3.8.2020

Sävelmä
8. säv.
Paasto
Paastopäivä

pt:t Isaakios, Dalmatios ja Faustos (+ 400-l.)

p. Salome Mirhantuoja (+ 1. vs.)

pt. Antoni Roomalainen, Novgorodin ihmeidentekijä (+ 1147)

Epistola
Gal. 5:22–6:2 (Isaakios, Dalmatios ja Faustos)
1. Kor. 15:12–19

Gal. 5:22–6:2

22 Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, 23 lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. 24 Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. 25 Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. 26 Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. 6:1 Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. 2 Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.

1. Kor. 15:12–19

12 Jos kerran julistetaan, että Kristus on herätetty kuolleista, kuinka jotkut teistä voivat sanoa, ettei kuolleiden ylösnousemusta ole? 13 Jos ei ole kuolleiden ylösnousemusta, ei Kristustakaan ole herätetty kuolleista. 14 Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne. 15 Silloin nähdään, että olemme antaneet Jumalasta väärän todistuksen, kun olemme väittäneet hänen herättäneen Kristuksen -- mitä hän siis ei ole tehnyt, jos kerran kuolleita ei herätetä. 16 Ellei kuolleita herätetä, ei Kristustakaan ole herätetty. 17 Mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla ja te olette yhä syntienne vallassa. 18 Ja silloin nekin, jotka ovat nukkuneet pois Kristukseen uskoen, ovat joutuneet perikatoon. 19 Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä.

Luuk. 6:17–23a (Pyhittäjät Isaakios, Dalmatios ja Faustos (+ 400-l.))
Matt. 21:18–22
Luuk. 6:17–23

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     "Autuaita olette te köyhät,     sillä teidän on Jumalan valtakunta.     21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

Matt. 21:18–22

Siihen aikaan, 18 kun Jeesus varhain aamulla oli palaamassa kaupunkiin, hänen tuli nälkä. 19 Hän näki tien vierellä viikunapuun ja meni tutkimaan sitä, mutta ei löytänyt siitä muuta kuin lehtiä. Silloin hän sanoi puulle: "Ikinä et enää tee hedelmää." Siinä samassa viikunapuu kuivettui. 20 Kun opetuslapset sen näkivät, he hämmästyivät ja sanoivat: "Kuinka tuo puu noin äkkiä kuivettui?" 21 Jeesus vastasi: "Totisesti: jos teillä olisi uskoa ettekä epäilisi, te ette ainoastaan tekisi tätä viikunapuulle, vaan te voisitte sanoa tälle vuorellekin: 'Nouse paikaltasi ja paiskaudu mereen', ja niin tapahtuisi. 22 Mitä tahansa te uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte."

Päivän synaksario

3.8.

Sebedeuksen vaimo ja pyhien apostolien Jaakobin ja Johanneksen äiti Salome, jonka nimi merkitsee rauhaa, oli Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän sukulainen, joka seurasi Kristusta Hänen opetusmatkoillaan. Kun Salome vielä oli tietämätön Herran tehtävän todellisesta luonteesta ja uskoi Hänen tulleen perustamaan maallista valtakuntaa, hän pyysi Kristusta antamaan hänen pojilleen kunniapaikat vierellään. Kristus ojensi häntä muistuttaen, että ne, jotka haluavat jakaa Hänen kunniansa, joutuvat ensin juomaan Hänen kärsimystensä maljan.

Salome oli rohkeasti läsnä Kristuksen ristin juurella yhdessä Jumalanäidin, pyhän Magdalan Marian ja toisen Marian kanssa, kun opetuslapset olivat hylänneet Hänet. Sapatin mentyä he ostivat tuoksuöljyä ruumiin voitelemista varten ja miettivät, kuka voisi vierittää suuren kiven hautaluolan oviaukosta, mutta huomasivat, että hauta olikin avoinna. Sisällä he näkivät valkoisiin pukeutuneen enkelin, joka ilmoitti heille hyvän sanoman ylösnousemuksesta. Säikähdyksissään he pakenivat paikalta eivätkä kertoneet kenellekään, ennen kuin Magdalan Maria palasi yksin haudalle ja kohtasi siellä ylösnousseen Herran.

