6.7.2019

Sävelmä
2. säv.

pt. Sisoes Suuri (+ 429)

p. Juliana, Olšanin ruhtinatar (+ 1540)

Konstantinopolin patriarkka Meletios myönsi Suomen ortodoksiselle kirkolle autonomian 1923.

Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä

Epistola
Room. 6:11–17

Room. 6:11–17

11 Ajatelkaa tekin samoin itsestänne: te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa. 12 Synti ei siis saa hallita teidän kuolevaista ruumistanne, niin että noudatatte sen himoja. 13 Älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön vääryyden aseiksi! Kun nyt kerran olette siirtyneet kuolemasta elämään, antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi! 14 Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia. 15 Miten siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme elä lain vaan armon alaisina? Emme toki! 16 Tehän tiedätte, että jos antaudutte orjina tottelemaan jotakuta, olette juuri sen orjia, jota tottelette. Te joko palvelette syntiä, mikä johtaa kuolemantuomioon, tai olette kuuliaisia Jumalalle, mikä johtaa vapauttavaan tuomioon. 17 Jumalalle kiitos, te jotka olitte synnin orjia, olette nyt tulleet koko sydämestänne kuuliaisiksi sille opetukselle, jonka ohjattavaksi teidät on uskottu.

Matt. 8:14–23
Matt. 8:14–23

Siihen aikaan 14 Jeesus meni Pietarin kotiin ja näki, että tämän anoppi makasi kovassa kuumeessa. 15 Jeesus kosketti hänen kättään, ja kuume lähti hänestä. Nainen nousi vuoteesta ja alkoi palvella Jeesusta. 16 Ja kun ilta tuli, Jeesuksen luo tuotiin monia pahojen henkien vaivaamia. Hän ajoi sanallaan henget ulos ja paransi kaikki sairaat, 17 jotta kävisi toteen, mitä on sanottu profeetta Jesajan kirjassa:     -- Hän kantoi meidän tautimme, otti taakakseen meidän sairautemme. 18 Kun Jeesus näki, miten paljon väkeä hänen ympärillään oli, hän käski lähteä vastarannalle. 19 Muuan lainopettaja tuli silloin hänen luokseen ja sanoi: "Opettaja, minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin." 20  Jeesus vastasi hänelle: "Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi." 21 Eräs toinen, hänen opetuslapsensa, sanoi hänelle: "Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni." 22 Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Seuraa minua! Anna kuolleiden haudata kuolleensa." 23 Jeesus astui veneeseen, ja opetuslapset seurasivat häntä.

Päivän synaksario

6.7.

Pyhä Asteios (Asterios) oli piispana Dyrrhakhionissa* keisari Trajanuksen hallituskaudella vuoden 100 tienoilla. Kaupungin hallitusmiehet Numerios, Nearkhos, Aglaidos ja Arianos yrittivät pakottaa hänet uhraamaan epäjumalille, mutta kaikki heidän vaivansa olivat turhia. Sillä hetkellä, kun sotilaat astuivat pyhän Asteioksen eteen pidättääkseen hänet, hän sai ilmestyksen, jossa hän näki itsensä seisomassa kalliolla tervattuna ja öljyttynä. Hän huusi papistolleen: ”Minun täytyy kärsiä Kristuksen tähden, mutta paetkaa te minne vain voitte.”
*) Nyk. Durrës Albaniassa

Asteios luovutettiin kuvernööri Agricolalle, joka hakkautti häntä rautatangoilla ja ruoskilla. Kun Asteios pysyi rauhallisena kidutuksesta huolimatta, kuvernööri määräsi, että hänet piti sivellä hunajalla ja sitoa kiinni ristiin kaupungin ulkopuolella, paahtavan auringon alle. Ampiaisia ja kärpäsiä syöksyi joka suunnasta Asteioksen kimppuun, ja tuhannet pistokset varmistivat hänelle marttyyrin kruunun. Kaupungissa oli kristittyjä, jotka olivat paenneet vainoa Roomasta. He hautasivat pyhän piispan ruumiin kunniallisesti. Kun tämä tuli ilmi, he saivat maksaa hurskaasta teosta hengellään. Pyhät Peregrinos ja hänen toverinsa Lucianus, Pompeius, Hesykhios, Papius, Saturninus ja Germanus liittyivät marttyyrien joukkoon.

