30.7.2019

Sävelmä
6. säv.

ap:t Silas, Silvanus, Crescens, Epainetos ja Andronikos (+ 1. vs.)

pt. Herman Solovetskilainen (+ 1479)

Epistola
1. Kor. 10:5–12

1. Kor. 10:5–12

5 Useimmat isistämme Jumala hylkäsi, kohtasihan heidät tuho autiomaassa. 6 Näin heistä tuli meille varoittavia esimerkkejä: meidän ei pidä himoita pahaa, niin kuin he tekivät. 7 Älkää ruvetko palvelemaan epäjumalia niin kuin jotkut heistä. Kirjoituksissa kerrotaan: "He istuivat syömään ja juomaan, ja sitten he nousivat tanssimaan." 8 Älkäämme antautuko siveettömyyteen niin kuin jotkut heistä heitä kuoli yhtenä päivänä kaksikymmentäkolmetuhatta. 9 Meidän ei myöskään tule koetella Herran kärsivällisyyttä, niin kuin jotkut heistä tekivät he kuolivat käärmeenpuremiin. 10 Älkää liioin nurisko niin kuin jotkut heistä he saivat surmansa kuolemanenkelin kädestä. 11 Nämä tapahtumat ovat varoittavia esimerkkejä, ja ne on kerrottu ojennukseksi meille, joiden osana on elää lopun aikoja. 12 Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu.

Matt. 16:6–12
Matt. 16:6–12

Herra sanoi opetuslapsilleen: 6 "Pitäkää varanne. Varokaa fariseusten ja saddukeusten hapatetta." 7 Mutta he vain puhelivat keskenään: "Meiltä unohtui leipä." 8 Jeesus huomasi sen ja sanoi heille: "Te vähäuskoiset! Te puhutte vain siitä, että teillä ei ole leipää. 9 Ettekö te vieläkään ymmärrä? Ettekö muista niitä viittä leipää, joista riitti viidelletuhannelle? Ja kuinka monta korillista te vielä keräsitte? 10 Entä ne seitsemän leipää, joista riitti neljälletuhannelle? Ja kuinka monta korillista te keräsitte? 11 Kuinka te ette ymmärrä, etten minä puhunut teille leivistä? Varokaa fariseusten ja saddukeusten hapatetta." 12 Silloin he ymmärsivät, ettei hän käskenyt varoa leipätaikinan hapatetta, vaan fariseusten ja saddukeusten opetusta.

Päivän synaksario

30.7.

Nämä viisi Kristuksen seuraajaa kuuluvat 70 pyhän ja kunniakkaan apostolin (4.1.) joukkoon. Pyhä Silas kuului Jerusalemin seurakunnan johtaviin miehiin ja hänet tunnettiin profetian lahjastaan. Hänet lähetettiin yhdessä apostolien Paavalin ja Barnabaksen kanssa vahvistamaan Antiokian ensimmäisten kristittyjen uskoa. (Ap. t. 15:22, 27, 32)

Kun Paavali lähti toiselle lähetysmatkalleen Syyriaan, Kilikiaan, Lykaoniaan, Frygiaan, Galatiaan ja Mysiaan sekä Troakseen, hän otti mukaansa Silaksen. Troaksessa he saivat kutsun tulla Makedoniaan, missä he joutuivat vankeuteen, mutta kun kävi ilmi, että he olivat Rooman kansalaisia, heidät vapautettiin. Sitten he lähtivät saarnaa- maan evankeliumia Tessalonikassa ja Beroiassa,* missä Silas yhdessä Timoteuksen kanssa vahvisti kristinuskoon kääntyneiden uskoa, kun taas Paavali jatkoi matkaa Ateenan suuntaan. Kaikki kolme tapasivat taas Korintissa, missä he julistivat Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan evankeliumia. Kirkon perimätiedon mukaan Silaksesta tuli Korintin piispa, ja hän pyrki panemaan toimeen Paavalin korinttilaisille lähettämien kirjeiden suosituksia. Uurastettuaan monien koettelemusten keskellä hän nukkui pois rauhassa ja meni Herransa iloon.
*) Nyky-Kreikan Veria, joka tunnetaan vanhoista bysanttilaisista rakennuksistaan.