Pyhä Stefanus I vihittiin Rooman paaviksi vuonna 254. Hän oli kreikkalaista sukua mutta syntynyt Roomassa ja palvellut edellisen paavin Luciuksen arkkidiakonina. Stefanus joutui johtamaan kirkkoa kristittyjen vainon aiheuttamien vaikeuksien keskellä. Monet kristityt olivat vainojen aikana uhranneet epäjumalille tai ostaneet itselleen uhraamista osoittavan todistuksen mutta halusivat palata kirkon yhteyteen. Stefanus joutui ratkaisemaan, minkälaisin ehdoin ja millaisen katumuksen kautta nämä voisivat palata kirkkoon. Stefanus vahvisti myös, että kirkon ulkopuolisten ryhmien kristillisesti kastamia ei tarvinnut kastaa uudelleen, kun nämä halusivat liittyä katoliseen kirkkoon. Hän piti uudelleenkastamista uutuutena ja vakavana virheenä. Aleksandrian ja Pyhän maan piispat olivat samoilla linjoilla, kun taas Karthagossa, Syyriassa ja Vähässä-Aasiassa oli uudelleenkastamisen kannattajia.

Kun Stefanus itse joutui piileksimään vainojen aikana, hän opetti salaa luokseen tulevia pakanoita, kastoi heidät ja valitsi arvollisimmat papeiksi, diakoneiksi tai lukijoiksi. Hän pani henkensä alttiiksi ottaessaan talteen pyhien marttyyrien ruumiit haudatakseen ne kunniallisesti. Kun jotkut hänen oppilaistaan olivat tunnustaneet Kristuksen omalla verellään, hän päätti itsekin antautua. 

Pyhän Stefanuksen maallinen elämä päättyi elokuussa 257 ja ilmeisesti hän kärsi marttyyrikuoleman, vaikka vanhimmassa lähteessä (357) häntä ei luetakaan marttyyrien joukkoon. Hänen viimeisistä vaiheistaan on kaksi versiota eikä kumpikaan ole erityisen varhainen. Läntisen version mukaan pyhä Stefanus istui piispanistuimellaan johtamassa jumalanpalvelusta, kun keisarin sotilaat tulivat ja surmasivat hänet istuimelleen. Kreikkalaisen legendan mukaan Stefanus vietiin uhraamaan Marsin temppeliin, mutta hän tuhosi rakennuksen rukouksellaan, jolloin hätääntyneet vartijat pakenivat. Sitten Stefanus lähti Campaniaan ja toimitti siellä liturgian marttyyri Lucian haudalla. Sotilaat löysivät hänet sieltä ja kidutettuaan häntä pitkän aikaa mestasivat hänet. 

Pyhittäjä Dalmatios oli arvostetun perheen poika ja sotilas jo nuoruudestaan lähtien. Hän palveli upseerina keisarin palatsinvartijoiden kaartissa, mutta oli harras kristitty, eikä huono seura pystynyt vaikuttamaan häneen.

Keisari Teodosios sai tietää, että pyhittäjä Isaakios Dalmatialainen (30.5.) oli ennustanut keisari Valensin tappion taistelussa gootteja vastaan ja Valensin kurjan kuoleman. Teodosios meni pyhän Isaakioksen luo ottaen mukaansa Dalmatioksen. Isaakioksen enkelimäinen olemus ja hänen Pyhän Hengen innoittamat sanansa tekivät Dalmatiokseen niin suuren vaikutuksen, että pian tämä palasi Isaakioksen luokse seitsemäksi päiväksi saadakseen nauttia lisää hänen opetuksestaan. Kotiin palattuaan Dalmatios intoa hehkuen ilmoitti vaimolleen päätöksestään jättää maailman. Hän luovutti vaimolleen koko omaisuutensa, lähetti hänet takaisin lapsuudenkotiinsa ja jätti heidän tyttärensä hänen haltuunsa. 