Pyhä Sisoes syntyi Egyptissä 300-luvun alkuvuosina. Hänen nuoruudessaan Egyptin erämaassa vaikuttivat munkkilaisuuden isähahmona kunnioitettu pyhä Antonios, pyhittäjä Or ja monet muut maineikkaat kilvoittelijat. Heidän kilvoituksensa ja hengelliset saavutuksensa innoittivat lapsuudesta lähtien myös pyhää Sisoesta. Jo varhain hän otti ylleen Kristuksen ristin ja siirtyi kilvoittelemaan Nitrian erämaahan. Siellä asui jo sadoittain munkkeja, joiden johtohahmona oli pyhä Or.

Nuoren Sisoeksen kilvoittelu oli esikuvaksi muillekin. Hän harjoitti nöyryyttä suorittamalla kaikenlaisia alempiarvoisia tehtäviä samalla itseään soimaten, niin kuin Or hänelle opetti. Nitrian skiitassa hän kuuli paljon pyhästä Antonioksesta, ja hänessä syttyi halu päästä tapaamaan tätä. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä pyhä Antonios ehti kuolla ennen kuin Sisoes pääsi hänen vuorelleen. Hän ei kuitenkaan enää palannut Nitriaan, vaan jäi pyhän Antonioksen asuinsijoille. Kun nämä alueet alkoivat täyttyä erakoista, hän siirtyi lopulta niin sanotulle Sisimmälle vuorelle, jossa Antonios oli myös kilvoitellut. Siellä ei ollut tungosta, koska paimentolaisheimojen hyökkäysten takia sinne ei moni uskaltanut mennä.

Abba Sisoes asui vuorella 72 vuotta jäljitellen kaikessa pyhää Antoniosta. Hän eli äärimmäisen askeettisesti, ja hänelle tunnusomaista oli suuri nöyryys. Kun eräs veli kertoi saavuttaneensa Jumalan muistamisen tilan, joka pysyi yllä lakkaamatta, Sisoes sanoi hänelle: ”Ei ole suurta, että ajatuksesi on Jumalan kanssa. Suurta on pitää itseään koko luomakuntaa alempana. Sillä se ja ruumiillinen vaivannäkö ohjaavat nöyryyteen.”

Kerran eräs mies pienen poikansa kanssa tuli vuorelle tapaamaan häntä. Matkalla poika sairastui ja kuoli. Isä ei siitä huolestunut vaan kantoi poikaa mukanaan abba Sisoeksen luo. Saavuttuaan hänen vuorelleen isä kumartui hänen eteensä poika sylissään. Sitten hän itse lähti ulos ja jätti pojan luolaan. Sisoes luuli, että lapsi makasi lattialla osoittaakseen hänelle kunnioitusta. Niinpä hän sanoi pojalle: ”Nouse nyt ja mene ulos.” Heti kuollut lapsi nousi pystyyn ja meni isänsä luo.

Sisoes ei pitänyt itseään minkään arvoisena pyhään Antoniokseen verrattuna. Vaikka hän herätti sairaan lapsen kuolleista, hän luki senkin pyhän Antonioksen ansioksi ajattelematta lainkaan omaa osuuttaan. Ja kun joku munkkiveli kysyi häneltä, uskoiko hän saavuttaneensa pyhän Antonioksen mitat, hän vastasi: ”Jos minulla olisi yksikin abba Antonioksen ajatus, olisin kokonaan tulta. Mutta tiedän, että ihmisen on mahdollista juuri ja juuri kantaa Antonioksen ajatuksia.”

Luokseen tulleille Sisoeksen oli tapana sanoa, että tie, joka johtaa nöyryyteen, on ensinnäkin kaikkinainen itsehillintä, toiseksi rukous Jumalan puoleen ja kolmanneksi se, että kilvoittelee kaikin voimin tunteakseen olevansa kaikista ihmisistä alhaisin. Tämän nöyryyden pyhä Sisoes säilytti aina elämänsä loppuun saakka. Vanhetessaan abba Sisoes oli hyvin kiitollinen niille, jotka pitivät hänestä huolta. Hän sanoi: ”Jos sinulla on joku, joka huolehtii sinusta, sinun ei pidä käskeä häntä.”

