21.7.2019

Sävelmä
5. säv.

6. helluntainjälkeinen sunnuntai

pt. Simeon Houkka ja hänen kanssakilvoittelijansa Johannes (+ 590)

Polyeleon evankeliumi
Luuk. 24:36–53
Luuk. 24:36–53

Kun Jeesus oli noussut kuolleista, 36 yhtäkkiä hän itse seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille." 37 He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. 38 Mutta Jeesus sanoi heille: "Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? 39 Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan." 40 Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. 41 Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: "Onko teillä täällä mitään syötävää?" 42 He antoivat hänelle palan paistettua kalaa 43 ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi. 44 Jeesus sanoi heille: "Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu." 45 Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. 46 Hän sanoi heille: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, 47 ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. 48 Te olette tämän todistajat. 49 Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta." 50 Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät. 51 Siunatessaan hän erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. 52 He kumartuivat maahan asti ja osoittivat hänelle kunnioitustaan, ja sitten he riemua täynnä palasivat Jerusalemiin. 53 He olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa.

Epistola
Room. 12:6–14

Room. 12:6–14

6 Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. 7 Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, 8 rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin. 9 Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. 10 Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. 11 Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. 12 Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä. 13 Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta. 14 Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko.

Matt. 9:1–8
Matt. 9:1–8

Siihen aikaan 1 Jeesus astui veneeseen, meni järven yli ja tuli kotikaupunkiinsa. 2 Siellä ihmiset toivat hänen luokseen halvaantuneen, joka makasi vuoteella. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: "Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi." 3 Jotkut lainopettajat sanoivat silloin itsekseen: "Tuohan herjaa Jumalaa." 4 Mutta Jeesus näki, mitä he ajattelivat, ja sanoi: "Miksi teillä on pahoja ajatuksia sydämessänne? 5 Kumpi on helpompaa, sanoa: 'Sinun syntisi annetaan anteeksi', vai sanoa: 'Nouse ja kävele'? 6 Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi" -- hän puhui nyt halvaantuneelle - - "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi." 7 Silloin mies nousi ja lähti kotiinsa. 8 Tämän nähdessään kansa pelästyi ja ylisti Jumalaa, joka oli antanut ihmisille sellaisen vallan.

Päivän synaksario

21.7.

Voittoisa Kristuksen sotilas Victor syntyi ylimysperheeseen Marseillessa 200-luvulla. Vartuttuaan hän palveli upseerina rohkeasti ja uskollisesti keisari Maximianuksen alaisuudessa, mutta kun tämä noin vuonna 288 kävi Marseillessa kristittyjä vainotessaan, Victor ei salannut uskoaan vaan kieltäytyi ottamasta palkkaansa ja kehotti kristittyjä tovereitaan olemaan pelkäämättä niitä, jotka tappavat ruumiin, ja sen sijaan olemaan taivaallisten voitto- palkintojen arvoisia. Yötä päivää hän kulki talosta taloon kehottamassa uskovia taistelemaan uskon puolesta ja saattoi marttyyreja teloituspaikalle asti.

Lopulta Victor pidätettiin ja vietiin kahlittuna keisarin eteen. Piittaamatta tyrannin uhkauksista ja vilpillisistä lupauksista Victor kirosi epäjumalien palvomista julistaen, että Kristus on ainoa oikea Jumala. Keisari käski raahata häntä katuja pitkin ihmisten hakattavana ja pilkattavana, mutta tämän koetuksen jälkeen Victor julisti yhä voimallisemmin uskoaan. Kun hänet sidottiin piinapenkkiin ja hänen lihaansa raastettiin, Herra ilmestyi hänelle pidellen ristiä kädessään ja lupasi hänelle marttyyrin kuihtumattoman seppeleen. Seuraavana yönä kolme enkeliä ilmestyi Victorille vankilan sellissä, jolloin hänen vartijansa Aleksander, Longinus ja Felicianus hämmästyneinä loistavasta näystä kääntyivät kristinuskoon. Heidät kastettiin, ja he kärsivät marttyyrikuoleman jo ennen opettajaansa.

