10.8.2020

Sävelmä
1. säv.
Paasto
Paastopäivä

Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkastumisen jälkijuhla (7.–13.8.)

m. ylidiakoni Laurentius Roomalainen, paavi Sixtus ja Hippolytos (+ 258)

Epistola
2. Kor. 2:3c–15

2. Kor. 2:3c–15

3 Luotin siihen, että minun iloni on teidänkin ilonne. 4 Kirjoitin teille suuressa tuskassa, sydän raskaana ja kyynelsilmin, mutta en aiheuttaakseni teille surua, vaan osoittaakseni, kuinka suurta rakkautta tunnen erityisesti teitä kohtaan. 5 Jos joku on tuottanut surua, hän ei ole tuottanut sitä vain minulle vaan teille kaikille -- ainakin jossain määrin, etten nyt liioittelisi. 6 Tuollaiselle riittää se rangaistus, jonka useimmat teistä ovat hänelle jo antaneet. 7 Nyt teidän on päinvastoin annettava anteeksi ja lohdutettava häntä, ettei hän menehtyisi suruunsa. 8 Niinpä kehotan teitä jälleen osoittamaan hänelle rakkautta. 9 Kirjoitinkin teille juuri koetellakseni teitä ja nähdäkseni, oletteko kaikessa kuuliaisia. 10 Kenelle te annatte anteeksi, hänelle annan minäkin, ja kun olen antanut anteeksi -- jos nyt jotakin anteeksi annettavaa on -- olen tehnyt sen teidän takianne Kristuksen edessä, 11 jottei Saatana pääsisi meistä voitolle. Hänen juonensa me kyllä tiedämme. 12 Lähdin sitten Troakseen julistamaan Kristuksen evankeliumia, ja siellä minulle avautui ovi Herran työhön. 13 Henkeni ei kuitenkaan saanut rauhaa, kun en tavannut siellä veljeäni Titusta, ja niin jätin hyvästit seurakunnalle ja jatkoin matkaa Makedoniaan. 14 Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua! 15 Me olemme Kristuksen tuoksu, joka nousee Jumalan eteen tämän tuoksun tuntevat sekä ne, jotka pelastuvat, että ne, jotka joutuvat kadotukseen.

Matt. 23:13–22
Matt. 23:13–22

Herra sanoi: 13 "Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te suljette taivasten valtakunnan ovet ihmisten edestä. Itse te ette mene sisälle ettekä päästä niitäkään, jotka menisivät. 14 "Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te viette leskiltä talot ja latelette pitkiä rukouksianne vain näön vuoksi. Sitä ankarampi tulee olemaan teidän tuomionne. 15 "Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te kierrätte maat ja meret hankkiaksenne edes yhden käännynnäisen, ja kun siinä onnistutte, teette hänestä helvetin oman, kahta vertaa pahemman kuin itse olette. 16 "Voi teitä, te sokeat oppaat! Te sanotte: 'Jos vannoo temppelin kautta, se ei merkitse mitään, mutta jos vannoo temppelin kullan kautta, vala on sitova.' 17 Te sokeat typerykset! Kumpi on tärkeämpi, kulta vai temppeli, joka sen kullan pyhittää? 18 Te sanotte myös: 'Jos vannoo alttarin kautta, se ei merkitse mitään, mutta jos vannoo alttarille pannun uhrilahjan kautta, vala on sitova.' 19 Te sokeat! Kumpi on tärkeämpi, uhrilahja vai alttari, joka lahjan pyhittää? 20 Se, joka vannoo alttarin kautta, vannoo sekä alttarin että kaiken sen päällä olevan kautta, 21 ja se, joka vannoo temppelin kautta, vannoo samalla hänen kauttaan, jonka asuinpaikka se on. 22 Niin myös se, joka vannoo taivaan kautta, vannoo Jumalan valtaistuimen kautta ja hänen kauttaan, joka sillä istuu.

Päivän synaksario

10.8.

Pyhä Sixtus syntyi Kreikassa ja opiskeli filosofiaa Ateenassa. Keisari Valerianuksen (253–260) ja paavi Stefanus I:n aikakaudella hän muutti Roomaan. Keisari Valerianus oli aluksi suosiollinen kristityille, mutta myöhemmin hän kielsi kristinuskon julkisen harjoittamisen ja määräsi, että kaikkien kristittyjen pappien pitää karkotuksen uhalla uhrata jumalille. Pyhä Stefanus (3.8.) oli yksi näiden vainojen ensimmäisistä uhreista, ja Sixtus vihittiin hänen seuraajakseen vuonna 257. Sitten vainoja tehostettiin. Piispojen, pappien ja diakonien teloittamisen syyksi riitti heidän asemansa kirkossa, kun taas maallikot oli tuomittava nöyryytyksiin ja pakkotyöhön. Sixtus pidätettiin ja vietiin alustavan kuulustelun jälkeen pahamaineiseen Mamertiinien vankilaan.