Apostoli Silvanuksen kerrotaan olleen Tessalonikan piispa, joka kohtasi jatkuvasti vaikeuksia ja vaaroja työskennellessään uskon säilymisen puolesta, sillä tessalonikalaiset olivat taitavia viisasteli- joita. Kilvoiteltuaan jalon kilvoituksen hän nukkui pois rauhassa. Jos Paavalin mainitsema Silvanus on sama henkilö kuin Apostolien tekojen Silas, niin kuin on arveltu, kertomus Silvanuksesta saattaa tarkoittaa pyhän apostoli Pietarin kirjuria, jonka avulla Pietarin kirje lähetettiin Pontoksen, Galatian, Kappadokian, Bitynian ja Aasian maakunnan seurakunnille. (1. Piet. 5:12)

Apostoli Epainetoksesta Paavali sanoo, että hän on ”Aasian työn ensi hedelmä Kristukselle”. (Room. 16:5) Aasia tarkoittaa tässä Efesoksen seutua. Kirkon perimätiedon mukaan hänestä tuli myöhemmin Karthagon piispa, joka joutui kestämään monia koettelemuksia ja kärsimyksiä työssään seudun pakanoiden keskuudessa. Hänen kärsivällisyytensä ja palavat saarnansa saivat monet tunnustamaan totuuden. Pyhä Epainetos antoi sielunsa Jumalan käsiin täytettyään tehtävänsä arvollisesti.

Myös apostoli Crescens oli Paavalin oppilas, jonka mainitaan läh- teneen Galatiaan. (2. Tim. 4:10) Hänestä tuli Khalkedonin piispa, joka vapautti suuret joukot pimeydessä eläviä pakanoita osoittamalla heille totuuden valon. Tuomittuaan synnin omassa lihassaan ja pelastettuaan monia sieluja kadotukselta saarnoillaan ja opetuksillaan kristillisestä elämästä pyhä Crescens nukkui pois Herrassa.

Paavali mainitsee Andronikoksen: ”Terveisiä Andronikokselle ja Junialle, heimolaisilleni ja vankilatovereilleni, jotka ovat arvossa pidettyjä apostolien joukossa ja ovat olleet Kristuksen omia jo ennen minua.” (Room. 16:7) Andronikoksesta tuli piispa Pannoniaan.* Pyhistä apostoleista Andronikoksesta ja Juniasta on kerrottu 17.5. sekä 22.2., jolloin muistellaan apostolien ja marttyyrien pyhäinjäännösten löytymistä Eugenioksen portilta.
*) Nykyisen Unkarin alueella.

Pyhä Valentinus eli 200-luvulla ja palveli piispana Italian Umbriassa, Interamnan kaupungissa (nyk. Terni). Hän oli saanut Jumalalta lahjan parantaa kaikenlaisia sairauksia. Hänen aikanaan kolme pakananuorukaista, Proculus, Ephebus ja Apollonios, tuli Ateenasta Roomaan opiskelemaan ja asui opettajansa Cratonin luona. Kun Cratonin poika Chaeremon sairastui vakavasti ja hänen selkärankansa oli niin vääntynyt, että hänen päänsä taipui polvia kohden, Craton pyysi piispa Valentinusta auttamaan sairasta poikaansa. Valentinus meni pojan huoneeseen ja rukoili palavasti koko yön. Aamulla onnelliset vanhemmat näkivät poikansa parantuneen. He alkoivat uskoa Kristukseen ja koko heidän perhekuntansa kastettiin, samoin Cratonin kolme oppilasta, joista tuli Valentinuksen uskollisia oppilaita. Piispan maine levisi nopeasti ja monet kääntyivät kristinuskoon. Heidän joukossaan oli kaupungin prefektin poika Abundius, joka tunnusti julkisesti olevansa kristitty. Tämä oli rohkea teko, koska kristittyjä vainottiin.

Prefektin ja kaupungin muiden johtomiesten raivo kohdistui piispa Valentinukseen, ja he vaativat, että hän luopuisi Kristuksesta ja palvoisi epäjumalia. Monien kidutusten jälkeen he heittivät hänet vankilaan, missä hänen seuraajansa kävivät häntä tapaamassa. Kuultuaan tästä prefekti määräsi Valentinuksen mestattavaksi. Tämä tapahtui noin vuonna 273.