Kolme päivää myöhemmin Victor vietiin oikeusistuimen eteen, missä keisari käski hänen palvoa Jupiterin patsasta. Victor astui patsaan eteen ja potkaisi sen nurin. Maximianus antoi leikata Victorilta toisen jalan ja jauhaa häntä myllynkiven alla, mutta myllynkivi halkesi ja he joutuivat mestaamaan hänet. Kun miekka iski häntä, taivaasta kuului ääni: ”Victor, sinä olet voittoisa!”

Pyhien marttyyrien ruumiit heitettiin mereen, mistä kristityt löysivät ne ja hautasivat kivestä hakattuun kryptaan. Pyhän marttyyri Victorin kautta tapahtuneet ihmeet tekivät hänestä Marseillen suojeluspyhän. Hänen hautansa päälle rakennettiin kirkko ja luostari jo 300-luvulla. Arabit hävittivät luostarin ja surmasivat sen asukkaat 700‒800-lukujen tienoilla, mutta myöhemmin siitä kasvoi kuuluisa benediktiiniläisluostari Abbaye Saint-Victor.

Persian kuninkaan Šapur II:n käynnistämän suuren kristittyjen vainon aikana vuonna 354 Adiabenen maaherra Tamsapur pidätytti Arbelassa* diakonin nimeltä Barhadbešabba, joka oli palvellut innokkaasti Kristuksen kirkkoa jo vuosikymmenien ajan. Nimi on syyriaa ja merkitsee ”Sunnuntailapsi”. Barhadbešabbaa kidutettiin ja hänelle luvattiin vapaus heti, jos hän palvoisi vettä ja tulta sekä maistaisi eläimen verta. Diakoni pysyi kidutusten keskellä ilmeeltään valoisana, ikään kuin hänen sielunsa sisäinen ilo olisi ollut suurempi kuin ruumiin kipu.
*) Nyk. Pohjois-Irakin Arbil.

Barhadbešabba lausui kuulustelijalleen toistuvasti: ”Et sinä eikä sinun kuninkaasi, eikä minkäänlainen kidutus voi erottaa minua Jeesuksen rakkaudesta. Häntä yksin olen palvellut lapsuudestani tähän ikään saakka.” Tamsapur käski katkaista hänen kaulansa. Tehtävän sai Aghai-niminen luopiokristitty, joka oli kieltänyt uskonsa maallisten etujen takia. Barhadbešabba odotti jo pääsevänsä enkelten luokse, mutta Aghai tärisi eikä kyennyt antamaan kunnollista iskua. Hän löi kirveellä Barhadbešabban niskaan seitsemän kertaa, mutta ei pystynyt lyömään tarpeeksi kovaa, jotta kaula olisi katkennut. Paniikin vallassa Aghai otti miekan ja työnsi sen pyhän diakonin vatsaan. Pyhä Barhadbešabba kuoli tähän haavaan.

Tamsapur asetti miehiä vartioimaan pyhää ruumista, mutta yön pimeydessä kaksi kirkonmiestä onnistui hakemaan pyhän ruumiin ja hautaamaan sen kunniallisesti.

Pyhittäjä Simeon, josta tuli Kristuksen tähden houkka, ja hänen toverinsa Johannes olivat kotoisin Syyriasta ja elivät 500-luvulla. Johannes oli 22-vuotiaana solminut avioliiton ja Simeon oli kaksi vuotta häntä vanhempi mutta asui äitinsä kanssa. Miehet ystävystyivät ollessaan matkalla Jerusalemiin ristin ylentämisen juhlaan ja päättivät jatkaa pyhiinvaellustaan yhdessä. Heidän saapuessaan Jerikon seudulle Johannes kertoi Simeonille, että Jordanin varren luostarien kilvoittelijat olivat kuin Jumalan enkeleitä. Osoittaen sinne johtavaa tietä hän sanoi: ”Tämä tie vie elämään.” Rukoiltuaan ja arvottuaan, mihin luostariin menisivät, he lähestyivät Pyhittäjä Gerasimoksen luostaria ja unohtivat kaikki maalliset siteensä. Igumeni Nikon oli saanut näyssä tiedon nuorten miesten saapumisesta ja toivotti heidät tervetul- leiksi kertoen heille samalla profeetallisesti heidän tulevia elämänvaiheitaan. Heidän pyynnöstään Nikon vihki heidät heti munkeiksi.