Dalmatios otti mukaansa heidän pienen poikansa Faustoksen ja kiirehti takaisin erakon luo. Dalmatios luopui kaikista kunnianosoituksista ja turhista huolista, ja hänestä tuli pian Isaakioksen huomattavin opetuslapsi. Hän paloi innostuksesta askeettisiin kilvoituksiin samoin kuin rakkaudesta hiljaisuuteen, eikä hän unohtanut köyhiä, joita luostarin liepeillä oli paljon. Koko suuren paaston Dalmatios vietti syömättä mitään. Kun Kristuksen taivaaseenastumisen juhla koitti, Dalmatios ikään kuin kantautui ekstaasissa Pyhien makkabilaismarttyyrien kirkkoon, jossa arkkipiispa oli toimittamassa palvelusta.

Kun pyhittäjä Isaakios oli vaipunut kuolonuneen vuonna 406, munkit pyysivät yksimielisesti arkkipiispaa nimittämään Dalmatioksen hänen seuraajakseen. Ensin vastusteltuaan Dalmatios suostui tehtävään ja piti sitä uutena tilaisuutena kilvoitukseen. Koskaan hän ei kuitenkaan lähtenyt luostaristaan ‒ ei edes silloin, kun keisari Teodosios II pyysi häntä osallistumaan kulkueeseen, jossa anottiin Jumalan varjelusta maanjäristykseltä. Jumalan suosio oli hänen päällään, niin että hän pystyi tunnistamaan sydänten salaisuudet ja jakamaan oikeutta.

Dalmatios kunnostautui totuuden tukipilarina erityisesti nestoriolaisen harhaopin aikana. Kun Nestorios oli valittu Konstantinopolin arkkipiispaksi, hän kävi tervehtimässä pyhää erakkoa. Dalmatios kuitenkin lähetti hänet pois sanoen: ”Pane ensin kuntoon se, mitä sinulla on sydämessäsi, ja vasta sitten voit tulla keljaani!” Korkea-arvoisen kirkonmiehen lähdettyä Dalmatios sanoi läsnä oleville munkeille ja maallikoille: ”Olkaa varuillanne, sillä peto on tullut kaupunkiin ja tulee aiheuttamaan paljon harmia monille ihmisille.” Kun Nestorios oli paljastanut harhaoppiset mielipiteensä Jumalanäidistä, kolmas ekumeeninen kirkolliskokous kutsuttiin koolle Efesokseen. Aleksandrian patriarkka Kyrilloksen voimakkaiden sanojen ansiosta piispat tuomitsivat heti Nestorioksen harhaopin, mutta tämän puolustajat, joilla oli takanaan keisarin hovin kannatusta, katkaisivat kaikki yhteydet pääkaupunkiin saadakseen kirkolliskokouksen taipumaan. Pyhä Kyrillos sai kuitenkin lähetetyksi kirjeen pyhälle Dalmatiokselle erään kerjäläiseksi pukeutuneen miehen avulla. 

Kun Dalmatios sai kirjeestä tietää, että keisarin sotajoukot uhkasivat isien kokousta, hän alkoi rukoilla ja kuuli taivaallisen äänen kehotuksen poistua luostaristaan ensimmäisen kerran 48 vuoteen pelastaakseen vaarassa olevan kirkon. Kaikkien munkkiensa ja matkan varrella mukaan lähteneiden muiden uskovien kanssa hän saapui keisari Teodosioksen eteen. Tämä hämmästyi nähdessään edessään tuon munkin, jota hän oli niin usein turhaan pyytänyt luokseen. Dalmatios luki hänelle synodin kirjeen ja pyysi keisaria vapauttamaan piispat ja toimimaan totuuden voittoon pääsemiseksi. Saatuaan pyhältä Dalmatiokselta tiedon siitä, mitä oli todella tapahtunut ja mitä vahinkoa Nestorios oli aiheuttanut, keisari lähetti Efesokseen käskykirjeen määräten, että kokouksen Nestoriosta koskevat päätökset oli vahvistettava. Nestorioksen itsensä olisi vetäydyttävä luostariinsa Antiokian lähelle. 

