Puheenvuoro Sosiaali- ja terveysministeriössä
On erinomaista, että Sosiaali- ja terveysministeriö on nostanut esille kysymyksen kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen sosiaalisesta vastuusta ja käynnistänyt vuoropuhelun huumetyöstä. Sosiaalinen vastuu on aihe, jota meidän on hyvä pohtia laajemminkin.
Diakonia, hyvän jakaminen yhteisössä, on ollut osa meidän kirkkomme perinnettä alusta lähtien. Luostareilla on ollut tärkeä rooli hyväntekeväisyydessä ja on vieläkin monissa ortodoksisissa maissa.
Myös Suomen seurakunnissa toteutetaan monimuotoista diakoniaa. Järjestöjemme työ on erityisesti mainittava. Toimet kohdistuvat yhteiskuntamme vähempiosaisiin ryhmiin ja pidämme niitä toimia tärkeinä, vaikka ne eivät luonnollisesti voi saavuttaa täydellistä kattavuutta ja systemaattisuutta.
Meistä on luonnollista, että huumausaineiden käytön ehkäisy on selkeästi ensisijaisesti julkisen vallan asia, kattaahan se lainsäädännön ja sen toimeenpanon kysymyksissä, jotka eivät kuulu kirkoille. Myös huumausaineiden haittojen ehkäisy on asia, joka luontevimmin soveltuu julkisesti rahoitetulle palvelujärjestelmälle.
Näyttää hyvin ilmeiseltä, että pääasiallinen toimintamalli on ohjata ne harvat huumeongelmaiset, jotka meihin ottavat yhteyttä tai jotka muuten kohtaamme,erikoistuneisiin palveluihin, yhteiskunnallisen turvaverkon piiriin. Ihmisenä ja yksilönä huumausaineongelmainen on kuitenkin aina henkisen ja kaiken muunkin tukemme kohde.
Tästä huolimatta en mitenkään tarkoita irtisanoutumista vastuusta . Meillä voi olla monia tehtäviä tässä kysymyksessä. Käsitykseni mukaan meidän on kuunneltava herkästi laumaamme ja esimerkiksi nostettava esille, tässä ja muissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä, sellaiset viestit, jotka eivät välttämättä muuten saavuta päätöksentekijöitä.
En usko, että meillä suurimpia seurakuntia lukuun ottamatta tulee olemaan varsinaista erikoistunutta huumetyötä ainakaan lähitulevaisuudessa, mutta me olemme tietoisia tästä ongelmasta ja seuraamme sitä tarkasti. Omassa organisaatiossamme olemme jokin vuosi sitten selventäneet toimiamme alkoholiongelmissa ja voimme varmasti tehdä niin myös huumeongelmien suhteen. Käsitykseni mukaan vain takaamalla, että oman organisaatiomme linjaukset ovat selkeitä, me voimme olettaa, että paikallistason toimet voivat kehittyä johdonmukaisesti.
Kaiken tämän sanottuani haluan hieman pohdiskella sitä, mistä huumeongelma johtuu ja mitä mahdollisuuksia meillä on sen ehkäisyyn. Huumeongelman syy ei minusta ole pelkästään siinä, että huumausaineiden saatavuus on maailman muuttuessa lisääntynyt. Ainakin jossain määrin minusta asia on mielenterveysongelma tai sen oire. Riippuvuusongelmia on ollut aina, mutta nyt nuoret näyttävät ikäänkuin kaipaavan jotain sellaista, jota tavallinen arkielämä ei heille tarjoa. Jotkut tyydyttävät tämän kaipauksen ryhtymällä käyttämään huumeita.
Uskon, että ongelman kehittymisen takana on laaja-alainen yhteiskunnallinen muutos, joka on muuttanut perheiden ja lasten elämää. Meidän maassamme jo pelkästään väestön siirtyminen kasvukeskuksiin on merkinnyt perinteisten sosiaalisten verkkojen muutosta ja sukupolvoen välisen yhteyden ja tuen katkeamista. Olemme enenevästi tietoisia työelämän muutoksesta, josta olemme viime päivinä lukeneet lehdistä. Informaatioyhteiskunta ja tietotekniikka ulottuvat yhä syvemmälle yksityisyyteemme. Yhteisöllisyys joutuu tekemään tilaa alati vahvistuvalle individualismille.
Nuoriin kohdistuu yli rajojen ulottuva globaali nuorisokulttuuri, jota meidän on vaikeaa ymmärtää sillä tavoin kuin olemme aiemmin ymmärtäneet omaa kulttuuriamme.
Ortodoksisena kirkkona katsomme olevamme dynaamisessa vuorovaikutuksessa yhteiskuntamme kanssa ja se on myös osa aitoa perinnettämme.
Minä näen pysyvyyden erityisenä voimavaranamme. Siksi katson, että meidän ensisijainen tehtävämme on tukea jäseniämme ja heidän perheitään tarjoamalla vaihtoehto jatkuvalle muutokselle. Uskon, että me siten parhaalla tavalla tuemme uusien sukupolvien psyykkistä integriteettiä, rakenteita ja sosiaalista osallisuutta ja osaltamme myötävaikutamme huumausaineongelman ehkäisyyn.
Tämä ei luonnollisestikaan sulje pois ehkäisevää huumevalistusta esimerkiksi nuorisotyössä, vaikka katson, että tässä jatkuvasti muuttuvien arvojen maailmassa kirkkomme tärkeä tehtävä on tarjota sellaisia arvoja, jotka ovat pysyviä.