Kaksi päivää myöhemmin he kuitenkin päättivät lähteä luostarista ja elää autiomaassa kaukana kaikista ihmisistä peläten muuten menettävänsä sen jumalallisen tulen, joka heillä oli sydämessään. He päätyivät Kuolleenmeren seudun autiomaahan Arnonas-nimiselle seudulle, mistä he löysivät joitakin rakennuksia ja tarvikkeita, joita vähän aikaisemmin kuollut erakko oli sinne jättänyt. Kun he olivat aloittaneet yksinäisen kilvoittelunsa, heitä alkoivat kiusata ajatukset heidän omaisistaan sekä hengellinen velttous, ja he olivat jo vähällä luopua yrityksestään. Nähtyään unessa hengellisen ohjaajansa ilmestymisen he pystyivät kuitenkin jatkamaan valitsemallaan tiellä. He asuivat majoissa kivenheiton päässä toisistaan, ja kun jommankumman valtasi kiusaus tai velttous, he tapasivat ja pitivät rukoushetken yhdessä. Sitten he kertoivat toisilleen saamansa näyt ja iloitsivat voidessaan keskittyä yötä päivää rukoukseen. He edistyivät hengellisessä taistelussa niin, että muutaman vuoden kuluttua he tulivat arvollisiksi saamaan Jumalalta ihmeiden tekemisen armon.

Kun kaksikko oli kilvoitellut autiomaassa kolmekymmentä vuotta ankarien säiden ja lukemattomien kiusausten vaivaamina Simeon ehdotti, että hän jättäisi erämaan ja siirtyisi maailmaan pelastaakseen muita ihmisiä paljastamalla Kristuksen voimalla tämän maailman hulluuden. (1. Kor. 3:19) Johannes luuli, että Simeon oli joutunut demonisen harhan uhriksi, moitti häntä ja muistutti, että he olivat luvanneet olla koskaan eroamatta. Simeon oli kuitenkin saavuttanut Pyhän Hengen armosta autuaan välinpitämättömyyden, eikä mikään saanut häntä muuttamaan mieltään. Lopulta Johannes tuli vakuuttuneeksi siitä, että päätös oli syntynyt jumalallisesta innoituksesta, ja antoi Simeonin lähteä.

Simeon teki ensin pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin ja rukoili kolme päivää pyhillä paikoilla. Sitten hän taivalsi Emesaan,* missä hän aikoi teeskennellä hullua palvellakseen toisten pelastusta. Hän oli ensimmäinen, joka ryhtyi kilvoittelemaan Kristuksen tähden houkkana. Noudattaen kirjaimellisesti apostolin sanoja ”Jos joku teistä on olevinaan viisas tässä maailmassa, hänestä täytyy ensin tulla hullu, jotta hänestä tulisi viisas” (1. Kor. 3:18) hän halusi pelastaa sieluja joko naurettavalla käytöksellä ja laskelmoiduilla metkuilla tai ihmeillä, joita hän sai aikaan antautuen pilkan ja halveksunnan kohteeksi. Toisinaan hän taas antoi opetuksia tai ennustuksia, joita hän puhui hullua teeskennellen. Koko ajan hän pyrki pysymään piilossa ja tuntemattomana voidakseen paeta ihmisten ylistystä ja kunniaa, minkä ansiosta hän pystyi elämään maailmassa kuin olisi ollut autiomaassa.
*) Nyk. Homs Keski-Syyriassa.

Simeon saapui Emesaan raahaten perässään narulla vyöhön sidottua koiranraatoa, jonka hän oli löytänyt tunkiolta, koululaisten seuratessa häntä pilkaten. Seuraavana sunnuntaina hän meni kirkkoon ja alkoi sammuttaa kynttilöitä heittämällä liekkeihin pähkinöitä. Kun kirkkokansa yritti ajaa häntä ulos, hän astui ambonille ja heitteli naisia pähkinöillä. Kun hänet lopulta heitettiin ulos, hän kaatoi leipurin myyntipöydän, jolloin leipuri löi häntä.