Lähdettyään palatsista Dalmatios astui Pyhän Mokioksen kirkon ambonille ja kertoi kirkolliskokouksen kirjeen sisällöstä sekä tapaamisestaan keisarin kanssa. Sitten hän kirjoitti pyhälle Kyrillokselle luostarien johtajien ja pääkaupungin merkkimiesten nimissä luvaten hänelle heidän vankkumattoman tukensa. Näiden tapausten jälkeen, jotka merkitsivät ratkaisevaa muutosta kohti ortodoksisuuden voittoa, kirkolliskokous korotti pyhän Dalmatioksen arkkimandriitaksi ja kaikkien pääkaupungin luostarien eksarkiksi, minkä tittelin hänen seuraajansakin perivät. Tällä tavoin Dalmatioksen luostarista tuli pääkaupungin arvoltaan ensimmäinen luostari ja ortodoksisuuden suojamuuri. 

Pyhä Maximianus (21.4.) johti kirkkoa vain lyhyen ajan. Pyhän Prokloksen (20.11.) arkkipiispakaudella pyhä Dalmatios nukkui rauhassa lepoon vuonna 440 saavutettuaan 85 vuoden iän. Heti kun uutinen hänen poislähdöstään levisi, koko kaupunki, niin nuoret kuin vanhat, munkit ja maallikot kiiruhtivat kaikki luostariin tuohuksia käsissään. Ruumiinsiunauksen toimitti arvokkaasti arkkipiispa Proklos Hagia Sofian kirkossa, ja sen jälkeen Dalmatioksen ruumis vietiin takaisin luostariin. Kolmen päivän kuluttua ihana tuoksu alkoi kohota sarkofagista, johon pyhän ruumis oli sijoitettu. Monet niistä, jotka hieroivat tuoksua iholleen, parantuivat sairauksistaan.

Saatuaan tietää pyhän viimeisistä toivomuksista arkkipiispa Proklos vihki Dalmatioksen pojan Faustoksen igumeniksi ja kaikkien luostarien arkkimandriitaksi. Faustos, jolla oli parta kuin Aaronilla ja lempeyden lahja kuin Mooseksella, loisti Pyhän Hengen armoa ja oli joka suhteessa isänsä kaltainen. Faustos reagoi vuonna 448 heti voimakkaasti Eutykheen vääriin oppeihin. Hänellä oli myös ihmeitätekevä voima. Kun hän oli viisaasti johtanut hengellistä laumaansa, hän poistui tästä elämästä liittyäkseen Isaakioksen ja Dalmatioksen joukkoon keisari Markianoksen hallituskaudella (450–457).

Ražden oli ylhäinen persialainen mies, joka tunnusti zarathustralaista uskoa. Hän lähti Georgiaan saattamaan Persian kuninkaan tytärtä, joka oli kihlattu Georgian Kartlin kuninkaalle Vakhtang Gorgasalille (446–510, muistopäivä 30.11.). Tällä matkalla Ražden omaksui kristinuskon ja jäi kristityn kuninkaan palvelukseen. 

Myöhemmin Persia hyökkäsi Georgiaan suurella sotajoukolla. Ražden vangittiin, ja kun hän kieltäytyi palaamasta persialaisten uskontoon, häntä kidutettiin julmasti. Häntä vedettiin hevosilla louhikkoisessa kivikossa ja hänen hampaitaan kiskottiin irti. Puolikuolleeksi ruhjottuna hänet heitettiin vankilaan. Hän sai vielä hyvästellä perheensä. Kun hän ilmoitti Persian kuninkaalle olevansa iloinen jokaisesta kärsimyksestä Kristuksen tähden, kuningas ilmoitti: ”Koska kerran hän on asettanut toivonsa Ristiinnaulittuun, hänen sopii kärsiä ristiinnaulitseminen.”