Proculus, Ephebus ja Apollonios hakivat opettajansa jäännökset ja hautasivat ne Interamnumiin. Sekä uskovat että pakanat kuuntelivat heitä, ja he käännyttivät monia epäjumalanpalvelijoita kristinuskoon. Sitten viranomaiset saivat tietää siitä, pidättivät nuorukaiset ja heittivät heidät vankilaan. Kun prefektin poika, kristitty Abundius, kuuli sen, hän kiiruhti tapaamaan heitä, mutta heidät oli jo mestattu yön pimeydessä. Hän hautasi heidät pyhän marttyyripiispa Valentinuksen haudan lähelle.

 

Pyhä Julitta oli kotoisin Kappadokian Kesareasta ja eli keisari Diocletianuksen julistaman kristittyjen vainon aikaan. Julitta oli varakas kristitty leski, joka joutui oikeudenkäyntiin kaupungin johtomiehen kanssa. Tämä oli onnistunut juonittelemaan omakseen suurimman osan Julittan maatilasta, johon kuului kokonainen kylä karjoineen ja maaorjineen. Vastapuolen edustajat käyttivät panettelua ja vääriä todistuksia taivuttaakseen tuomarit puolelleen. Heidän päämääränään oli syöstä Julitta täydelliseen köyhyyteen.

Oikeudenkäynti alkoi, ja kävi selväksi, että Julittalla oli laki puolellaan. Sen havaittuaan hänen vastapuolensa alkoi syyttää häntä kristityksi. Keisari oli vähän aiemmin antanut määräyksen, että kristityiltä on otettava pois kaikki kansalaisoikeudet. Tuomari määräsi heti, että paikalle oli tuotava suitsuketta ja alttari, jonka edessä Julittan oli uhrattava keisarikunnan jumalille, mikäli halusi nauttia lakien suojelua. Julitta ymmärsi, että olisi täyttä mielettömyyttä luopua iankaikkisesta elämästä katoavaisen omaisuuden takia. Hän julisti: ”Menköön kaikki, kadotkoon tämä elämä ja kaikki tämän maailman rikkaus ja loisto! Mikään ei saa minua kieltämään Luojaani ja Jumalaani, joka on tehnyt kaiken.”

Mikään todistelu ei saanut Julittaa muuttamaan mieltään ja hän vastasi kaikkeen vain toistaen: ”Minä olen Kristuksen palvelijatar.” Niinpä päätökseksi tuli, että hänet piti polttaa elävältä. Julitta lähti kulkemaan palavalle roviolle iloisena ja intoa täynnä. Matkalla hän kohtasi joitain naisia, jotka kauhistelivat hänen kohtaloaan. Julitta sanoi heille: ”Meidät naiset on luotu Jumalan kuviksi siinä missä miehetkin. Hyveellisyys on mahdollista naisille siinä kuin miehillekin. Olemme lihaa Aadamin lihasta, luuta hänen luistaan. Niinpä meillä naisillakin täytyy olla kestävyyttä, rohkeutta, miehekkyyttä ja kestävyyttä Herran edessä.”

Kun kulkue saapui teloituspaikalle, Julitta nousi rovion päälle aivan kuin olisi ollut menossa valoisaan häähuoneeseen. Liekkien nuoleskellessa hänen ruumistaan hänen sielunsa kohosi valontäyteiseen morsiuskammioon. Pyhän Julittan ruumis säilyi palamattomana antaen näin kaikkien nähtäville merkin Jumalan valituilleen lupaamasta katoamattomuudesta.

Myöhemmin Julittan kuolinpaikalle rakennettiin kaupungin kaunein kirkko. Sen keskellä olevaan puutarhaan puhkesi ihmeellisesti lähde, jonka vedellä oli parantava vaikutus. Pari sukupolvea myöhemmin pyhä Basileios Suuri ylisti kirjoituksissaan suuresti pyhää marttyyri Julittaa.

