Puhe kolmen kirkkokunnan yhteisessä rukouspalveluksessa Pyhän Henrikin katedraalissa
Kristuksessa rakkaat sisaret ja veljet!
Olemme suomalaisina kirkkojemme edustajina kokoontuneet tänään vastustamaan Venäjän hyökkäyssodan pahuutta ja sen aiheuttamaa epäinhimillistä kärsimystä Euroopan maaperällä. Olemme rukoilleet rauhaa, sillä kirkon palvelijoina vastauksemme vainoon ja vihaan ei voi olla vastaviha. Äsken laulamamme kirkkoveisun sanoma kuoleman voitosta ja ylösnousemuksesta saa erityisen kaikupohjan tänä pääsiäisaikana. Pääsiäiseen kuuluu ilo, mutta tänä keväänä itkemme enemmän, koska useimmat puolustusmekanismimme ovat sortuneet.
On tarpeetonta luetella kaikkia niitä saatanasta lähtöisin olevia rikoksia ihmisyyttä vastaan, joita Venäjän sotavoima on tehnyt muun muassa Butšassa, Irpenissä, Mariupolissa. Luemme ja kuulemme niistä päivittäin. Ajattelen, että näiden hirmutekojen ihminen kieltäytyy tunnustamasta Jumalaa luojakseen ja menettää siten oikean suunnan elämässään sekä rikkoo samalla koko suhteensa omaa itseään ja muita ihmisiä kohtaan. Tällaisen ihmisen on turha yrittää peitellä tekojaan maan mullalla tai jätesäkeillä, julkiselta saatikka Jumalan katseelta. Jumala tuntee Ukrainan marttyyrien nimet.
Totuudesta poispäin katsominen päättyy ennen pitkään umpikujaan. Totuus tulee lopulta aina paljastetuksi. Jumalan Henki toimii siellä missä totuutta kunnioitetaan. Ja tässä kohtaa haluan todeta, ettei patriarkka Kirill kirkkonsa päämiehenä edusta totuutta. Hänen kantansa sotaan on yksinkertaisesti valheellinen ja kirkon opetuksen vastainen. Et voi siunata sotaa veljeäsi vastaan! Ortodoksinen usko ei ole alistettu etnisille identiteeteille ja kansallisille pyrkimyksille.
Kristityillä on valtava tehtävä, vaikea sellainen – nimittäin olla mukautumatta maailman mukavuuksiin, haastaa sovinnaisuussäännöt, tunnistaa ja tunnustaa paha. Meidät on kutsuttu toistuvasti ja ikuisesti kamppailemaan pahaa vastaan, vaikka tuo taistelu näyttäisikin ajoittain voittamattomalta. Kristityn on oltava valmis kärsimään tämän pyhän tehtävän vuoksi. Jos näin ei ole, hän lakkaa olemasta kirkon palvelija.
En toivonut aloittavani puhettani tänään pahasta. Emme koskaan saa aloittaa pahasta, sillä silloin tuijotamme sitä silmämme sokeiksi ja se vangitsee meidät. Pahuus on kuin arpia maailman kasvoilla. Arvetkaan eivät voi kätkeä kasvojen kauneutta. Uskon edelleen, että pohjimmiltaan maailma on hyvä ja kaunis. Mutta pelkkä asenne ei auta näkemään tätä luomakunnan alkuperäistä hyvyyttä. Tarvitaan uskoa. Ja usko on elämän asenne, jossa kasvamme vain hetki hetkeltä, pienin askelin, kriisien ja koetusten kautta. Heprealaiskirje sanoo Kristuksesta itsestään, että ”vaikka Jeesus oli Jumalan Poika, hänen oli kärsittävä oppiakseen, mitä kuuliaisuus on” (Hepr. 5:8). Kun kaikki tuntuu olevan menetetty, kodit tuhottu, maanpinta korventunut ja pommitettu kraatereille, juuri silloin Jumala on hyvin lähellä.