Niin pyhä Ražden ristiinnaulittiin ja lävistettiin nuolilla vuonna 457. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Sinun käsiisi annan henkeni.” Kuningas Vakhtangin onnistui myöhemmin saada haltuunsa Raždenin pyhät reliikit, jotka hän vei keski-Georgian Nikoziin ja rakennutti sinne kirkon hänen kunniakseen. Persialaisesta syntyperästään huolimatta Raždenia pidetään Georgian kirkon ensimmäisenä marttyyrina.

Pyhä Teokleta oli kotoisin Optimatesin maakunnasta, Vähän-Aasian lounaisosasta. Teokleta eli ikonoklastisen keisarin Teofiloksen hallituskaudella (829–842). Varhaisesta nuoruudestaan asti Teokleta vietti Jumalalle otollista elämää valvoen sisintään tarkkaavaisesti. Hänen vanhempansa Konstantinos ja Anastasia naittivat hänet vastoin hänen tahtoaan Sakarias-nimiselle miehelle. Teokleta sai hänetkin taivutetuksi seuraamaan samaa kapeaa polkua, joka johtaa taivasten valtakuntaan. Laskelmoimatta Teokleta omistautui innokkaasti hyväntekeväisyyteen, tutki jatkuvasti pyhiä kirjoituksia ja noudatti niiden neuvoja. Koko päivän Teokleta teki ahkerasti työtä, auttoi köyhiä heidän tarpeissaan ja toivotti heidät tervetulleiksi kotiinsa. Hän oli myös omien palvelijoittensa palvelija. 

Kun Jumala oli saattanut Teokletan tietoon, että tämän aika oli päättymässä, Teokleta kutsui luokseen kaikki ystävänsä kertoakseen heille tämän iloisen uutisen. Kun hänen sielunsa oli siirtynyt Herran luo, hänen ruumiinsa säilyi turmeltumattomana. Niinpä pyhän Teokletan vanhemmilla oli tapana avata hänen arkkunsa kerran vuodessa ja vaihtaa hänelle uudet vaatteet. Samalla he leikkasivat hänen kyntensä ja hiuksensa, jotka kasvoivat kuin hän olisi ollut vielä elossa. Monta muutakin ihmettä tapahtui hänen pyhien reliikkinsä kautta. Ne osoittivat, kuinka suuren armon pyhä Teokleta oli saavuttanut Jumalan edessä. 

Pyhittäjä Antoni syntyi Roomassa vuonna 1067. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ortodokseja. Heidän kuoltuaan Antoni jätti maailman ja vihkiytyi 17-vuotiaana munkiksi eräässä Etelä-Italian kreikkalaisessa skiitassa. Siellä hän vietti hiljaisessa rukouskilvoituksessa noin 20 vuotta. Latinalaisten ortodokseihin kohdistama painostus pakotti veljestön jättämään skiitan. Antoni vaelteli paikasta toiseen, kunnes asettui kilvoittelemaan kalliolle meren rannalle. Vuoden kuluttua erään ankaran myrskyn aikana hänen kallionlohkareensa suistui mereen. Jumalan armo varjeli Antonin ja hän päätyi merimatkan jälkeen Novgorodiin. Astuessaan siellä Pyhän Sofian katedraaliin hän iloitsi jumalanpalveluksen kauneudesta ja siitä, että oli päätynyt ortodoksiseen maahan.

Vähitellen Antoni oppi venäjän kielen. Novgorodin piispa Nikitan (31.1.) siunauksella hän perusti Olhavanjoen varrelle Jumalansynnyttäjän syntymälle pyhitetyn luostarin. Hän johti luostaria aina kuolonuneen nukkumiseensa asti vuonna 1147. 

Pyhittäjä Antonin elämäkerrassa on paljon legendaarista ainesta. Hänen kerrotaan esimerkiksi ajautuneen Italiasta Novgorodiin kalliolohkareen päällä kolmessa päivässä. Hänen historiallisuuttaan ei kuitenkaan ole kyseenalaistettu. Antonin tausta on kuitenkin epäselvä jo siksi, että 1100-luvulla ”roomalaisiksi” kutsuttiin kaikkia Rooman valtakunnan asukkaita, myös germaaneja, ja ehkä myös Rooman alueilla matkustavia kauppiaita.