Pyhä Sisoes kilvoitteli Pyhän Antonioksen vuorella kokonaista 72 vuotta. Kun hänen maallinen taipaleensa oli päättymässä ja veljet istuivat hänen ympärillään, hänen kasvonsa loistivat yhtäkkiä kuin aurinko. Hän sanoi heille: ”Katsokaa, abba Antonios tuli!”, ja vähän ajan kuluttua: ”Katsokaa, profeettojen kuoro saapui!” Hänen kasvonsa säteilivät yhä kirkkaammin ja hän sanoi: ”Apostolien joukko tulee!” Sitten hänen kasvonsa alkoivat säteillä vielä kaksin verroin, ja hän näytti puhuvan joidenkin kanssa. Kaikki läsnäolijat olivat ihmeissään.

Silloin vanhukset pyysivät pyhää kertomaan, kenen kanssa hän puhuu. Pyhä Sisoes sanoi heille: ”Katsokaa, enkelit ovat tulleet ottamaan sieluni, ja pyydän heitä, että he jättäisivät minut vähäksi aikaa maan päälle, että voisin vielä vähän katua.” Silloin isät sanoivat hänelle: ”Isä, et sinä enää tarvitse lisää katumusta.” Sisoes vastasi heille kyynelsilmin: ”Sanon teille totuuden. Sisimmässäni tunnen, että en ole vielä päässyt edes alkuun kilvoituksessa.” Isät ihailivat pyhittäjän suurta nöyryyttä, sillä he ymmärsivät hänen saavuttaneen täydellisyyden. Sitten Sisoeksen kasvot loistivat taas yhtäkkiä kuin aurinko, ja kaikki joutuivat pelon valtaan. Silloin pyhittäjä sanoi heille: ”Näettekö, Herra on tullut ja sanoo: ’Tuokaa minulle tämä erämaan asukas.’” Heti tämän sanottuaan autuas Sisoes antoi henkensä Jumalan käsiin. Samalla hetkellä tuli kuin salaman leimahdus, ja koko maja täyttyi hyvällä tuoksulla.

Kirkon kuvataiteessa on kuvattu pyhän Sisoeksen käyntiä Aleksanteri Suuren haudalla Aleksandriassa. Siinä pyhittäjä pohtii suuren maailmanvalloittajan haudan äärellä maallisen kunnian turhuutta. Hän murehtii itkien koko ihmiskunnan yhteistä kohtaloa, joka kaikkien kohdalla tässä elämässä päätyy hautaan.

Pyhä Moninna syntyi Irlannissa vuoden 435 tienoilla. Kerrotaan, että hänen ensimmäinen sanansa oli ”ninna”, minkä ansiosta häntä alettiin sanoa Ninnaksi. Nuorena hän kuuli pyhän Patrikin julistusta ja otti kasteen. Patrik sanoi Ninnalle, että hänen nimensä tultaisiin muistamaan ajasta aikaan. Keltin kielessä ninna merkitsi tytärtä, ja vähitellen se muuttui muotoon Mo ninna, ”tyttäreni”, kaikkien puhutellessa häntä näin.

Moninna kuului pyhän Brigidin (1.2.) oppilaisiin. Hän omistautui kokonaan kirkon ja Kristuksen palvelemiseen. Kerrotaan, että kun hän rukoili mykän miehen puolesta, tämä alkoi puhua ja ensimmäiset sanat olivat ”Ninna! Ninna!”

Pyhä Moninna perusti lukuisia luostareita Skotlantiin, Englantiin ja Irlantiin. Yhden perustettuaan hän alkoi aina etsiä uutta, entistä rauhallisempaa paikkaa. Viimeisen luostarinsa hän perusti Pohjois-Irlannin Killeavyyn. Sen sisaristoon kuului alussa kahdeksan neitoa ja yksi leski, jolla oli poikavauva mukanaan. Tästä nunnien kasvattamasta pojasta tuli myöhemmin piispa.