Matkalla sinne hänen ylidiakoninsa Laurentius kohtasi hänet ja kysyi kyynelsilmin: ”Isä, minne sinä olet menossa ilman poikaasi? Mitä uhria sinä valmistaudut toimittamaan ilman diakoniasi? Miten sinä voit kieltäytyä sallimasta sitä, jonka olet antanut olla avustajanasi pyhissä mysteereissä, vuodattamasta vertaan yhdessä sinun kanssasi?” Piispa vastasi: ”Ei, poikani, en minä hylkää sinua, mutta sinulle on varattu suurempi kilvoitus. Me vanhat taistelemme helpon taistelun, mutta sinua vahvana nuorena miehenä odottaa vielä loisteliaampi voitto tyrannista. Älä itke. Kolmen päivän kuluttua diakoni seuraa pappiaan.” Sitten hän uskoi kirkon ja sen omaisuuden Laurentiuksen käytettäväksi ja antoi hänelle rauhansuudelman. Laurentius totteli ja jakoi kirkon omaisuuden papistolle ja köyhille. Caeliuksen kukkulalla hän kävi Kyriake-nimisen lesken luona, joka piilotteli kristittyjä talossaan, vieden heille yön pimeydessä rahaa ja vaatteita. Hän kävi myös muissa taloissa rukoillen sairaiden puolesta ja pesten uskovien jalkoja.

Koska paavi Sixtus oli tuomittu mestattavaksi Via Appian tien varrella, Laurentius meni sinne ja huusi piispalle: ”Isä, älä jätä minua, sillä minä olen jo jakanut ne aarteet, jotka sinä uskoit minulle!” Kuullessaan hänen puhuvan aarteista sotilaat tarttuivat heti häneen ja veivät hänet tribuuni Partheniuksen eteen, joka ilmoitti pidätyksestä keisarille. Laurentius heitettiin vankilaan ja tribuuni Hippolytos määrättiin vartioimaan häntä. Vankilassa Laurentius paransi rukouksellaan sokean Lucilluksen, käännytti hänet kristinuskoon ja myöhemmin kastoi hänet ja 19 hänen taloutensa jäsentä. Kun tiedot parantumisesta levisivät, muitakin sokeita tuli Laurentiuksen luokse ja hekin parantuivat. Myös Hippolytos alkoi uskoa Kristukseen.

Laurentius kutsuttiin keisari Valerianuksen eteen, joka vaati häntä luovuttamaan kirkon aarteet. Laurentius pyysi järjestämään käyttöönsä paljon kärryjä kolmen päivän kuluttua. Hän käytti ajan kooten sokeita, rampoja ja sairaita Hippolytoksen taloon. Sitten Laurentius toi heidät kärryillä palatsiin ja esitteli heidät sanoen: ”Tässä ovat kirkon ikuiset aarteet, jotka eivät koskaan vähene vaan lisääntyvät.” Valerianus oli raivoissaan ja käski Laurentiusta uhraamaan jumalille. Laurentius vastasi, ettei mikään saisi häntä palvomaan demoneja, koska hän palvoi kaiken Luojaa. Häntä kidutettiin ja hänet heitettiin vankilaan. Toisen kuulustelun jälkeen häntä poltettiin tulikuumilla miekan terillä ja hakattiin lyijyruoskilla ja kettingeillä, joihin oli kiinnitetty koukkuja. Nähdessään hänen kestävän kidutukset tyynesti yksi sotilaista, nimeltään Romanus, päätti tunnustautua kristityksi, ja hänet teloitettiin heti paikalla.

Laurentiusta kuulusteltiin kolmannen kerran ja sitten hänen leukaluunsa murrettiin kivillä ja hänet laitettiin alastomana palavien hiilien päälle. Kun häntä viimeisen kerran kehotettiin uhraamaan jumalille, Laurentius vastasi: ”Minä annan itseni tuoksuvaksi, otolliseksi uhrilahjaksi ainoalle oikealle Jumalalle, sillä ’murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala.’”36 Kun pyövelit kohensivat tulta, hän sanoi tyrannille: ”Tämä tuli tuo minulle helpotuksen mutta sinulle ikuisen ahdistuksen.” Viime hetkellä hän rukoili: ”Kiitän Sinua, Herra Jeesus Kristus, että olet katsonut minut arvolliseksi astua sisään Sinun valtakuntaasi.” Sitten hän antoi henkensä.

Hippolytos meni yhdessä pappi Justinoksen kanssa salaa hautaamaan pyhän marttyyri Laurentiuksen leski Kyriaken maalle. Heidät annettiin ilmi, ja Hippolytos määrättiin pidätettäväksi. Hän oli hyvästelemässä perhettään ja palvelusväkeään juhlavalla jäähyväisaterialla, kun sotilaat ryntäsivät sisään ja veivät hänet keisarin eteen. Hallitsija antoi pukea hänen ylleen sotilaan univormun ja lupasi hänelle suurta kunniaa. Hippolytos ilmoitti, ettei toivonut muuta kunniaa kuin saada palvella Kristuksen armeijassa. Häntä hakattiin kettingeillä, joihin oli kiinnitetty rautakoukkuja, ja sitten häntä raahattiin villihevosten perässä pitkän matkaa tietä pitkin. Näin hänkin voitti omakseen marttyyrin seppeleen.