Marian ilmestyksen juhlan päivänä vuonna 1625 georgialaiset saivat lyötyä Persian šaahi Abbas I:n armeijan Martqopin taistelussa Itä-Georgiassa. Voitto yhdisti Georgian itäiset provinssit Kartlin ja Kakhetin ja antoi Etelä-Kaukasuksen orjuutetuille kansoille toivoa. Kaikkialla alkoi puhjeta kapinoita islamilaisia vallanpitäjiä kohtaan. Vihastunut šaahi Abbas marssitti parhaan ja suurimman armeijansa, yli 50 000 sotilasta, Georgiaa kohden Isa-Khan Qurkibašin johdolla. Georgian noin 20 000 miehen armeija leiriytyi Kojori-Tabahkmelan lähelle valmistautumaan hyökkäykseen, kun persialaiset kokoontuivat Marabdaan. Georgialaisten sotilaat osallistuivat pyhään ehtoolliseen aamun koittaessa ennen taistelun alkua.

Ruisin piispa Domenti Avališvili julisti sotilaille: ”Tänään me taistelemme uskon ja Kristuksen puolesta, ja siksi minun vereni täytyy vuotaa ennen teidän vertanne!” Piispan puku haarniskanaan hän siunasi sotilaat ja asettui eturintamaan. Georgian armeijan sotalippu oli uskottu Kherkheulidzen yhdeksälle veljekselle. Persialaiset joutuivat paniikkiin kohdatessaan Georgian sotilaiden rohkeuden ja mielenlujuuden, mutta kokenut komentaja Isa-Khan Qurkibaš ei antanut periksi. Hän sai apua Beglerbeg Šaybani-Khanilta, ja lisäjoukkojen ansiosta persialaiset saivat yliotteen georgialaisista. Georgialainen upseeri Teimuraz Mukhranbatoni haavoittui kuolettavasti, mutta sotilaiden keskuudessa levisi virheellinen huhu, että kaatunut oli Kakhetin kuningas Teimuraz I, joka oli armeijan ylimmäinen johtaja.

Luullessaan johtajansa kaatuneen Georgian sotilaat joutuivat pelon valtaan eivätkä pystyneet enää taistelemaan tehokkaasti. Kun he havaitsivat tiedon vääräksi, taistelu oli jo ratkaistu. Marabdan taistelussa kaatuivat sotilasjohtajat Davit Jandieri, Aghatang Kherkheulidze ja Baadur Tsitsišvili sekä Rustavin ja Kharkašon piispat. Myös Kherkheulidzen yhdeksän veljestä kaatuivat yksi toisensa jälkeen. Kun sotalippu, joka oli johdattanut armeijan Didgorin ja Basianin taisteluissa, putosi nuorimman veljen käsistä, heidän sisarensa otti sen heti kantaakseen, ja kun hänkin sai surmansa, heidän äitinsä nosti maasta tuon Georgian koskemattomuuden symbolin.

Kuningas Teimuraz taisteli auringonlaskuun asti, kunnes viimeinenkin miekka hänen käsissään oli katkennut. Loistavan sotilasjohtaja Giorgi Saakadzen univormu oli veressä ylhäältä alas asti. Myös Samtskhen Atabeg Manukar ja hänen poikansa taistelivat urheasti. Uuvuksissa ja helteen heikentäminä georgialaiset taistelivat rohkeasti viime hetkeen asti, mutta aamun koitteessa alkanut taistelu päättyi myöhään yöllä Georgian armeijan tappioon. Yhdeksän tuhatta georgialaista antoi henkensä Kristuksen uskon puolustamiseksi ja isänmaansa puolesta Marabdan taistelukentällä. Tappion jälkeen kristittyjen sorto voimistui entisestään. Hyveellisyydestään tunnetut Kherkheulidzen yhdeksän veljestä ja heidän äitinsä ja sisarensa jäivät tuon kärsimyksen symboleiksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.