Piispa Paavali oli kotoisin Attaliasta, jossa hän syntyi 300-luvun lopulla. Lapsuudestaan lähtien hän rakasti suuresti sisäistä hiljaisuutta, hesykhiaa. Hän kehittyi nopeasti kaikissa hyveissä ja vartuttuaan hänestä tuli kotikaupunkinsa piispa. Kun piispa Paavali tajusi, millaisia vaikeuksia ja sekavuutta hänen hiippakunnassaan oli, hän heittäytyi Jumalan eteen ja pyysi Jumalaa näyttämään hänelle tien, jota hänen pitäisi pelastuakseen kulkea. Taivaallinen ääni vastasi hänelle, että pappeuden palvelutehtävän kautta maailman synnit pyyhitään pois. Paavali kuitenkin tahtoi mieluummin paeta kuin jatkaa tehtävässä. Hän otti vaatteensa ja lähti asettuakseen jonnekin, missä kukaan ei tuntisi häntä.
Jumalan armovoiman ohjaamana Paavali saapui Edessan kaupunkiin,* jonka kirkkoa johti kuuluisa Rabbula (k. 435). Paavali löysi kaupungista työtä tavallisena työläisenä. Palkastaan hän piti itselleen vain sen verran, mitä välttämättömästi tarvitsi. Jokaisen viikon lopussa hän jakoi leipää alueen munkeille ja seuraavana päivänä vei hedelmiä paikalliseen sairaalaan.
*) Syyriankielisen kristillisyyden pyhä kaupunki, joka tunnettiin pyhistä paikoistaan ja kilvoittelijoistaan. Nyky-Turkin Sanliurfa.

Paavali tutustui siunattuun piispa Johannekseen, joka huolehti kahdestatoista luolassa asuvasta erakosta. He sopivat, että joka yö työn päätyttyä Paavali menisi yhdessä Johanneksen kanssa viettämään yötä rukouksessa näiden kahdentoista erakon luona. Kerran kun he olivat erakkojen kanssa, beduiinijoukko otti heidät kaikki kiinni toivoen saavansa heistä orjia. Beduiinit veivät heidät leiriinsä ja sitoivat kahleisiin. Leirissä Paavalin rukousten kautta alkoi tapahtua ihmeitä. Kun leirin keskellä ollut suuri palmupuu kaatui rukouksen voimalla, beduiinien päällikkö ja koko heimo kääntyivät kristityiksi. Heidät kastettiin, ja yksi heidän teltoistaan muutettiin kirkoksi.
Paavali ja Johannes lähtivät tämän jälkeen Siinain vuorelle. He viettivät siellä neljä päivää rukouksessa saman vuoren huipulla, jolla Mooses oli nähnyt Jumalan. Sen jälkeen he menivät tutustumaan alueen muihin erakkoihin. Eräänä päivänä Paavali ilmoitti Johannekselle, että seitsemän kahdestatoista edessalaisesta erakosta oli kuollut. He päättivät palata Edessaan. Matkalla he tapasivat erakon, joka oli elänyt 35 vuotta puunlatvassa. Tämä tervehti heitä ja pyysi heitä jäämään hänen luokseen. Kolmen päivän kuluttua erakko kuoli ja matkalaiset hautasivat hänet.

Kun Paavali ja Johannes saapuivat takaisin Pyhälle maalle, he kohtasivat joukon erakkoja. Näitä johti kilvoittelija nimeltä Stefanos, joka oli saanut Jumalalta tietää kahden vaeltavan erakon koko tarinan. Stefanos moitti Paavalia siitä, että hän oli kätkenyt piispallisen asemansa. Paavali puolestaan huomautti, että Stefanos oli pitänyt luostarissaan nuorta naista pukien hänet eunukiksi. Näin Paavali osoitti oman ennalta tietämisen lahjansa. Kyseinen nainen kuoli samana iltana. Kun he olivat haudanneet hänet, matkalaiset jatkoivat taas matkaansa.

Paavali aloitti jälleen salaisen elämänsä: hän teki töitä päivällä ja rukoili Johanneksen ja erakkojen kanssa illalla luolassa. Kaupungin johtomies oli saanut ilmestyksen ja etsi hänet käsiinsä. Paavali paransi tämän vaimon, joka oli kärsinyt tuskallisesta sairaudesta jo kolmetoista vuotta. Tämä ihme teki Paavalin kuuluisaksi. Niinpä hän päätti lähteä kaupungista salaa kohti Nisibisin kaupunkia. Johannes, joka oli kadottanut ystävänsä, etsi häntä kiivaasti. Hän oli valmis kiertämään vaikka koko maailman löytääkseen hänet jälleen. Lopulta hän saapui Nisibisiin ja kohtasi siellä Paavalin, joka oli työskentelemässä rakennuksella. Johannes kutsui häntä, mutta Paavali katosi. Seuraavana yönä Paavali ilmestyi Johannekselle ja pyysi tätä olemaan etsimättä häntä, sillä mikään ei saisi häntä muuttamaan suunnitelmaa, jonka hän oli itselleen laatinut ‒ ei edes heidän hengellinen ystävyytensä. Paavali lähetti Johanneksen takaisin Edessaan ja lupasi, että he näkisivät pian toisensa Kristuksen kasvojen edessä.
Palattuaan Edessaan Johannes vietti kahdeksan kuukautta luolassa erakkojen kanssa. Sen jälkeen hän antoi sielunsa rauhassa Jumalan käteen. Paavalista ei tiedetä, mitä hänelle tapahtui.