Pyhä Moninna nukkui pois rauhassa vuonna 518. Hänet haudattiin Killeavyn luostariin, jossa oli tuolloin jo 150 sisarta. Hänen hautakivellään ja sen lähellä olevalla pyhällä lähteellä käytiin rukoilemassa suurin joukoin hänen muistopäivänään, kunnes protestantit kielsivät hänen kunnioittamisensa 1820-luvulla.

Pyhittäjä Sisoi kilvoitteli 1200-luvulla. Hänen paastokilvoituksensa ja itsehillintänsä hämmästyttivät kaikkia luolaluostarin veljiä. Hän kukisti kaikki lihan ja hengen himot ja sai Jumalalta suuren armon. Hänen jäännöksensä lepäävät luostarin etäisissä luolissa.

Pyhä Juliana oli Kiovan luolaluostarin hyväntekijän ruhtinas Georgi Dubrovitski-Olšanilaisen tytär. Hän eli neitseellisesti, vanhemmilleen kuuliaisena ja osoitti ymmärrystä hengellisissä asioissa. Hän nukkui pois 16-vuotiaana 1500-luvun alkupuolella, ja hänet haudattiin Kiovan luolaluostariin.

1600-luvun alkupuolella, kun luolaluostarin pääkirkon luona kaivettiin hautaa, Julianan reliikit löydettiin maatumattomina aivan kuin hän olisi juuri vaipunut uneen. Vaatteetkin olivat säilyneet, mutta ne hajosivat heti kun niihin koskettiin. Pyhäinjäännökset siirrettiin kirkkoon, mutta niiden kunnioitus laiminlyötiin. Jonkin ajan kuluttua pyhä ilmestyi Kiovan metropoliitta Pietari Mogilalle (1632−1647)
ja nuhteli tätä reliikkien kunnioituksen unohtamisesta. Silloin metropoliitta teetätti uuden pyhäinjäännösarkun ja toimitti juhlallisen jumalanpalveluksen. Tuosta lähtien pyhäinjäännösten äärellä on tapahtunut paljon ihmeitä.

Pyhä Juliana oli toinen nainen, joka tuli haudatuksi Kiovan luolaluostariin. Ensimmäinen oli pyhittäjä Jefrosinia Polotskilainen (23.5.). Heidät molemmat kuvataan usein myös luostarin pyhittäjäisiä esittävässä ikonissa.

Pyhä Kyrillos varttui kahden setänsä holhouksessa jäätyään kymmenvuotiaana orvoksi. Toinen sedistä oli omaksunut islaminuskon ja antoi hänet turkkilaisen suutarin oppipojaksi. Paetakseen holhoojansa vahingollista vaikutusta ja kysyttyään uskossa vahvana pysyneen toisen setänsä neuvoa Kyrillos liittyi Tessalonikassa oleskelleiden Athosvuoren munkkien joukkoon ja hankkiutui sitten turvaan Pyhälle vuorelle. Hilandarin luostarissa hänet vihittiin munkiksi, mutta koska luostarin säännöt kielsivät alaikäisten asumisen luostarissa, hänet lähetettiin yhteen luostarin edustustoista (metokhia), missä hän eli kuuliaisesti.

Kahdeksan vuoden kuluttua Kyrillos lähti Tessalonikaan tapaamaan kristittyä setäänsä ja kertoi tälle, missä oli ollut. Ollessaan jo lähdössä takaisin luostariin hän kohtasi muslimisetänsä, joka tunnisti hänet ja hälytti lähellä seisovat ihmiset. Nämä alkoivat raivota ja raahasivat nuoren munkin tuomarin eteen. Tuomari yritti ensin hyvällä saada hänet luopumaan kristinuskosta, mutta kun se ei onnistunut, hän määräsi, että Kyrillos heitetään vankilaan ja tuodaan seuraavana päivänä hänen eteensä tuomittavaksi.

