tekee näin – jolla on rakkaus – on kristitty. Hänellä on kaikki.
Mutta mitä merkitsee elää todeksi uskoa, joka toimii rakkauden kautta? Jo edesmennyt Englannissa vaikuttanut metropoliitta Anthony Bloom on eräässä yhteydessä viisaasti todennut: ”On turha kunnioittaa ikoneja jos ihminen on itse niin turha, ettei kunnioita lähimmäistään”. Koska emme ole täydellisiä ihmisiä, myös oma minämme nousee helposti lähimmäisen edelle. Oma minä kohoaa Jumalan vertaiseksi. Tällöin itsensä etusijalle asettavan ihmisen elämänohje muuttuu vaikkapa seuraavaan muotoon: ”rakastan itseäni koko sielustasi ja koko voimastani sekä minääni enemmän kuin lähimmäistäni”.
Harva on täydellinen. Eikö juuri arkielämä pikemminkin todista, että epäonnistumme jatkuvasti. Jos palaamme Matteuksen evankeliumin alkuun, vaatii Kristus meiltä ei vain inhimillistä täydellisyyttä, vaan jumalallista: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin taivaallinen Isännekin on” (Matt. 5:48). Täydellisyyden vaatimus jää tavoittamatta. Ei pelkästään tavoittamatta, vaan kuinka usein elämmekään juuri vastoin sitä, mitä Kristus vaatii. Oman edun tavoittelu turmelee ylevimmätkin teot.
Kristityn tragiikka on juuri tässä. Yhtäältä vaaditaan ehdotonta rakkautta ja varauksetonta uskoa. Toisaalta joudumme joka päivä myöntämään, että emme tähän pysty. Edessämme on läpi elämän kestävä pyhyyden ja pahuuden välinen ristiriita, täydellisyyden ja kykenemättömyyden välinen paradoksi. Apostoli Paavalinsanat ovat tässä yhteydessä niin todentuntuiset: ”En tee sitä hyvää, mitä tahtoisin. Sen sijaan teen sitä pahaa, mitä en tahdo” (Room. 7:19).
Tavallisesti sanomme, että lähimmäinen tarvitsee meitä ja on oikeutettu odottamaan rakkauttamme, mutta todellisuudessa me itse tarvitsemme tätä rakkauden suhdetta. Elämämme ei ole ihmisen elämää, jos elämme eristäytyen ihmisistä. Lähimmäisenrakkaus on elämän oikea muoto.
Keskellä Turkua sijaitsevan kirkon ympäristö on voimakkaasti uudistunut viime vuosina. Ollaan keskellä kylää, mutta näytäänkö? Tullaanko tutuiksi? Miten kutsumme kirkon ohi käveleviä ihmisiä? Tunnettu belgialaissyntyinen, Ruotsissa Norrabyn karmeliittaluostarissa elänyt isä Wilfrid Stinissen kirjoittaa eräästä berberiheimosta Marokossa, että sen ”vanhimmalla jäsenellä on tehtävänä joka aamu auringonnousun aikaan nousta lähimmälle hiekkakukkulalle kiittämään ylösnoussutta aurinkoa kaikkien nukkuvien veljiensä puolesta. Sellainen tehtävä on sillä, joka on kutsuttu elämään Herran lähellä. Hän kiittää, kun me vielä nukumme. Hän seisoo ihmiskunnan nimessä Jumalan valtaistuimen edessä ja kiittää ja ylistää häntä ja rukoilee armahdusta kaikille”. Tämä ei voi olla itsekkyyttä. Tämä on sitä lähimmäisenrakkautta, lakkaamatonta esirukousta, jota tämän päivän ortodoksisiltakin yhteisöiltämme voimme odottaa.
Toivon vielä lopuksi, että seurakunnan juhlavuotena muistetaan myös rukouksissa niitä monia ja taas monia, jotka ovat kaikessa hiljaisuudessa eläneet uskon mukaista elämää rukouksessaan, sanoissaan ja teoissaan; heitä, jotka ovat kasvattaneet lapsensa kirkon jäseniksi ja lapsenlapsiaankin ohjanneet ortodoksisen uskon poluilla. Olkoon heidän muistonsa ikuinen. Lähettäköön Jumala tulevaisuudessakin palavia sieluja ja palvelevia henkiä keskuuteemme, että me heikotkin syttyisimme. Aamen.