Pyhä Tsotne Dadiani oli georgialainen Egrisin prinssi ja hyveellinen sotajoukkojen johtaja 1200-luvun puolivälissä, kun Georgia kärsi mongolien sorron ikeestä. Mongolit surmasivat kansaa ja hävittivät luostareita ennennäkemättömällä julmuudella. Kuningatar Rusudanin kuoltua mongolit alkoivat vaatia Georgian prinsseiltä koh- tuuttomia veroja ja määräsivät pakollisen asepalveluksen georgialaisille alamaisilleen. Tilanne muuttui kestämättömäksi, ja Georgian aatelisto suunnitteli voimallista vastarintaa maahantunkeutujia vastaan.
Kokoonnuttuaan Kokhtavuoren huipulle Meskhetin alueella Etelä-Georgiassa hallitsijat kaikkialta Georgiasta sopivat keräävänsä sotajoukot Kartliin ja hyökkäävänsä yhdellä rintamalla. Tsotne Dadiani ja Ratšan hallitsija olivat ensimmäiset, jotka saivat joukkonsa kokoon, mutta heidän joukossaan oli pettureita, jotka paljastivat salaliiton mongoleille. Nämä piirittivät Kokhtavuoren ja pidättivät kapinalliset lukuun ottamatta Tsotne Dadiania ja Ratšan hallitsijaa. Vangitut vietiin mongolihallitsijan luokse Širakavaniin, ”tuhannen ja yhden kirkon kaupungin” Anin lähistölle.* Vangitut kiistivät kaikki syytökset ja vakuuttivat, että Kokhtavuoren kokoontumisen tarkoituksena oli kerätä mongoliviranomaisten vaatimat verot. Kapinasta raivostuneet mongolit riisuivat heidät alastomiksi, sitoivat heidän kätensä ja jalkansa, voitelivat heidän kehonsa hunajalla, jättivät heidät makaamaan paahtavan auringon alle ja kuulustelivat heitä joka päivä Kokhtavuoren kokouksesta.
*) Sekä Ani että sen pohjoispuolella sijainnut Širakavan olivat entisiä Armenian pääkaupunkeja, jotka tunnettiin armenialaisista kirkoistaan.

Kuultuaan tästä Tsotne Dadiani suri syvästi tapahtunutta ja syytti itseään tästä traagisesta käänteestä. Kahden palvelijan saattamana hän matkusti vapaaehtoisesti Aniin pannakseen henkensä alttiiksi ja kärsiäkseen yhdessä veljiensä kanssa. Saavuttuaan paikalle ja nähdessään heimolaisensa odottamassa kuolemaa prinssi riisuutui, sitoi jalkansa ja asettui makaamaan heidän rinnalleen korventavan auringon alle. Mongolit eivät olleet uskoa silmiään. He ilmoittivat hallitsijalleen omituisesta miehestä, joka oli vapaaehtoisesti asettunut tuomittujen asemaan. Hallitsija kutsui hänet luokseen ja vaati selitystä. ”Me kokoonnuimme vain kerätäksemme verot ja noudattaaksemme teidän käskyänne. Jos maanmiehiäni rangaistaan siitä, haluan jakaa heidän kohtalonsa!” rohkea prinssi vastasi. Tsotnen ritarillinen ele teki vaikutuksen mongoleihin, jotka päästivät kaikki vangitut vapaiksi. Tsotnea ei mainita seuraavan mongoleja vastaan suunnitellun salaliiton yhteydessä vuonna 1259, joten hän oli ilmeisesti nukkunut pois sitä ennen.