Toisen kuulustelun jälkeen 6. heinäkuuta 1566 Kyrillos tuomittiin poltettavaksi elävältä. Rovio valmistettiin Tessalonikan vanhalle hippodromille. Kyrillos kohotti kätensä taivasta kohden, kiitti Luojaa ja pyysi, että liekit polttaisivat hänet, jotta hän pääsisi nopeammin Jumalan luo. Kaupungin prefekti yritti vielä viimeisen kerran taivutella häntä luopumaan kristinuskosta ja tarjosi hänelle hevosia, hienoja vaatteita ja muita lahjoja. Pyhä marttyyri vastasi, että hän ei vähääkään välittänyt tämän maailman turhuuksista. Kristus yksin oli hänen aarteensa, hänen elämänsä, hänen rakkautensa, hänen kaikkensa, eikä mikään voisi erottaa häntä Jumalasta. Niin pyhä marttyyri Kyrillos heitettiin rovioon, joka poltti tuhkaksi jopa hänen luunsakin.

Pyhittäjämarttyyri Feodor (Oleg Bogojavlenski) syntyi vuonna 1905 Persian pääkaupungissa Teheranissa Venäjän konsulin Pavel Bogojavlenskin perheeseen. Persialaiset murhasivat hänen isänsä hänen ollessaan viisivuotias, minkä jälkeen äiti Olga palasi kolmen lapsensa kanssa Pietariin. Perhe eli valtion eläkkeellä. Lokakuun vallankumouksen jälkeen (1917) he jäivät ilman toimeentuloa ja muuttivat Olgan veljen luo Moskovaan. Oleg pääsi Moskovan yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan. Hän halusi palvella ihmisiä ja alkoi toimia asunnottomien hyväksi. Sisarensa Olgan kanssa hän lauloi Jumalansynnyttäjän georgialaisen ikonin kirkon kuorossa. Kirkossa kävi paljon nuoria.

Vuonna 1926 Olga-äiti sairastui vakavasti ja kuoli. Oleg keskeytti lääketieteen opinnot ja meni töihin. Pian hänet kutsuttiin sotapalvelukseen. Hän ei piilotellut uskoaan eikä kristillistä vakaumustaan. Armeijan jälkeen Oleg alkoi käydä moskovalaisessa Vysokopetrovin luostarissa. Hänen hengellisenä ohjaajanaan oli arkkimandriitta Nikita (Kurotškin) Zosimovin erakkolasta. Kun luostarin kirkko suljettiin vuonna 1929, munkit siirtyivät Pyhittäjä Sergein seurakuntakirkkoon (Bolšaja Dmitrovka -kadulla). Siellä Oleg päätti omistaa koko elämänsä Jumalalle, astua munkkikilvoituksen tielle ja kulkea sitä kuolemaan asti.

Marraskuun 4. päivänä 1930 Oleg vihittiin munkiksi nimellä Feodor pyhittäjä Teodoros Studionilaisen mukaan. Pian seurasi vihkimys munkkidiakoniksi. Hän asui pienessä huoneessa Pyhittäjä Sergein kirkon kellotornissa ja vältteli kanssakäymistä seurakuntayhteisön ja tuttavien kanssa. Keskellä kaupunkia hän vetäytyi sisäiseen erämaahansa palatakseen myöhemmin ihmisten pariin todellisena Kristuksen sotilaana, joka olisi valmis palvelemaan jokaista lähimmäistään.

Eräs Vysokopetrovin luostarin veljestöön kuuluva nuori arkkimandriitta ilmiantoi vuonna 1933 neuvostoviranomaisille, että Pyhittäjä Sergein kirkolla toimi laiton luostari ja hengellinen akatemia. Tutkinnan aikana hän todisti veljestöä ja kirkon seurakuntalaisia vastaan syyttäen heitä vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja nuorison asenteiden muokkaamisesta neuvostovastaisiksi. Maaliskuussa kaksikymmentäneljä kirkon papistoon ja seurakuntalaisiin kuuluvaa henkilöä pidätettiin. Munkkidiakoni Feodor oli heidän joukossaan. Hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön Novosibirskiin. Ennen karkotusmatkalle lähtöä hän sai tavata sisarensa ja tuli tapaamiseen iloisena ja reippaana, Kristuksen armon vahvistamana.