Ruoka-annosten kaupustelija sääli Simeonia ja otti hänet palvelukseensa. Simeon alkoi jakaa ruokia ohikulkijoille ilmaiseksi ja söi itsekin ahnaasti, koska oli paastonnut koko viikon. Silloin kauppias haukkui hänet ja ajoi hänet tiehensä. Illalla Simeon otti palavia hiiliä paljaaseen käteensä ja poltti siinä suitsuketta, mutta kun kauppiaan vaimo näki sen, Simeon pisti hiilet nopeasti taskuunsa.

Sitten Simeon meni työhön tavernaan, jonka omistaja kohteli häntä säälimättömästi, vaikka Simeonin temput toivat hänelle lisää asiakkaita. Eräänä päivänä hän rankaisi Simeonia ankarasti, koska tämä oli rikkonut viiniruukun, mutta kun hän näki, että ruukun sirpaleista luikerteli esiin myrkyllinen käärme, hän särki itse loput ruukut yrittäessään saada käärmettä tapetuksi. Siitä lähtien tavernan omistaja piti Simeonia pyhänä. Myöhemmin Simeon teeskenteli haluavansa häpäistä omistajan vaimon, jolloin mies löi Simeonia ja ajoi hänet ulos.

Jumalan mies eli keskellä kaupunkia vapaana maallisista murheista ja sovinnaisista tavoista: hän teki tarpeensa kadulle, meni alastomana julkisen kylpylän naisten puolelle vaatteet käärittyinä pään ympärille, tanssi näyttelijättärien kanssa tai kisaili prostituoitujen kanssa tun- tematta kuitenkaan itse aistillista hämmennystä ja pitäen mielensä häiriintymättä Jumalan työssä. Hän käytti tätä strategiaa tutustuakseen löyhätapaisiin naisiin ja lupasi salaa auttaa heitä rahallisesti, mikäli he muuttaisivat elämäntapansa. Jos taas nämä naiset lankesivat uudelleen, he sairastuivat pian ja ymmärsivät sen kurittavana Jumalan kaitselmuksena.

Simeonilla oli sellainen pidättymisen armolahja, että hän kykeni olemaan koko suuren paaston ajan syömättä. Suurena torstaina hän kuitenkin istui leipurin kojussa ja ahmi kermakakkuja toisten järkytykseksi tai jonakin toisena päivänä paastottuaan koko viikon söi lihaa kaikkien nähden.

Eräänä päivänä joukko tyttöjä ilkkui Simeonille pilkallisesti. Hän teki muutamia heistä kierosilmäisiksi ja sitten paransi heitä suutelemalla heidän silmiään. Jotkut hän jätti katsomaan kieroon nähdessään, että he muuten lankeaisivat irstaaseen elämään.

Sunnuntaisin Simeon seisoi kirkon ovella syömässä makkaroita, jotka hän oli heittänyt olkansa yli niin kuin diakonin orarin. Vasemmassa kädessään hän piti kupillista sinappia, jolla hän maalasi niiden suut, jotka pilkkasivat häntä. Eräs talonpoika oli sokeutunut varastettuaan vuohia naapuriltaan, mutta kun Simeon siveli hänen silmänsä sinapilla, hänen näkökykynsä palautui. Kerran hän halvaannutti huijarin käden heittämällä häntä kivellä ja sitten paransi hänet ilmestymällä hänelle näyssä ja saaden hänet lupaamaan, että lopettaisi huijaamisen.

Toisella kertaa Simeon hakkasi erään koulun pylväitä ruoskalla. Teon merkitys selvisi pian: hän oli ennustanut maanjäristyksen, joka tuhoaisi Antiokian kaupungin (588). Tuhon jälkeen huomattiin, että ne pylväät, joita Simeon oli hakannut, olivat pysyneet pystyssä. Samaan tapaan Simeon otti tiettyjä lapsia syliinsä ja toivotti heille hyvää matkaa. Myöhemmin tuli ruttoepidemia, ja nämä lapset olivat menehtyneiden joukossa.

Usein Simeon meni varakkaiden ihmisten taloon teeskennellen syleilevänsä palvelustyttöjä. Yksi heistä väitti tulleensa raskaaksi Simeonista. Simeon huolehti naisesta koko tämän odotusajan, mutta synnytyksen koittaessa nainen tunsi vain kovia kipuja eikä pystynyt synnyttämään. Lopulta hän tunnusti, kuka oli lapsen oikea isä,
ja lapsi syntyi heti.