Pyhän Tsotne Dadianin hyveet tunnetaan kaikkialla Georgiassa. Hänen urheutensa ja tinkimättömyytensä ovat uskon, rakkauden ja hurskauden esikuvina kaikille sukupolville, jotka kunnioittavat hänen pyhää nimeään. Georgian ortodoksisen kirkon synodi totesi Tsotne Dadianin vuonna 1999 pyhäksi tunnustajaksi.

Pyhittäjä Herman oli kotoisin Totman kaupungista Permin hiippakunnasta. Hänen hurskaat vanhempansa eivät kyenneet opettamaan hänelle lukutaitoa, mutta kristillisen hurskauden he istuttivat hänen mieleensä ja sydämeensä. Saavutettuaan kypsän iän Herman antautui palvelemaan Jumalaa munkkina. Rakkaus erämaakilvoitukseen sai hänet hakeutumaan Vienanmeren rannalle. Kesällä 1428 hän kävi paikallisten kalastajien kanssa Solovetskin saarella. Paikka oli mitä soveliain hesykastiseen rukouselämään, mutta Herman ei rohjennut jäädä sinne talveksi yksin, vaan palasi kalastajien mukana mantereelle ja asettui Uikujoen varrella olevan rukoushuoneen luokse. Siellä hän kilvoitteli paastoten ja rukoillen.

Pian Uikujoelle saapui munkki Savvati (27.9.), joka oli lähtenyt Valamon luostarista jumalallisen rakkauden ajamana päämääränään asettua erakkoelämään Solovetskin saarelle. Uikujoella hän tapasi Hermanin, jolta kuuli lisää saaresta ja sen soveltuvuudesta hesykastiseen kilvoitukseen. Valmistettuaan veneen ja varattuaan mukaansa ruokatarpeita ja työkaluja he purjehtivat yhdessä Solovetskin saarelle noin vuonna 1429. Siellä he asettuivat Sekirnajamäen alle kilometrin päähän rannasta ja aloittivat pelastavaisen kilvoituksen. Herra lohdutti ja rohkaisi heitä ilmestymällä ja siunaamalla saaren munkkikilvoituksen paikaksi. Sen tähden maallikot eivät voineet asettua saarelle pysyvästi.

Herman ja Savvati kilvoittelivat yhdessä noin kuusi vuotta. Vuonna 1435 pyhittäjä Herman siirtyi Äänisjoelle. Sillä välin pyhittäjä Savvati nukkui kuolonuneen, mutta ei saarella, vaan Uikujoella, jonne hän oli siirtynyt tuntiessaan kuoleman lähestyvän.

Pian Herra kuitenkin johdatti Hermanin luo toisen kilvoittelijan, nuoren munkki Zosiman (17.4.), jonka kanssa hän palasi Solovetskiin. Zosima asettui kilvoittelemaan noin puolen kilometrin päähän Hermanin erakkomajasta. Tästä lähtien pyhittäjä Herman kilvoitteli Solovetskissa harjoittaen Jeesuksen rukousta ja auttaen Zosimaa luostarin perustamisessa saarelle. Hän eli Solovetskissa kaik- kiaan 50 vuotta. Vaikka hän oli itse lukutaidoton, hän kehotti veljiä kirjoittamaan muistiin, miten hän oli tullut Solovetskiin pyhittäjä Savvatin kanssa sekä erinäisiä tapahtumia ensimmäisten munkkien elämästä. Näiden muistiinpanojen pohjalta Hermanin oppilas Dosifei kirjoitti sittemmin pyhien Zosiman ja Savvatin elämäkerran.

Pyhittäjä Herman yritti aina olla hyödyksi luostarille. Hän kävi usein mantereella luostarin asioita hoitamassa. Pyhittäjä Zosiman kuoltua (1478) tämän seuraaja igumeni Arseni lähetti hänet vuonna 1479 Novgorodiin. Siellä Pyhittäjä Antoni Roomalaisen luostarissa hän tunsi kuolinhetkensä koittavan. Tunnustettuaan syntinsä ja otettuaan vastaan pyhän ehtoollisen hän antoi henkensä rauhassa Herralle. Viiden vuoden kuluttua heinäkuun 30. päivänä vuonna 1484 Solovetskin munkit siirsivät hänen maalliset jäännöksensä omaan luostariinsa. Ne haudattiin kunnianosoituksin pyhittäjä Savvatin reliikkien viereen.