Vuoden kuluttua Feodor siirrettiin Vladivostokiin. Vankeja höyrylaivaan siirrettäessä hänen jalkansa pettivät eikä hän lyönneistä huolimatta kyennyt nousemaan. Vanginvartija kutsui lääkärin, joka tutkiessaan Feodoria sai tietää, että tällä oli kesken jäänyt lääkärin koulutus. Hän otti Feodorin apulaisekseen. Feodor joutui avustamaan
yli sadassa umpilisäkkeen poistossa, poistamaan hampaita ja ottamaan vastaan synnytyksiä, sillä leirissä ei ollut muuta lääkintähenkilökuntaa. Hän teki kaikkensa auttaakseen kärsiviä, ei vain ruumiillisesti vaan myös hengellisesti. Sanoillaan hän rohkaisi ja vahvisti niin sairaita kuin kuolevia.
Munkkidiakoni Feodor vapautui leiriltä kolmen vuoden jälkeen ja asettui Tveriin. Lääkäri antoi hänelle puoltokirjeen lääketieteen opintojen loppuunsaattamiseksi. Feodor joutui päättämään, ryhtyisikö hän lääkäriksi vai jatkaisiko edelleen munkkikilvoituksen kapeaa tietä, joka väistämättä johtaisi Golgatalle. Hän kysyi neuvoa sisareltaan Olgalta, joka Jumalansynnyttäjän ikonin edessä rukoiltuaan kuuli äänen sanovan: ”Joka tarttuu auraan, älköön katsoko taakseen.” (vrt. Luuk. 9:62) Hän toisti sanat ääneen. Isä Feodor kuunteli ne tarkkaan, hymyili nöyrästi ja kiitti sisartaan.

Tämän jälkeen Feodor ei enää epäröinyt tien valinnassa. Hän meni patriarkaattiin ja ilmoitti haluavansa palvella kirkossa ja ottaa vastaan pappisvihkimyksen.

Samoihin aikoihin vuonna 1937 Feodorin rippi-isä ja hengellinen ohjaaja arkkimandriitta Nikita nukkui pois. Se oli Feodorille suuri menetys. ”Olisin valmis kestämään uuden vankeuden, kunhan vain isä Nikita olisi elossa”, hän sanoi. Isä Nikita oli palvellut viimeiset vuotensa Ivanovskojen kylän kirkossa Volokolamskin alueella. Seurakuntalaiset pyysivät nyt Feodoria ottamaan hänen paikkansa, mihin hän suostui. Hänet vihittiin pappismunkiksi Moskovassa ja ensimmäisen liturgian hän toimitti 40. päivänä isä Nikitan kuolemasta.

Isä Feodor hoiti papilliset velvollisuutensa uhrautuvasti. Kun kutsuttiin ripittämään sairasta, hän lähti matkaan säällä kuin säällä, niin sateella, pakkasella kuin kelirikon aikaan tarpoen liejuisilla teillä.
Hän ei ottanut toimituksista maksua, vaan pyrki itse mahdollisuuksiensa mukaan auttamaan köyhiä. Seurakuntalaiset näkivät hänen hyväsydämisyytensä ja rakastivat häntä.

Tuohon aikaan neuvostoviranomaiset sulkivat kirkkoja siten, että vaativat pappeja maksamaan ylivoimaisen suuria veroja. Jos pappi ei kyennyt maksamaan, hänet poistettiin asuinpaikkakuntansa kirjoilta, jolloin hän menetti myös luvan toimittaa palveluksia, ja käyttöä vaille jäänyt kirkko suljettiin. Näin meneteltiin myös isä Feodorin kohdalla. Silloin läheisen kyläkirkon isännöitsijä Maria Vasiljevna möi lehmän ja hevosen ja maksoi Feodorin veron.

Joulukuussa 1940 isä Feodoria vaadittiin jälleen maksamaan suuri vero, josta hän ei pystynyt suoriutumaan. Juttu vietiin oikeuteen. Viranomaiset sanoivat suhtautuvansa nuoreen mieheen hyväntahtoisesti. He lupasivat lähettää hänet hyvään seurakuntaan ja poistaa veronmaksuvelvoitteen kokonaan, jos hän ryhtyisi keräämään tietoja seurakuntalaisista. Ehdotuksen kuultuaan isä Feodor venyttäytyi koko suureen pituuteensa ja vastasi: ”Minua ei ole kasvatettu ilmiantajaksi!” Vastaukseksi yksi kuulustelijoista tempaisi passin Feodorin käsistä, repi sen kappaleiksi ja kirjoitti tilalle uuden, jossa kiellettiin asuminen Moskovan alueella.

