Päätössanat SOOLi ry:n 70-vuotisjuhlassa
Kristuksessa rakkaat opettajat; isät, sisaret ja veljet!
Tämä päivä on ollut ilon ja siunauksen päivä sen monessa eri merkityksessä, mutta erityisesti se on ollut sitä teille opettajille. Kuten monessa eri yhteydessä on jo todettu, sodanjälkeisinä vuosina kirkkomme katsoi uskonnonopetuksen kuuluvan tulevaisuuden kannalta tärkeimpien kehityskohteiden joukkoon.
Olen itse sen sukupolven ihminen, joka kasvoi jo lapsesta asti arvostamaan vapautta. Minulle itselleni tuon vapauden keskeisiä arvoja ovat olleet pienet ja varsin käytännölliset asiat: oikeus koulutukseen, sen mukana myös oman uskonnon opetukseen, sosiaaliturva, vapaa liikkuminen ja luonnollisesti myös sananvapaus.
Ortodoksisen uskonnonopetuksen keskeisin tehtävä on vahvistaa ja ylläpitää oppilaan ortodoksista identiteettiä. Identiteetti on kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen kehitetty käsite. Se kuvaa itsen tai minän ja yhteiskunnan suhdetta. Nykyaikanamme identiteetin etsintä on muodostunut monitasoiseksi ja läpi elämän kestäväksi prosessiksi. Yhteiskunnassamme identiteetti ei enää perustu velvollisuuteen vaan valintaan, ja samalla identiteetin muodostuminen on tullut vaikeammaksi, katkonaisemmaksi ja enemmän yksin tehtäväksi prosessiksi.
Yhteiskunnassamme korostuu usein myös uskonnon yksityisyys. Unohdamme usein uskonnon yhteisöllisyyden merkityksen. Esimerkiksi Kreikassa kaste ei ole koskaan yksityinen perhejuhla kodissa. Kaste on seurakuntaan otto ja se tapahtuu aina kirkossa, seurakuntalaisten ympäröimänä.
Uskonto on osa kulttuuria ja identiteettiä ja koulujen antama uskonnonopetus siirtää perinnettämme valvotulla tavalla eteenpäin. Te opettajat olette varmasti myös valveutuneita eri kasvatusteorioista, joiden rakentamiseen ja hyödyntämiseen liittyy aina erilaisia arvoja ja intressejä. Tänä päivänä nämäkin saattavat olla usein vaikeasti yhteen sovitettavissa tai suorastaan ristiriidassa keskenään. Emme ole enää pitkään aikaan eläneet kulttuurissa, jossa ihmisten elämää ohjaisivat jaettu maailmankuva ja arvot. Koulujen uskonnollisista juhlista käytyjä kiistoja pidetään usein esimerkkeinä arvojen ja maailmankuvien ristiriidasta.
Kirkkomme kannalta on tärkeää tulkita tunnustuksellisuutta niin, että tietyn uskonnonharjoituksen liittäminen uskonnonopetukseen on mahdollista etenkin alemmilla luokilla mutta soveltuvalla tavalla muutenkin. Ikoni, rukouskynttilä, alkurukous tai muu vastaava on katsottava oikeutetuksi osaksi ortodoksista uskonnonopetusta. Sen kieltäminen olisi suuressa määrin uskonnonvapauteen puuttumista ja sen rajoittamista. Oppilaiden kasvattaminen kirkon aktiivisiksi jäseniksi on meille periaatteessa ja käytännössä tärkeä. Tältäkin kannalta oikeus tiettyyn uskonnonharjoittamiseen osana kouluopetusta on tärkeä seikka.
Jotta uskonnonopetuksen antama tuki nuorelle konkretisoituisi myös koulun seinien ulkopuolella, tarvitaan kirkon läsnäoloa kasvun tiellä. Kristityksi tuleminen ei ole nimittäin vain kristinuskon totuuksien ja historian oppimista kerran viikossa, vaan elämistä kirkossa ja osallistumista sen toimintaan. Kasvaminen ortodoksisen kirkon jäsenyyteen on kokonaisvaikutteista. Kirkko on yhteisö, jossa uskovat elävät ja kasvavat. Liturgisuus oikein ymmärrettynä on juuri yhteisöllistä, toisesta ihmisestä välittävää kasvamista ja kasvattamista.
Kirkko kasvattaa elämällään kaikkia jäseniään: lapsia, nuoria, oppilaita, opettajia, vanhempia, aikuisia ja vanhuksia. Tällä haluan sanoa, että jos kristillinen oppiminen samaistetaan vain yksipuolisesti koulumaailmaan, lapsiin ja nuoriin, silloin hävitetään kuva kirkosta kaikenikäisten oppimisyhteisönä. Lapsuus on inhimillisen kasvamisen ja kehittymisen olennaista aikaa, mutta kirkossa emme kasvata lapsia, vaan ihmisiä.
Ja kuten teidän opettajien on tehtävä koululuokissanne niin kirkonkin on tehtävä selväksi, mitä tarkoittaa olla ortodoksinen kristitty ja mitkä ovat ortodoksina kasvamisen tiet nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Nämä kysymykset ovat tärkeitä 2020-luvun yhteiskunnassamme, jossa ihmiset kokevat usein kirkon byrokraattisena, ihmisten yksilöllisiä, uskonnollisia tai psykologisia tarpeita tyydyttävänä laitoksena. On myös murheellista sekä ylä- että alatasolta katsoa, kuinka seurakunnissamme on hyvin suuri joukko ihmisiä, jotka eivät osallistu kirkon elämään millään tapaa. Ja tässä kohtaa väitän, että ihmisten uskonnollinen passiivisuus kasvaa nimenomaan hatarasta ortodoksisesta identiteetistä. He voivat toisinaan olla kirkon tarjoamien ”perhejuhlapalvelujen” kuluttajia, mutta eivät tee itse aloitteita kirkon, seurakuntiemme suuntaan.
Haasteemme kasvattajina ovat siis yhteisiä. Ja tässä yhteydessä en voi tarpeeksi korostaa kirkkomme uutta pyhää, marttyyri Johannes Sonkajanrantalaista teidän opettajien erityisenä esikuvana – vaikeinakin aikoina voimavarat on suunnattava vankkumattoman perustan rakentamiseen. Haasteista huolimatta näen asian lopulta seuraavasti: niin kauan kuin lapselle ja nuorelle tarjotaan omaan uskontoon kasvamisen mahdollisuutta, antaa se edellytyksen muodostaa sillan kotikulttuurin ydinalueen ja suomalaisen yhteiskunnan välille. Tämä puolestaan auttaa näkemään oman identiteetin osana laajempaa elämänpiiriä ja siten yhteisiä arvojamme.
Näillä sanoilla toivotan tärkeään tehtäväänne ja työhönne Kolmiyhteisen Jumalamme loputonta siunausta ja varjelusta kotimatkallenne.