Pyhittäjä Anatoli (Aleksander Potapov) on yksi Optinan luostarin viimeisistä pyhistä ohjaajavanhuksista. Hän oli moskovalaisen kauppiaan poika. Jo nuorena hän tunsi vetoa hengelliseen kilvoituselämään, mutta hänen äitinsä pidätteli häntä lähtemästä luostariin. Vasta äitinsä kuoltua ja täytettyään itse 30 vuotta hän meni Optinan luostariin vuonna 1885. Hänet otettiin luostarin skiittaan pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.) keljapalvelijaksi yhdessä Nektari Optinalaisen (29.4.) kanssa. Pyhittäjä Amvrosi näki, että molemmista kelja-apulaisista tulisi aikanaan hengellisiä ohjaajia. Hän lähetti heidät usein toinen toisensa luo pohtimaan jotakin hengellistä kysymystä totuttaakseen heitä yhteistyöhön ja neuvon kysymiseen.

Pyhittäjä Amvrosin kuoltua Aleksander vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Anatoli. Hän alkoi osallistua hengelliseen ohjaamiseen. Vuonna 1906 hänet vihittiin pappismunkiksi ja nimitettiin heti Šamordinon nunnaluostarin rippi-isäksi. Hänen luokseen tulijoiden määrä kasvoi nopeasti. Optinan luostarin johtajan siunauksella hän siirtyi skiitasta luostariin sairaalakirkon yhteydessä olevaan keljaan. Kirkossa oli aina kansaa odottamassa pääsyä hänen luokseen.
Kansa kutsui nöyrää Anatolia, joka ei koskaan ollut allapäin, ”lohduttajaksi” tai ”toiseksi Serafimiksi” verraten häntä pyhittäjä Serafim Sarovilaiseen (2.1.). Vanhuksen rakkaus, valoisat kasvot, muutama viisas sana ja pieni lahja mutta ennen kaikkea hänen ympärillään vallinnut erityinen ilmapiiri saivat ihmiset tuntemaan olevansa kuin ”kultaisessa armosateessa”. Isä Anatoli otti vastaan kaikki tulijat ilman aikarajoituksia välittämättä väsymyksestään, tyrän aiheuttamasta kivusta ja verta vuotavista jaloistaan. Joskus hän ei käynyt yöllä vuoteeseen lepäämään, vaan torkkui aamupalveluksessa katismojen lukemisen aikana. Hän oli aina lempeä ja sydämellinen. Hänellä oli parantamisen lahja, mutta hän kätki sen lähettämällä sairaat kumartamaan jonkun pyhän reliikkejä, vanhus Amvrosin haudalle tai paransi sairaan jonkin antamansa lahjan, vaikkapa päärynän, kautta.

Vallankumouksen jälkeen vanhus Anatoli pidätettiin. Matkalla vankilaan hän sairastui vakavasti. Sairautta luultiin lavantaudiksi ja hänen päänsä ajeltiin paljaaksi. Kun lääkäri totesi väärän diagnoosin, hän päästi Anatolin lähtemään. Anatoli palasi luostariin henkihieverissä, mutta valoisasti hymyillen ja Jumalaa kiittäen. Pidätysmatkasta hän kertoi kuin olisi ollut pyhiinvaelluksella. Vuonna 1921 hänet vihittiin luostarin johtajan pyhittäjä Iisakin (26.12.) ehdotuksesta suureen skeemaan.

Heinäkuun 29. päivänä 1922 valtiollisen poliisin komissio tuli luostariin pidättämään vanhus Anatolin. Hän ei vastustellut, pyysi vain lykkäämään pidätystä vuorokaudella saadakseen valmistautua matkalle. Tähän suostuttiin. Yöllä Anatolin vointi huononi. Lääkäri kävi katsomassa häntä, muttei todennut mitään vakavaa. Aamun koittaessa kelja-apulainen löysi Anatolin rukoukseen polvistuneena. Vanhus oli rauhassa antanut henkensä Jumalalle. Kun komissio tuli pidättämään häntä, hän makasi pöydällä arkussa matkaan valmistautuneena. Vanhus Anatoli haudattiin pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen viereen paikkaan, jossa hän oli seisonut kaksi viikkoa ennen kuole- maansa sanoen: ”Tähän voi hyvin panna vielä yhden. Juuri sopivasti tilaa yhdelle haudalle.”

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.