Isä Feodor asettui Tverin alueelle Zavidovon kylään, josta hän vuokrasi pienen huoneen. Suurimman osan ajasta hän kuitenkin asui laittomasti sisarensa Olgan luona Moskovan alueella lähellä hengellisiä lapsiaan.

Sodan syttymispäivänä kesäkuussa 1941 viranomaiset allekirjoittivat Feodorin pidätysmääräyksen. Kesti kuitenkin kaksi viikkoa ennen kuin hänet löydettiin. Pidätys tapahtui keskellä yötä. Feodorille tehtiin heti täysi ruumiintarkastus ja talo tutkittiin perin pohjin. Ennen kuin häntä lähdettiin viemään Feodor pyysi luvan saada rukoilla. Hän toimitti lyhyen rukouspalveluksen Jumalansynnyttäjän Kazanilaisen ikonin luona, jonka edessä Olga oli aiemmin rukoillut vastatakseen veljelleen, mitä tietä kulkea. Hyvästiksi hän syleili itkevää sisartaan sanoen: ”Tyhmyri, mitä sinä itket. Iloita tässä pitää eikä itkeä.” Kohottaessaan katseensa Olga näki Feodorin kasvojen loistavan ilosta.

Feodorin kuulustelut alkoivat seuraavana päivänä pidätyksen jälkeen. Häntä kuulusteltiin ensin Moskovassa. Saksalaisten joukkojen lähestyessä pääkaupunkia hänet siirrettiin heinäkuun lopussa 1941 Saratoviin. Hänet vietiin joka yö kuulusteltavaksi, hänen ei annettu pitkään aikaan nukkua ja häntä lyötiin ja potkittiin armotta. Kerran hänet tuotiin kuulusteluista selliin kasvot verisenä massana. Osa parrasta oli revitty irti niin että ihoa oli revennyt mukana. Häntä vaadittiin mainitsemaan nimeltä kaikki hengelliset lapsensa ja ihmiset, joihin hän oli ollut läheisessä yhteydessä. Ymmärtäen heitä odottavan vaaran hän kieltäytyi paljastamasta heidän nimiään.

− Teitä syytetään siitä, että olette laittomassa asemassa toiminut kirkonmiesten vastavallankumouksellisen järjestön johtajana ja tehnyt neuvostovastaista kiihotustyötä. Tunnustatteko syyllisyytenne? tutkintatuomari kysyi.
− En tunnusta syyllisyyttäni esitettyyn rikokseen; syytös on perusteeton, isä Feodor vastasi.
Tutkinta-aika umpeutui syyskuun alussa. Tutkintatuomarit pyysivät virallista syyttäjää jatkamaan tutkintaa, sillä ”oikeusjuttua varten tarvitaan pidätetyn lisäkuulusteluja hänen neuvostovastaisen toimintansa ja yhteyksiensä paljastamiseksi.” Tämän jälkeen kuulusteluja ja kidutusta jatkettiin. Mutta lisäkuulustelujen aikanakaan Feodorilta ei saatu mitään tietoja. Jutun tutkinta kesti kaikkiaan noin kaksi vuotta. Hänen kestävyytensä ansiosta kaikki, jotka oli liitetty samaan oikeusjuttuun hänen kanssaan, vapautettiin helmikuuhun 1943 mennessä.

Kesällä 1943 pitkäksi venynyt oikeusjuttu saatettiin loppuun. Pappismunkki Feodor tuomittiin viideksi vuodeksi karkotukseen Krasnojarskin seudulle. Pitkän vankeusajan ankarat olot kidutuksineen olivat murtaneet hänen terveytensä. Hän menehtyi Balašovin vankilassa heinäkuussa 1943 ja hänet haudattiin tuntemattomaan hautaan. Venäjän kirkko kanonisoi pyhittäjämarttyyri Feodorin vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.