Pyhä Heron eli 300-luvulla ja oli lähtöisin aleksandrialaisesta kristitystä suvusta, jossa oli paljon marttyyreita. Rikkautta ja kunniaa halveksivana Heron ryhtyi filosofiksi pyrkien siten hallitsemaan himollisia mielenliikkeitä ja etsimään tietä hyveisiin. Filosofinakin hän eli todeksi kristillistä uskoaan. Hän pysyi sivussa filosofisten koulukuntien väittelyistä ja keskittyi evankeliumin mukaiseen elämään. Hän puolusti oikeudenmukaisuutta vallanpitäjiä vastaan, rauhoitti levottomuuksia, hillitsi vihaa köyhien keskuudessa, sovitti sukujen riitoja, valisti tietämättömiä ja rohkaisi kaikkia rakastamaan hyveitä. Häntä arvostettiin hänen vaikenemisensa, hienotunteisuutensa, vaatimattomuutensa ja muiden hyveidensä takia, jotka kohottivat hänet kaikkien yläpuolelle.

Aleksandrian kirkko joutui uudelleen vainojen, skandaalien ja pahuuden kouriin, kun valtakunnan johto päätti ryhtyä tukemaan areiolaista harhaoppia. Moni innostui vastustamaan ortodokseja poliittisten etujen saavuttamiseksi. Viha kristittyjä kohtaan puhkesi nyt kirkon sisällä. Pyhät esineet tallattiin jalkoihin, vihityt neitsyet raiskattiin ja veri virtasi kirkoissa. Ortodoksisesti uskovat papit revittiin pois alttareista väkivalloin. 

Vaikeassa tilanteessa filosofi Heronista tuli lihaksitulleen Sanan rohkea puolustaja, joka puhui julkisesti vallanpitäjiä vastaan välittämättä vaarasta, johon hän siten joutui. Harhaoppiset pidättivät hänet ja ruoskivat häntä, mutta Heron pysyi levollisena aivan kuin kidutus tapahtuisi jollekulle toiselle. Sitten hänet tuomittiin karkotukseen autiomaan keitaalle, mutta Heron teki paikasta filosofin istuimen, josta hänen opetuksensa levisi kaikkeen maailmaan. 

Kun Heron palasi karkotuksesta neljä vuotta myöhemmin, pyhä Gregorios Teologi (329–390) ylisti häntä ja rohkaisi häntä jatkamaan todellisen filosofian todistustaan pakanoita ja harhaoppisia vastaan. Koettelemusten vahvistamana pyhä Heron Filosofi jatkoi opettaen Pojan ikuista ja alutonta jumalallisuutta sekä jumalallisten persoonien Kolminaisuuden ykseyttä.

Autuas Lavrenti kilvoitteli houkkana Kalugassa 1400‒1500-lukujen vaihteessa ja julisti evankeliumin periaatteita koko elämällään. Hän kulki kesät talvet avojaloin yllään pelkkä paita ja lampaannahkanuttu. Hän asusti enimmäkseen puolen kilometrin päässä kaupungista metsäisellä mäellä, jossa oli Kristuksen syntymälle pyhitetty kirkko. Öisin hän kävi kirkon kuistilla rukoilemassa ja jumalanpalveluksia hän kuunteli maanalaisessa käytävässä, jonka oli kaivanut läheisestä mökistään kirkolle. Näin hän kätki rukouksensa ihmisten katseilta. Kaupungissa käydessään hän oleili usein ruhtinas Simeonin hovissa. 

Krimin tataarit hyökkäsivät Kalugaan vuonna 1512 ja ruhtinas Simeon lähti heitä vastaan pienellä sotajoukolla. Ruhtinas joutui eroon omistaan ja oli suuressa vaarassa vihollisten ympäröimänä. Silloin autuas Lavrenti huudahti tämän hovissa: ”Antakaa minulle kirves, koirat ovat käyneet ruhtinas Simeonin kimppuun; häntä täytyy puolustaa!” Hetkeä myöhemmin hän ilmestyi ruhtinaan rinnalle ja rohkaisi häntä ja hänen joukkojaan sanoen: ”Älkää pelätkö!” Taistelu kääntyi heti venäläisten eduksi. Palattuaan voitokkaana taistelusta ruhtinas kertoi, miten pyhä oli ilmestynyt hänelle ja auttanut lyömään viholliset. Autuas Lavrenti nukkui kuolonuneen vuonna 1515. Hänen kilvoituspaikalleen perustettiin myöhemmin luostari.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.