Pyhän houkan huolenpito ulottui kaikkiin, erityisesti riivattuihin, joista hän paransi monia rukouksella teeskenneltyään ensin olevansa itse heidän kaltaisensa. Eräs juutalainen käsityöläinen näki hänet kerran kahden enkelin seurassa ja aikoi paljastaa Simeonin salaisuuden, mutta tämä ilmestyi hänelle unessa ja sinetöi hänen huulensa. Kaikki, jotka saivat selville hänen armolahjansa, huomasivat olevansa kykenemättömiä levittämään tietoa siitä.

Näiden profeetallisten tekojen ja julkisten saarnojen keinolla Simeon teeskennellessään houkkaa tuomitsi monien rikokset, varkaudet ja irstailut saaden synninteot lähestulkoon loppumaan koko Emesan kaupungista.

Simeon ei omistanut mitään vaan vietti yönsä rukouksessa huonokuntoisessa majassa kyynelehtien veljiensä pelastuksen puolesta ja lähti aamulla kaupungille päässään oliivipuun oksista tehty kruunu. Hänen tukkansa ja partansa eivät kasvaneet lainkaan hänen Emesassa viettämiensä vuosien aikana, ja näin hän ei saanut osakseen sellaista kunnioitusta, jota munkit ulkoisen olemuksensa takia helposti saivat.

Kun Simeon tiesi loppunsa lähestyvän, hän kaksi päivää ennen kuolemaansa kertoi elämäntarinansa diakoni Johannekselle, jonka pojan hän oli aiemmin pelastanut väärältä murhasyytteeltä. Johannes oli ainoa henkilö, jonka kanssa Simeon keskusteli normaaliin tapaan. Johannekselle Simeon mainitsi myös nähneensä näyssä aikaisemman kilvoittelutoverinsa Johannes Askeetin kruunu päässään ja siinä tekstin ”Kruunu kärsivällisyydestä autiomaassa” ‒ mutta Simeon kantaisi kaikkien houkkuudellaan pelastamiensa sielujen kruunua, Johannes oli sanonut. Kehotettuaan diakonia osoittamaan armoa ja olemaan koskaan lähestymättä kirkon alttaria, jos hänellä oli sydämessään pahoja ajatuksia jotakuta vastaan, Simeon hyvästeli Johanneksen. Hän vetäytyi majaansa ja piiloutui puukasan alle, jotta näyttäisi siltä kuin puut olisivat murskanneet hänet.

Kun ihmiset, jotka tunsivat Simeonin hyvin, eivät olleet nähneet häntä pariin päivään kaupungilla, he menivät hänen majalleen ja löysivät hänet kuolleena. Uskoen, että hän oli joutunut onnettomuuden uhriksi, he eivät vaivautuneet edes pesemään hänen ruumistaan vaan lähtivät hautaamaan sitä ilman kynttilöitä ja veisuja muukalaisten hautausmaahan. Kun hautajaiskulkue ohitti erään Simeonin käännyttämän juutalaisen lasinpuhaltajan talon, tämä kuuli ylimaallista psalminlaulua näkymättömän suurkuoron laulamana. Katsoessaan ikkunasta hän näki vain kahden miehen kantavan Jumalan miehen maallisia jäännöksiä. Silloin hän huusi: ”Siunattu olet sinä houkka, jolle ihmisten laulua ei suotu mutta jota taivaalliset voimat kunnioittavat hymneillään!” Hän riensi hautaamaan Simeonin omin käsin.

Kun diakoni Johannes sai tietää Simeonin kuolemasta, hän meni hautausmaalle ja avasi haudan, mutta se oli tyhjä. Hän tajusi, että Herra oli ottanut palvelijansa ruumiissa kirkkauteen ennen yleistä ylösnousemusta. Vasta silloin Emesan asukkaat ymmärsivät, että uusi apostoli oli elänyt heidän keskuudessaan auttaakseen heitä pelastumaan pysyen itse kätkettynä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.